Äitiysjoogaan vai vesijumppaan?

Työpäivä meni yllättävän mukavasti, kun lapsia oli vähän ja kollegatkin otti rennosti. Iltapäivän vietin suuhygienistin luona ja olin niin tyytyväinen, että ei ollut tullut reikiä, vaikka perinteisesti oon ollut aika laiska huolehtimaan hampaista. Oon kyllä nyt syksyn aikana yrittänyt skarpata ainakin pesemistarkkuudessa. Jes, hyvä mieli.

Kuulin työkaverilta, että meidän kaupungissa eräässä uimahallissa alkais varmaankin jo tällä viikolla odottaville äideille tarkoitettu vesijumppa. Kattelin jo aiemminkin noita vesiliikuntamahdollisuuksia, mutta jossakin uimahallissa jumppa maksoi kauheasti ja jossain raskaana oleville tarkoitettu jumppa toteutettiin aamupäivällä, jolloin ei tietenkään tällainen työssäkäyvä pääse. Alkoi kiinnostaa. Pelkään vähän sitoutua tuollaisiin kuukausimaksullisiin liikuntaharrastuksiin, vaikka toisaalta en tykkää siitäkään, että joka kerta maksetaan erikseen, kun siitä tulee jotenkin sellainen olo, että joskus voi käydä niin, ettei mahdukaan kyseiselle tunnille. Tässä vesijumpassa olisi aika edulliset kaksi ekaa kuukautta, ja irtisanoutuakin voi milloin vaan.

Myös äitiysjooga alkoi kiinnostaa, kun kansalaisopistolla olisi tänä keväänä useampikin äitiysjoogakurssi. Kurssimuotoinen toiminta sopis mulle varmaan aika hyvin, kun siinä ei tarvitse samalla tavalla sitoutua pitkäksi aikaa vaan se loppuu automaattisesti. Äitiysjoogaa olisi vain viisi kertaa yhden kurssin aikana, ja kurssi on kuitenkin aika halpakin. Kerran olen astangajoogaa kokeillut, ja se oli fyysisesti aika raskasta, mutta sen jälkeen oli hyvä ja kevyt olo. Millaistahan äitiysjooga mahtaa olla?

Nyt en tiedä, mitä tekisin ja mihin itseni ilmoittaisin. :) Vesijumppa kiehtoo, kun vesi on mukava ja kuitenkin tuttu elementti, mutta toisaalta vesijumppapaikka on hieman kauempana keskustasta, eli autolla tai bussilla pitäis mennä.. Äitiysjooga on lyhyen bussimatkan päässä ja selkeä lyhyt kurssi. Uskallanko ilmoittautua molempiin?

Lomastressiä ja odottamisten tuskaa, rv 18+0

Oon kateellinen niille, joilla oli tänä jouluna tarpeeksi viisautta ottaa aikaa itselleen ja viettää rauhallista joulua. Ja ihmettelen, että miten päästinkään itseni taas tällaiseen tilanteeseen, jossa mua vedetään paikasta toiseen, ja itsekin työnnän itseäni joka puolelle tajuamatta, että väsyn. Tyhmä minä.

Joulu oli täynnä mukavia hetkiä ja kohtaamisia, rakkaita ihmisiä ja kaivattuja tapaamisia. Tarkkoja aikatauluja oli kuitenkin liikaa niin lyhyelle ajalle. Vasta eilen perjantaina tuntui, että nyt alkoi loma ja vapaa-aika. Huoh. Miehen kanssa yhdessä huokaistiin perjantai-iltana, että olipas hässäkät. Puhuttiin jo, että ensi vuonna ei kyllä lähdetä yhtään mihinkään, vaan tehdään tänne meille kotiin oma rauhallinen joulu. Saas nyt nähdä sitten. :)

Ja koska en tunne levänneeni vielä tämän lomaviikon aikana, ahdistaa tietysti ajatus maanantaisesta ja tiistaisesta työpäivästä. Töitä yäk! Onneks niiden jälkeen koittaa uusi, vajaan viikon pituinen loma <3 Sitten teen enemmän kaikkia omia juttujani. Oonkin varannu ensi viikolle mm. käsihoidon ja luvassa olis myös omien synttäreiden valmistelua sekä ehkäpä myös lastentarvikeliikkeessä vierailua.

Toisaalta mua on ahdistanu pari päivää sekin, että elämä on pelkkää odottamista. En tarkoita vauvan odottamista, koska nautin suuresti raskaudesta ja hyvästä voinnista, vaan muuta. Erityisesti rakenneultran odottaminen on pyllystä. Ultran odottamista auttais varmaan, jos olis jotain muuta ajateltavaa. Musta onkin viime aikoina ollut mukava ajatella vauvatarvikkeiden ja -huonekalujen hankintaa. Mutta fiiliksen latistaa se, että mitään isompaa ei kuitenkaan viitsi/uskalla vielä oikeasti ostaa. Tai mä varmaan voisinkin, mutta mies toppuuttelee, että vasta rakenneultran jälkeen. Eli odotan sitäkin, että voin tehdä hankintoja. Tästä puhuttiin tänäänkin, kun bongasin mainoksesta tarjouksessa olevat uudet Brio-yhdistelmävaunut. Kolmas mukava ajattelunaihe olis joku pieni matka. Oon haikaillut esim. Lontooseen viikonloppureissulle. Valitettavasti mies ei vaan millään meinaa lämmetä ajatukselle. Mä voisin ihan hyvin lähteä pikkureissulle esim. helmikuussa, jolloin maha ei ole vielä valtava, mutta mies on sen verran vastahakoinen, että ilo menee siitäkin reissuajatuksesta.

Vaikka ajattelen tästä raskaudesta myönteisesti enkä pelkää enää pahinta, kyllä mäkin odotan rakenneultran tuomaa varmistusta siitä, että meidän pieni kasvaa ja voi hyvin. Onneks on sentään se neuvola reilun viikon päästä.. jospa vaikka sydänäänet kuuluisi. Neuvolan ja ultran jälkeen voi sitten viimeistään uskoa, että meille tulee vauva, vaikka vatsa vielä näyttääkin vain joululaatikoiden turvottamalta. :)

No mutta. Kyllä se tästä. Aika etenee väistämättä. Välillä hitaasti, välillä nopeammin.

Joulupukki tietää vauvasta! Rv 17+3

Rauhallista ja leppoisaa joulua kaikille!

Kirjoitin joskus aiemmin, että mua ärsytti tulevien isovanhempien vauvahössötys. Eilen testattiin taas mun suhtautumista eikä mua ahdistanutkaan enää, vaan olin lähinnä ihastuksissani. Meidän tuleva vauva sai nimittäin ensimmäisen joululahjansa mummulta eli anopiltani. Hih. Valkoisen pehmoisen pupun. Aivan ihanan. Paketin päällä luki että "vauvalle mummulta". Voih se oli jotenkin vaan niin herttaista. 

Ja liikebongailijakin on täällä taas! Liikkeitä ei siis vieläkään tunnu säännöllisesti tai varmuudella, mutta aina joinakin päivinä tulee joitain lyhyitä hetkiä, jolloin mietin, että mitähän kummaa tuo oli mahassa. Esimerkiks jouluaaton aattona eli rv 17+1 kun olin siskon luona tekemässä jouluvalmisteluja ja istuin ruokapöydän ääressä rosollia pilkkomassa, tunsin aivan uudenlaiset jysäykset (5kpl) vatsan sisällä. Selkeät jyskytykset, melko nopealla tempolla. Ihan hätkähdyin. Silti oon epävarma väittämään niitä vauvan liikkeiksi, vaikka ne aivan potkuilta tuntuikin. Sitten taas eilen (aattona) ei tuntunut yhtään mitään, tosin oltiin kyllä miehen kanssa koko päivä menossakin. Toisina päivinä ei kipuile, ei muljahtele ollenkaan, toisina päivinä voi koko päivänkin vatsaa aristaa. Jännää mutta käsittääkseni tavallista.

Joulupukki toi yhdelle tutuistani verenpainemittarin, ja voi sitä määrätietoista kiiltoa sairaanhoitaja-anoppini silmissä kun hän lähestyi mua mittarin kanssa. Hahhah se oli niin onnellinen kun pääsi näkemään mun arvot. :D En muista tarkalleen, mutta melko alhainen verenpaine mulla oli tällä kertaa, mikä on kyllä aika jännä juttu sikäli, että ennen raskautta mulla on ollut aina arvot yläkanttiin. Välillä ihan seurailtiinkin niitä silloin. Mutta sekä viime neuvolassa että nyt, arvot on alhaalla. Anoppi sanoi, että vedenjuontikin auttaa nostamaan arvoja. Googletin tänä aamuna "alhainen verenpaine raskaudessa" ja löysin maininnan, että alhaiseen verenpaineeseen voi liittyä esim. sydämen tykytystä, ja sitähän mulla on ollutkin! Huonoa oloa tai huimausta ei ole nyt tainnut olla, mutta ihan hyvä tietää noista mahdollisista oireista, että jos vaikka tulee huono olo niin tietää miten voi ainakin yrittää parantaa oloa. Ehkäpä käyn ostamassa varmuudeksi  salmiakkipussin käsilaukkuun, nam.

Kohta lähdetään syömään joulupäivän lounasta. Pitäis varmaan herätellä vähitellen miestäkin... :) 

Jouluhääräilyä, rv 17+0

Apua joko viikko on kulunut viime kirjoituksesta! Viikko meni kyllä nopsaan. Alkuviikon illat täyttyi lahjakkaasti kyläilyistä, laulutunnista ja muista puuhista, loppuviikon illat huilasin ja järjestelin kotia. Viikonloppuna ollaan miehen kanssa siivottu hullunlailla, ja nyt koti on valmis jouluun.



Saatiin joulukuusi anoppilasta ja ostettiin uudet kuusenkynttilät 20-vuotiaiden vanhojen kynttilöiden tilalle, kun vanhoista oli töpseli rikki ja monta lamppuakin olis pitänyt vaihtaa. Koristeltiin kuusi hopeisin ja valkoisin palloin sekä Pentikin pienin jääkidesydämin, joita en vaan voinut jättää kaupan hyllylle kun ne sieltä bongasin viikko sitten. Hih. Viikonloppuna mulla on ollut myös valtava tarve hääräillä keittiössä. Tein elämäni ensimmäisen kerran imellettyä perunalaatikkoa ja lanttulaatikkoa. Tein myös pipareita, kun en ollut tälle vuodelle vielä tehnyt. Aikaa on mennyt myös joululahjojen paketointiin, kun oon vähän fiilistelijä paketoinnin suhteen.

Tänään alkoi 18. raskausviikko. Oon ottanut sunnuntaiaamuisin mahakuvia, mut ei niissä oo vielä mitään suurempaa nähtävää. Kyllähän tuo vatsa tuossa on pömpöttänyt alusta asti, mut vasta nyt vähitellen huomaan, että maha ehkä alkaa pyöristyä vähän uudella tavalla. Muutamana päivänä on mahassa tuntunut hetkittäin pientä kuplintaa, mutta sen kummemmin en oo tällä viikolla edes liikkeitä metsästellyt. Vasen nivunen on välillä jomotellut, yhtenä iltana aika kovastikin. Useimmiten ei ole mitään kipuja missään. Alaselkää välillä jomottaa, varsinkin jos oon vaikka maannut huonossa asennossa selälläni.

Viikko sitten olleet rintakivut meni ohi samana päivänä, joten ne oli varmasti vain niska/selkäjäykkyydestä johtuvia. 2-3 kertaa on sydän tykyttänyt epämiellyttävästi parin viikon aikana. Se ei oo mukavaa, mutta menee ohi kun rentoutuu. 

Nyt nukkumaan. Mies pelaa vielä lolia tietokoneella, mutta pelatkoon. Meillä on ollut yhteistäkin aikaa mukavasti nyt viikonloppuna. Huomenna meen lunastamaan työpaikalta saamaani lahjakorttia tavaratalon juusto- ja kalatiskeille sekä tilaamaan synttärikakkua konditoriasta. Sen jälkeen ajelen isosiskolle vaihtamaan kuulumisia sekä valmistelemaan aaton hulinoita, kun vietetään aattoa isolla porukalla. Meillä on ollut miehen kanssa tapana viettää aattopäivää mun siskon luona ja joulupukin käynnin jälkeen ajella kaupunkiin miehen äidin luo. Samalla kaavalla mennään tänäkin vuonna, mutta siskon luokse tulee myöskin mun vanhemmat sekä isoksi iloksi myös mun veljet. <3

Mut nyt sinne petiin, etten leikkaa huomenna väsyksissä sormea rosollijuuresten sijaan. Zzzz...

Toisen neuvolan ajankohta aikaistui, rv 16+1

Soitin tänään sinne neuvolaan ja sainkin yllättäen aikaistettua seuraavan neuvolakäynnin ajankohtaa. :) Puhuin sen saman hoitajan kanssa, joka oli meidän ekalla käynnillä ollut väsynyt ja rutinoitunut, mutta tällä kertaa ainakin puhelimessa hän kuulosti ihan mukavalta. Sanoin kyseleväni ihan vain sitä, että onko tavallista tulla toiselle neuvolakäynnille vasta niin myöhään kuin 21. raskausviikolla. Hän vastasi, että yleensä toinen käynti ajoitetaan 16.-18. viikoille. Sanoin että näin ensikertalaisena odotteluaika tuntuu melko pitkältä, vaikkei erityisiä huolia olekaan. Vatsatuntemuksista en siinä sitten maininnutkaan. Uudenvuoden viikolle ei kellään hoitajista ollut enää aikoja, mutta loppiaisviikolle sain ajan, eli viikkoa aiemmin kuin alunperin. Jee, kannatti vaan soittaa!

Tänään on ollut vähän rintakipua jossain keuhkojen kohdalla, mut se johtunee vain yläselän jumituksesta. Jumitus puolestaan johtuu varmaan influenssapiikistä, jonka otin silloin lauantaina. Mietin silloin sitä rokotusta, että ottaisko vai ei, mutta heti kun olin ottanut sen, niin tuli tyytyväinen mieli. Ja oli tosi helppo käydä ottamassa rokotus terveysaseman yleisenä rokotuspäivänä! Ei ollut jonoja ja mukavat naiset siel piikitteli. :) Sunnuntaina oli aamulla olkapää arka eikä toisella kyljellä nukkuminenkaan onnistunut sinä yönä, mutta flunssaoireita ei ole tullut.

Viimeinen työviikko ennen joululomaa! Rennosti aion ottaa. :) Jouluviikon saankin sitten lomailla kokonaan, samoin oon lomalla Uudestavuodesta loppiaiseen.

Vatsatuntemuksia, rv 16+0!

Näin pyörähti jo 17. raskausviikko alkuunsa, eli tänään 16+0, jee! Hurjaa. 

Kyllähän minä jokaista näistä kuluneista raskausviikoista oon odottanu erikseen ja erityisesti. Ja aina kuulostaa niin hienolta nuo uudet viikot. Hih. Mutta aika tavalliselta on tuntunut edelleen olo. Henkisesti kyllä ajelehdin jossain uskomattoman, epätodellisen ja ikionnellisen välimaastossa. Mutta fyysisesti olo aika normaali, mitä nyt viime aikoina ruvennut vähän enemmän olemaan erilaisia pieniä tuntemuksia vatsassa. Alkuraskaudessa kun ei ollut oikein mitään jomotusta tai kipua.

Jännitän, että milloin mulle pamahtaa päälle jotkut kamalat säryt tms. etten pääse kävelemään tai milloin alkaa pissat tulla housuun, hih, niinkuin oon kuullut että voi tapahtua. Nyt kun on niin tavallinen olo, niin sellaiset olot kyl yllättäisi. Toisaalta ne tekisi tästä raskaudesta konkreettisempaa. Mutta kiitollinen toki olen tästä hyvästä voinnista!

Eilen lauantaina kun touhotin aamusta iltaan, niin alavatsakin oli aika arka illalla. Tänään oon istunut enemmän, niin mahakin on oireeton. Muutama sana noista vatsatuntemuksista.. ensinnäkin välillä nivusia jomottaa/pistää, mikä lienee liitoskipuilua tms. Ei haittaa mua. Välillä tuntuu sellaista jännää tunnetta alapäässä, ehkä jossain kohdunsuun tietämillä, vaikea edes kuvailla millaista.. jotenkin semmoinen nopea sykähdys, ihan kuin lihakset supistuisi/laajentuisi itsekseen. Ei satu yhtään. Joskus on ollut samanlaista tunnetta menkkojen aikaan, ja siks oonkin valpastunut seurailemaan noita tuntemuksia. Toisaalta ne voi johtua myös vauvan liikehdinnästä.

Vauhdikkaan eilisen jälkeen tuntui myös vähän aikaa pientä menkkapolttoa alavatsalla, mikä meni kyllä hyvin nopeasti ohi. Jäin silti miettimään, että onkohan se ihan tavallista.. Toisaalta monenlaiset kipuilut ja olot on varmasti aivan normaaleja raskaudessa. Ja kun aiemmin ei ole tuntunut mitään, niin kiinnitän sitten huomiota heti kun jotain tuntuu. Toisaalta en halua myöskään ottaa mitään riskejä.

No soitan varmaan joka tapauksessa huomenna neuvolaan ja kyselen, että tosiaanko menen toiselle neuvolakäynnilleni vasta 21. raskausviikolla, niin ehkäpä kysyn samalla näistä jomotuksista. :)

Niin ja vielä jotain mitä pohtia! Eilen illalla nukkumaan mennessä tunnustelin aika pitkään vauvan liikkeitä toiveena saada kiinni edes pieni hipaisu: makoilin selälläni aivan hiljaa ja rentona, käsi mahan päällä. Ei tuntunut mitään muuta kuin oman kropan syke. Yöllisen vessareissun jälkeen kun kömmin ihan unisena takaisin sänkyyn, laitoin pöpperössä käden taas vatsalle ja tunsin kolme selkeää nykäystä kädellä. Olin kuitenkin niin väsynyt, että en enää aamulla tiennyt, oliko se totta vai unta. Hih.

Selkäkään ei ole paljon kipuillut, lukuunottamatta pieniä särkynippauksia silloin tällöin alaselän molemmilla puolilla.

Odotan, että saan hankittua mahavyön, joka kuulemma tukee hyvin vatsaa ja selkää koko raskauden ajan. Ei varmaan haittais nytkin jo sellaista käyttää, kun varsinkin tuollaisina vauhdikkaina päivinä huomaan vatsan aristavan.

Peruspölinöitä, rv 15+4

Tänään oon pitkästä aikaa laulanut. Yskän takia en oo viitsinyt lauleskella kunnolla muutamiin viikkoihin, lukuunottamatta työpaikan joulujuhlaa. Jännää miten nopeasti lauluääni "taantuu". Varmaan samalla tavalla kuin lihaskuntokin tuntuu rapistuvan nopeasti, jos ei ole käynyt pariin viikkoon salilla. Tai sitten en uskalla käyttää vatsalihaksia ihan niin tehokkaasti kuin mitä pitäis, että laulaminen olis helppoa.

Hiukset on nyt vihdoin värjätty ja se vaikutti heti myös yleiseen fiilikseen. Tuli taas sellainen olo, että kehtaa näyttäytyä töissä. Jee! Kampaajalle tullessani huomasin miten kampaaja tsekkasi mun vatsaa, muttei sanonut mitään. Istuin tuoliin ja juteltiin hiusasiat, ja sitten kun kerroin että odotetaan vauvaa, niin se naurahti, että olikin ajatellut, mutta ei ollut uskaltanut sanoa. Hih! Mutta se siis huomasi!

Ihanaa että huomenna on jo perjantai! Mennään ystäväpariskunnan luo leffailee ja kerrotaan niille raskaudesta. Vois ehkä ostaa vähän irtokarkkeja leffan kaveriks. :) Alkoi myös tehdä kauheasti mieli yhden tietyn ravintolan yhtä tiettyä aurakasvishampurilaista, kun kuulin, että voinkin syödä sitä! Jotenkin kuvittelin, että kaikissa ravintoloissa käytetään mahdollisimman halpoja aineksia, ts. ulkomaisia, mutta olishan se pitänyt arvata, että mun suosikkiraflassa ollaan viisaampia. Siellä kun on muutenkin käytössä lähituotteita. Jee, ehkäpä lauantaina!

Lauantaina on myös se influenssarokotus. Oon siis menossa sinne kun en osaa/uskalla olla menemättäkään. Mutta silti pyörittelen sitä mielessäni yhä. Just tällainen jahkailija oon. Joissain asioissa vahvat mielipiteet, joissain asioissa niin huono tekemään päätöksiä.

Mutta nyt hus pois koneelta ja Ukon kainaloon.

Pitkästi arkea ja oloja, rv 15+1

Tavallista arkea on täällä ollut. Viime viikko oli jokseenkin vauhdikas erilaisine pikkujouluineen, tyky-päivineen ja lastenhoitokeikkoineen, kaikki toki mukavia juttuja! :) Itsenäisyyspäivää vietettiinkin sitten äärimmäisellä hitaudella ja laiskuudella. Hih. Lauantaina kävin itekseni joululahjaostoksilla kaupungilla. Nautiskelin teet rauhaisasti kahvilassa ja pyöriskelin kaupoissa ihmismassojen seassa. Mutta ei se ihmisten määrä häirinnyt tai ahdistanut. Kaikki vastaantulijat hymyili niin iloisesti ja tuntui, että ilmassa oli ihan semmoista joulunodotusmieltä. Sunnuntainakaan ei kummempia tapahtunut: käytiin kävelyllä talvi-ilmassa, tehtiin ruokaa ja kyläilin iltasella ystävän luona höpöttelemässä ja hörppimässä teetä piparin ja pullan kera, nam.

Tänään siis eletään jo 16. raskausviikkoa. Hurjaa ja ihanaa. Toisaalta olis huippua jo olla pari viikkoa edempänäkin, mutta tääkin on hyvä. :) Ja oon kuullut, että loppuraskaudessa aika usein vain vilahtaa ohi, niin nautitaan nyt tästä. Odotan vain kauheasti, että vatsa tulis esiin vähän selvemmin. Yleensä aamuisin maha on aika tavallinen ja iltaisin turvotus pullauttaa pallon esiin. :) Tänään oli kyllä kieltämättä jo heti aamusta melkoinen omenamaha. Olin eilen illalla valinnut vaatteet aikaisen työvuoron takia ja olin valinnut tiukan värikkään trikoopaidan. Aamulla mietin, että vaihdanko sen vielä johonkin löysempään, mut en sitten jaksanut, vaan aattelin, että jos joku huomaa niin huomatkoon. :) Työkaveri kyllä kommentoi kivasti, mut vanhempia en edes monia tavannut. Oon miettinyt myös sitä, milloin työlapset huomaa ja alkaa kysellä asiasta. Mutta varmaan sitten kun vatsaa on vähän enemmän.

Sitten fyysisistä oloista. Viikon ajan mulla on alkanut olla enemmän semmoista pientä kipuilua ja jomottelua varsinkin nivusissa ja alavatsan eri puolilla. Kipuilut tuikkii aina johonkin tiettyyn tarkkaan kohtaan ja loppuu samantien. Kasvukipuja, venymiskipuja, oletan. Tykypäivänä viime viikolla kun käveltiin parin tunnin talvikävelylenkki, niin loppumatkasta vähän alkoi alavatsaa aristaa. Tänään puolestaan töissä huomasin, että ensimmäistä kertaa lasten raskaiden parvisänkyjen nostaminen ylös seinälle otti vähän vatsaan. Missähän vaiheessa noita nostoja täytyy alkaa välttää? Parvisängyt on yleensä helpompi nostaa, mutta meidän sängyistä on jousitukset rikki niin joutuu käyttämään koko kroppaa että saa ne ylös. Varmaan ohjeena on, että kuuntelee omaa kehoaan, mutta se on joskus vaikeaa. Tänään muutenkin oli hassu päivä: ekaa kertaa oli yskiminenkin hankalaa ja vatsassa tuntui jokainen yskäisy. Antibiootit on kyllä auttaneet, mutta vielä satunnaisesti yskittää.

Muuten olo on ollut oikein hyvä ja tavallinen. Muutamaa pientä herkkyyskohtausta lukuunottamatta. ;) Katsottiin sukulaislasten kanssa animaatio-lastenelokuvaa mehiläisistä niin kyllähän siinä silmät taas kostui herkässä kohdassa. Eikä ole eka kerta kun animaatiot saa itkun aikaan. Hih.

Odotan myös malttamattomana vauvan ensimmäisiä tunnistettavia liikkeitä, ja oon nyt muutamana päivänä kuulostellu ja tunnustellu niitä sohvalla maatessani. Voi olla että kestää vielä viikkojakin, ennen kuin varsinaiset potkut tuntuu, mutta moni on sanonut tunteneensa kuplintoja tai hipaisuja jo ennen sitä. Mulla on eilen ja tänään kutittanut aina välillä vatsan ihoa siitä missä oletan vauvan suunnilleen sijaitsevan, ja sekös on saanut ajatukset villeiksi! Eilen illalla tuntui myös joku hassu muljahdus, yksi vain ja nopea, mutta selkeä ja jotenkin uudenlainen. Mutta oli luultavasti joko toiveajattelua tai muu psykologinen tuntemus. :) Mutta kiva on ajatella, että kohta se vauva sieltä potkuttelee mua ja ilmoittelee, että "täällä oon, äiti".

Pidän tammikuista rakenneultraa sellaisena käännekohtana, että sen jälkeen voidaan tehdä niitä isompia hankintoja ja alkaa ostaa vauvalle joitain vaatteita. Silloin voi aivan hyvin myös alkaa sisustaa vauvalle meidän pikkuhuonetta. Kovasti tekisi jo mieli mennä lastentarvikeliikkeeseen katselemaan yhdistelmävaunuja ja sänkyjä, mutta en viitsi vielä härnätä itseäni, kun jos näen jotkut ihanat vaunut, niin saatan haluta ostaa ne heti samantien. :) Mielellään ostaisin käytettynäkin, jos löytyy kauniit ja hyväkuntoiset. Varoitin jo miestäkin, että mulla on varmasti paljon tiukkoja mielipiteitä vauvan varusteista ja vaatteista, ja mies kyllä onneksi tunteekin mut. :) Haluan vain, että tavarat ja vaatteet on sekä käytännöllisiä että kauniita. Samoin vauvanhuoneen sisustus on mulle tärkeää, ja sen saankin hoitaa aikalailla itsenäisesti, koska mies ei ole näistä sisustusasioista kovin kiinnostunut. Eikä sisustuksenkaan tarvii olla mitään suurta ja ihmeellistä. Jotain pientä uutta ilmettä, uudet verhot vauvanhuoneeseen ja vanhoista rojuista ja ylimääräisestä sängystä eroon. Siinä on jo paljon. Ja jos vielä raaskisi ostaa nojatuolin tai keinutuolin pikkuhuoneeseen, niin se olis tosi kiva. Tällä hetkellä pikkuhuone on aikalailla käyttämätön/varastohuone.

Mutta joo, oliskohan tässä jo tarpeeksi höpinöitä yhdelle illalle. 

Pienen porsaan sanoin: "hyvää yötä buena notte!" :)

(Ks. porsaspätkä linkin  http://www.animaatiokopla.fi/palvelut/elokuvat/ kautta. Sivulla klikkaa oikeasta reunasta "Viimeisimmät projektit" ja sieltä "Pieni Porsas) :)

Antibiootit, rv 14+2

Tulin hetki sitten kotiin työpaikan joulutapahtumasta, jossa lauloin ja soitin joululauluja lähes kaksi tuntia tauotta. Huh! Mutta kivaa oli!

Sain lääkäriltä antibiootit tähän yskään, mutta on vielä vaikea muistaa ottaa niitä ajallaan. Kefexin 3krt päivässä 8 tunnin välein, mikä tarkoittaa, että herään herätyskellolla seiskalta ottamaan lääkkeen ja illalla sinnittelen hereillä klo 23 asti. Vaikeinta on töissä muistaa lääke kesken hektisimmän iltapäivän. Viikon ajan. Lääkäri totesi, että kauheasti ei ole noita antibioottivaihtoehtoja, kun oon allerginen amoksisilliinille (kai se yleisin) ja toisiks yleisintä en voi raskauden takia ottaa. Ja mainitsi vielä, että joskus voi tästä Kefexinistäkin tulla allergiaa jos on muita penisilliiniallergioita. Mutta ei ole ainakaan vielä tullut mitään oireita.

Eipä kummempia tähän iltaan. Oon vaan ihan poikki. Hyvää yötä!

Viikonloppufiiliksiä, rv 14+0

Ihana viikonloppu alkaa lähestyä loppuaan. Eilen kävin vihdoin ostoksilla mun suosikkialusvaateliikkeessä (Change) ja jos joskus ennen liivien ostaminen on ollu vaikeaa, niin ei kyllä koskaan tässä kaupassa. Ihanaa ja asiantuntevaa palvelua, eikä todellakaan tartte pähkäillä omaa liivikokoaan tai liivien istuvuutta tai sopivuutta, vaan myyjä kyllä huolehtii, että liivit on hyvät. Yleensä oon myös tosi tylsä värivalinnoissani, niin nyt valitsin joulunpunaiset ja violetit. Jee!

Käytiin myös ystävän kanssa joulumarkkinoilla ja ystävä ihmetteli, että enkö vieläkään ole käynyt lastenvaateliikkeessä hypistelemässä pikkuvaatteita. Jotenkin ne kaupat ei ole tuntuneet vielä omilta. Joulumarkkinoilla kuitenkin pääsin sivusilmällä ihastelemaan pieniä vastasyntyneiden pipoja, sukkia ja kauniita lakanoita, ja varmaan viimeistään rakenneultran jälkeen uskallan jo jotain ostaakin. En mä oikeastaan enää keskenmenoa pelkää, mutta onhan tää vielä uusi asia ja on vielä vähän epäuskoinenkin olo. Ehkä se johtuu siitäkin, että yritettiin lasta niin kauan, että totuin ehkä odottamaan vain tärppiä. Ja nyt kun tärppäs, niin ei oikein tiedä miten olla ja mitä ajatella.

Käytiin myös miehen mummon luona ja kerrottiin sille kesävauvasta. Mummo on vielä ihan skarppi, vaikka ikää onkin. Tuli hyvä mieli, kun ilostutettiin mummon päivä. Se antoi heti vinkkejä ja neuvoja, mutta sillei mukavalla tavalla, mikä ei ärsyttäny edes yhtään. Sillä on jopa yllättävän viisaita ja nykyaikaisia elämänohjeita, vaikka on vanhemman sukupolven ihminen.

Paljon muutakin mukavaa on tapahtunut... on tehty hyviä joululahjaostoksia ja oon kuullut jännittäviä raskausuutisia lähipiiristä ja käyty pitsalla ja juteltu siskon kanssa tädin murusten joululahjatoiveista jne. Huomenna vietetään ystävien kanssa pikkujouluja, tiistaina joulutapahtuma töissä ja torstaina tykyilyä ja kiva lastenhoitokeikka siskon luona. Ensi viikolla siis paljon menoa ja meininkiä. :)

Pohdintoja rv 13+5

Lähiaikoina mua on mietityttäny semmoiset pienet asiat, joista jokaisella nettikirjottajalla on oma mielipiteensä ja keskustelupalstat pursuaa erilaisia näkemyksiä. Kovin paljon en oo edes viitsiny palstoja lueskella, etten mee entisestäni sekaisin. :)

Yksi on hiusten värjäys raskauden aikana. Jotkut välttää ja jotkut jatkaa samaan tapaan. Itse päädyin lopulta varaamaan hyvällä omatunnolla värjäysajan parin viikon päähän, kiitos ystävän rohkaisun, tiedon ja kokemuksen. Värjään kuitenkin niin harvoin, että en usko siitä olevan haittaa tässä vaiheessa. Tyvikasvu huutaa jo mustaa ja latvoihinkin voisi jotain pientä uutta keksiä lähestyvän joulun kunniaksi. Jee!



Toinen asia mikä mietityttää vieläkin on influenssarokotus. Olin jo täysin ostanut neuvolatädin suosituksen ottaa rokotus enkä edes miettinyt muuta vaihtoehtoa, kunnes sairaanhoitaja-anoppini pelotteli meitä sivuvaikutuksilla ja blaah blaah. Tiedän, että anopilla on taipumus olla toisinaan ylivarovainenkin, ja ehkä olenkin edelleen neuvolatädin kannalla. En muista että olisin koskaan aiemmin ottanut influenssarokotusta omatoimisesti, mutta näin raskaana ollessa en kyllä haluaisi sairastaa mitään isoa inhottavaa tautia. Sitä en tiedä, mitä vaikutuksia influenssalla on vauvaan tai onko mitään, mutta en uskalla googlettaa niitä jos törmäänkin toisinajattelijoihin ja aloitan taas itselleni tyypillisen juu-ei-juu-ei-pähkäilyn. Varsinkin kun töissä lasten kanssa pyörii jos jonkinmoiset taudit, tällä hetkellä täit ja vatsatauti, jee. Kai rokotus on ok?

Löysin sattumalta tällaisen uuden artikkelin rokotuksesta, vaikka onkin toki aika yksipuolinen näkemys ja ehkä vähän pelottelunkin avulla rohkaistaan ottamaan rokotus.

Tänä aamuna mietin myös sitä, millonkahan lasten vanhemmat mun työpaikalla alkaa huomata mun turvonneen vatsan. Jo viikko sitten yks työkaveri sanoi, että vauvamahaa näkyy jo. Itse en tiedä mikä turvotus johtuu vauvasta ja mikä päivän runsaasta hiilaripläjäyksestä. Kuitenkin mun tuttu vatsamakkara (onneksi se ainut) on jotenkin muuttunut sileämmäksi ja näkymättömämmäksi. Toisaalta varmaan varhaisultrasta asti oon myös lakannut vetämästä vatsaa sisään, jolloin mulle tulee jo ilman raskauttakin aikamoinen vatsapallo. Toisaalta odotan kauheasti sitä, että mun raskaus huomataan ja että sitä kommentoidaan ja ihastellaan. Odotan vauvamahaa. Toisaalta tuntuu, että kaikki on niin alussa vasta, että kannattaako sitä nyt vielä paljastaa kaikille. Peittelemään en kuitenkaan ala. Aion jatkossakin pitää tiukkaa trikoopaitaa äitiysfarkkujen päällä, vaikka se ehkä myös korostaa vatsan pyöreyttä.

Yskä on edelleen. Toissapäivänä ja eilen oli jo parempi, kun nenä ja keuhkoputket alkoi vihdoin tyhjentyä. Ajattelin että vihdoin tää menee ohi. Tänään on kuitenkin tullut ehkä takapakkia ja päätin, että maanantaiaamuna soitan päivystysajan. Muuten fiilis hyvä. Kaikki kunnossa. Perjantai. Ja vauva mahassa. <3

Köh köh. Rv 13+2

Yskittää. Aluksi se oli aivan kuivaa yskää, varmaan kaksi viikkoa. Nyt se on viikon aikana muuttunut vähitellen hieman kosteammaksi. Hämmentävää on, että oon ollu täysin työkykyinen kokoajan: ei lämpöä, ei kuumetta, ei tukkoista nenää, ei flunssauupumusta tai mitään. Parina päivänä on aivastuttanut välillä, ja nyt parina aamuna oon päässy jo niistämään, mikä on ollut ihanaa. Tänään meni makuaisti ensimmäisen kerran. Oli tylsää kun olin just tehnyt itelleni herkkuiltapalan maustamattomasta jugurtista ja hedelmistä. Kurjin oire on tällä hetkellä paine/kipu ohimoilla yskiessä.

Alkaa mennä jo hermo. Tulispa oikea flunssa, niin tietäisi, että tää on ohimenevää. Viimeistään loppuviikolla soitan lääkärille, jos tää ei ala tästä taittumaan kunnolla tai jos pääkipu ei lopu. Muuten ei siis pää kipuile, vain yskiessä. Mullahan tuo nenä on aiemmissa raskauksissa tukkeutunut heti alkuvaiheessa, joten en ihmettele, jos tälläkin raskaudella on vaikutusta keuhkoputkien ärsytyksessä/ahtaudessa. Muutaman kerran on hengityskin vinkunut tuossa jo aiemmin syksyllä, ja mielessä kävi heti jo astmankin mahdollisuus. Blääh.

Se on kuitenkin varmaa, että tää yskiminen on tosi tyhmää.

Mut lumi on ilostuttanut tätä viikkoa. Ja upea tähtitaivas iltakävelyllä. Ja tulevat pikkujoulut rakkaimpien ystävien kanssa. Ja työkaverin ilon kyyneleet mun uutisista. Ja puhdas koti. Ja oliivin vihreät pöytäkynttilät ja itselle annettu lupa odottaa joulua. Ja ulkovalot parvekkeen reunalla. Ja tänään varattu kampaajakäynti. Ja miehen tekemä päivällinen. Ja tärkeän ihmisen ilo, kun kissansa palasi kotiin pitkältä talviseikkailultaan.

Nt-ultrakuulumisia, rv 12+5!

Tänään vihdoin päästiin ultraan ja olipas kovin erilainen käynti kuin neuvolassa viimeksi. Mua ei kauheasti jännittänyt ja olo oli yllättävänkin rauhallinen ja tyyni koko aamupäivän. Puolenpäivän jälkeen kätilö otti meidät sydämellisesti vastaan ja oli aivan ihana koko käynnin ajan.

Ja mikä parasta, vauva oli kasvanut kovasti ja kaikki oli kunnossa! <3 Pituutta oli lähes 7 cm ja laskettu aikakin muuttui. Nyt siis menossa ultran mukaan jo rv 12+5! Jee! Tämä voi toki vielä muuttuakin, mutta ei haittaa yhtään olla kohta jo 14. viikolla!

Siellä se meidän vauva olla köllötteli, tai voiko sitä köllöttelyksi sanoa, jos sätkii ja potkii ja venyttelee ja pyörii ja heiluttelee käsiä koko ajan. Hih. Sydänäänetkin kuultiin, tosin vain nopeasti. Niskaturvotusta oli onneksi vain hyvin vähän (1,1mm) ja kromosomipoikkeavuusriskit matalat ja hyvät. Huoh. 

Oli myös ihana nähdä joitain rakenteita ja tuli hyvä mieli kun kätilö selosti koko ajan mitä katselee ja eritteli tarkkaan näkemiään kohtia ja kertoi esim. että selkäranka näyttää normaalilta. Nähtiin jo pienet valkoiset sormetkin ja käsivarret, reisiluut ja kehittymään alkavat aivolohkot. On se vaan uskomatonta tuo tekniikkakin. Ja biologia!

Voitte uskoa, että  nyt on huojentunut ja onnellinen olo. Seuraava ultra eli rakenneultra onkin sitten tammikuun puolenvälin aikaan. Nyt on mukava odottaa joulua ja viettää täyskymppisynttäreitä tammikuun alussa. Siinä on kivasti muuta ajateltavaa, joten aika ennen rakenneultraa menee varmaan ihan jouhevasti.

Ultra oli sikäli myös uudenlainen kokemus, koska ultrattiin nyt ensimmäisen kerran vatsan päältä. Oli virkistävää, kun sai olla housut jalassa. ;)

"Miten voit ja miten vatsassa?" Argh. Rv 11+5

Tänään kyllästyin ensimmäisen kerran siihen, että miehen sukulaiset jotka tietää raskaudesta, kysyvät joka puhelinsoitolla mieheltä, että "miten minä voin ja mitenkäs vatsassa?" Toisaalta huvittaa oma ärsyyntyminen, kun ollaan vasta alussa ja kyselijöitä varmasti riittää jatkossakin. Ehkä tää ärsytys kumpuaakin vain omasta jännityksestä ja tekiskin mieli vaan tokaista vastaukseksi, että "en kuule tiedä miten vatsassa voidaan". 



Ehkä sitten perjantaisen ultran jälkeen kun uskaltaa toivottavasti itsekin iloita enemmän, niin kestää niitä muidenkin kyselyjä. Tai sitä että tuleva mummo kutoo tai ompelee tai mitä lie jo ihan innoissaan jotain meidän lapselle. Pidin miehelleni jo puhuttelunkin siitä, että sanoo nyt selkeästi äidillensä, että se ei saa vielä tehdä tai ostaa yhtään mitään, kun ei vielä tiedetä onko kaikki kunnossa. Ja että haluan itse valita lapselleni vaatteet ja muut tavarat! Ja että jos mummo kutoo jotain enkä tykkääkään siitä, niin sitten tulee vaan paha mieli kaikille. Hihhih joku paniikkipuuska iski, että jos muut omii jotenkin meidän lapsen, pukee sille rumia vaatteita tai antaa kasvatusohjeita. Hih.

Hellyttäväähän tuo mummojen ja muiden innostus oikeasti on. :)

Rv 11+4, ultraa odotan!

Eilen maanantaina ajattelin ylihuomisen ylihuomista, tänään tuumin huomisen ylihuomista, huomenna mietin jo ylihuomista ja ylihuomenna huomista. Huomisen ylihuomenna mietin että tänään on vihdoin se päivä: nt-ultra. :)

Odotan ultraa. Riemuitsen siitä. Pelkään sitä. Se muuttaa kaiken. Antaa luvan parhaimpaan iloon tai vetää ilmat pihalle. Katsotaan. Kerron teille kyllä sitten.

Liikettä mars mars, rv 11+1

Moi. :) Oonpas tällä viikolla ollu laiska kirjottelija. Täällä kuitenkin kaikki hyvin. Työviikko meni nopeasti ja touhukkaasti, ja jostain syystä oon halunnut pitää nyt pari huilipäivää tästä blogista ja facebookista. Tai sitten ei ole vaan ollu nyt mitään suurempaa aihetta kirjoittaa. Toki eilen hihkuin mielessäni viikkojen poksumista ja syksyn ensimmäistä (!) kävelylenkkiä, mut eipä muuta kummempaa.

Lähipäivinä oonkin miettinyt aika paljon sitä, kun mun omatunto on herännyt soimaamaan mua lähes päivittäin mun olemattomista liikuntatavoista. Ihan hävettää myöntää, miten laiska ja välinpitämätön oon ollut. Mulla on aina ollu haasteena vaihtelevainen motivaatio liikuntaan. Toisinaan mua kiinnostaa liikkua paljonkin, ja osaan jäädä liikuntaan koukkuun ja saan siitä silloin todella paljon iloa ja elinvoimaa. Toisinaan taas liikunta jää kokonaan pois, ja tuntuu todella vaikealta motivoitua uudestaan. Haluaisin olla virkeä ja hyväkuntoinen odottaja, mutta onkohan jo liian myöhäistä?



Välillä oon koukuttanu itseni uimiseen, välillä kuntosaleiluun, joskus jopa juoksemiseenkin. Ihan tavallisia lajeja, joita olis helppo harrastaa nytkin milloin vain. Mutta kun kunto on tällä hetkellä rapistunut, tuntuu niin vaikealta ja raskaalta lähteä liikkumaan. 

Miksi sitten oon lopettanut liikkumisen? Joskus innostun niin paljon liikkumisesta, että tulen ylikuntoon. Näin kävi juoksuharrastuksen kanssa. Joskus tekniikka on väärä ja liikunnasta tulee kipuja. Näin kävi uinnin kanssa. Joskus pelkkä pitkittynyt flunssa on katkaissut kuntosaliharjoittelun pitkäksi ajaksi ja flunssan jälkeen en olekaan jostain syystä jatkanut kuntoilua. Tämä viimeinen selitys on omasta mielestäni kaikista tyhmin: kun kuntosali oli remontissa, remontin jälkeen mun oli tosi vaikea mennä sinne, kun en tiennyt, missä pukuhuoneet tai jumppasalit nykyään sijaitsivat. Hölmö minä. Jotain sosiaalisia paineita kai, jotain vanhoja epävarmuuden tunteita. Hus pois ne minusta nyt jo vihdoin!

Raskauden alkuviikoilla ajattelin, että "sitten kun nähdään vauva ultrassa niin sitten alan liikkua enemmän". No eipäs niin tapahtunutkaan. Ei tullut suurta motivaation aaltoa, jota odotin. Nyt odotan varmaan seuraavaa ultraa tiedostamattani samoilla ajatuksilla. Tiedän kyllä, että se on ihan tyhmää. Minun pitäisi huolehtia itsestäni joka tapauksessa, koska minä itse olen hyvän voinnin ja terveyden arvoinen. Mutta miksi on niin vaikeaa lähteä töiden jälkeen esim. kävelylle?



Tällä viikolla aloin tätä ajattelemaan, kun tajusin, miten mukavaa olikin kävellä marraskuun illassa. Melkein kirjoitin tähän seuraavaksi sanan "yritän", mutta poistin sen ja kirjoitankin, että pidän tämän liikuntaan liittyvän myönteisen ajatuksen elossa ja vahvistan sitä alkamalla liikkua enemmän. Jee!

Labrakokeet - jee en pyörtynyt!

Tulin äsken labrakokeista, joita jännitin taas etukäteen. Nuorempana mulla ei ollut mitään ongelmaa, mutta nyt muutaman vuoden aikana oon kehittänyt itselleni jonkinlaisen verikoejännityksen. Se alkoi ihan yhtäkkiä eräällä verikoekäynnillä, kun meinasin yllättäen pyörtyä tuolille. Vaakatasossa makoilu auttoi lopulta, mutta ihmettelin omaa reaktiotani.

Tänään tuli vähän kiire etukäteen varatulle labra-ajalle, ja menin sinne töistä suoraan puolijuoksua. Pääsin heti sisään ja kas, en ehtinyt edes huomata, niin oli jo kolme putkea verta saatu. Keksinkin, että kun yleensä tykkään olla joka paikassa hyvissä ajoin, niin ehkä alankin mennä jatkossa noihin verikokeisiin hieman kiireellä. Silloin en ehdi ajatella liikaa. Jos ajattelee liikaa niiden putkien kokoa ja sitä operaatiota, happi loppuu aivoista. :) Vaikka kyllähän hoitajissakin on eroja. Toiset osaa ottaa niin etten edes huomaa ja toiset saa aikaan ison mustelman.

Olin niin ylpeä itsestäni, kun selvisin verikokeesta niin hienosti. Hih. Lapsille annettaisiin tässä tilanteessa varmaan tarra tai kiiltokuva, mä pääsen syömään hienoon ravintolaan miehen kanssa. Se jos mikä palkitsee.

 

Lempeä, haikeutta, räjähdyksiä, pelkoa.

Viikonloppu vietettiin miehen kanssa lemmenlomalla Helsingissä. Ohjelmassa oli mahtavaa thai-ruokaa, rentoa hotellilöhöilyä, upeaa tanssia ja imitaatiota sekä naurua käsikädessä kaatosateessa. Ah niin romanttista! Tuntui ihan haikealta tulla tänään takasin kotiin. Oikeastaan koko reissu tehtiin lähestyvän hääpäivän kunniaksi, joten saan kai nyt tämän kerran hehkuttaa tätä vaaleanpunaista pumpulia. :)

Ihanaa hotellivisiitissä oli myös se, että ensinnäkin löydettiin ehkä uusi lempparihotelli Helsingistä, Scandic piti siis hyvin puolensa entiselle suosikille S-ketjulle. Ja vielä ihanampaa oli huomata hotellihuoneen kokovartalopeilistä, että alavatsa taitaa oikeasti olla suurentunut/turvonnut. Kotipeilissä se ei näy niin hyvin, kun peilit on korkeammalla ja pienempiä. Piti ihan miehellekin ihmetellä, että "tuu nyt kattoo mun mahaa". Heh.

Mutta eipä sentään kaikki mun ajatukset ja sanat ole olleet kovin herttaisia.. tällä viikolla jo aiemminkin olen jopa vähän ihmetelly tätä mun räjähdysherkkyyttä. Saan omassa mielessäni kärpäsestä härkäsen aivan hetkessä ja annan sen näkyä myös muille, lähinnä miehelleni. Pari kertaa oon raivostunut niin, että hiukset on meinannu irrota päästä. Ei kivaa. Oon myös huomannut, että oon huonoa seuraa silloinkin, kun jännitän. Enpä nyt sitten tiedä, syyttääkö tästä oikkuilusta hormoneita, jännitystä vai jotain muuta. Sen kuitenkin tiedän, että täytyy yrittää selviytyä tästä kunnialla ja hillitä näitä suurimpia tunteenpurkauksia.

Tunteista vielä, että olisipa vaan niin ihanaa, jos olisin jo pidemmällä tässä raskaudessa. Ei haittaisi vaikka oltaisiin jo loppuvaiheessa. Oon vähän kateellinenkin niille, jotka on jo siinä vaiheessa. Uskottelen itselleni, että tämä murehtiminen ja jännittäminen loppuu siihen kun nt-ultrassa näen pienen vauvan. Toivon pelon hälvenemistä, mutta epäilen kuitenkin. Aina tulee uusia huolia. Ehkäpä sitten rakenneultran jälkeen voin oikeasti uskoa, että saadaan tämä vauva. Välillä nytkin jo pilkahtaa mielessä sellainen uudenlainen ilo, tosin hyvin lyhyesti. Pelkään vielä paljon. Mitä jos pieni onkin kuollut kohtuun sykkeen toteamisen jälkeen? Ei olisi ensimmäinen kerta. Eikä olisi ensimmäinen kerta kun kroppa huijaisi, että raskaana ollaan, vaikkei ollakaan. Mitä tekisin sitten? Miten jaksaisin taas uuden menetyksen? Mistä saisin iloa elämään? Miten mies jaksaisi? En pääsisikään äitiyslomalle ensi kesäksi eikä vauvamaha pullottaisi talvitakin alta. Äh, on vaan pakko yrittää uskoa parasta. Muuten nämä tulevat kaksi viikkoa on jo etukäteen tuomittu äärimmäisiksi piinaviikoiksi. Ei ole helppoa ajatella optimistisesti, niin rentouttavaa ja ihanaa kuin se olisikin.

10+0 ja ultrakutsu!

Tänään alkoi 11. raskausviikko eli viikkoja kasassa 10+0, jee! Numerona se näyttää niin isolta ja vähän turvalliseltakin jo, mutta en kyllä pysty huokaisee vielä. Tänään onneks tuli postissa ultrakutsu, ja kauan odotettu nt-ultra olis luvassa sitten kahden viikon päästä. Se ei tunnu tällä hetkellä liian pitkältä ajalta, mut itseni tuntien, alan varmaan olla tulisilla hiilillä hyvinkin jo viikon päästä. Heti tänään jo alkoi vähän enemmän jännittää, mut ihanaa kun sitten ultrassa saa tietää enemmän!

Avoimuutta ja salaisuuksia

Ensimmäisestä raskaudestani kerroimme silloin vain kahdelle parhaimmalle ystävälleni sekä siskolleni. Koska keskenmeno sattui tapahtumaan vanhempieni luona, oli heille kerrottava siinä hetkessä: "Olin raskaana, mutta en taida olla enää. Täytyy lähteä sairaalaan." Vasta myöhemmin olen kertonut muille läheisille.

Toisessa raskaudessa taisimme kertoa samoille ihmisille ensin. Tosin tämän keskenmenon jälkeen tunsin tarvetta jakaa asian myös työpaikalla. Työyhteisömme on pieni, n. 10 hengen porukka. Lyhyen sairaslomani jälkeen pidimme porukalla viikottaista palaveria ja empaattinen esimieheni halusi kysellä meiltä viikonlopun kuulumisia. Tunsin turhaksi ja raskaaksi valehdella, joten sanoin suoraan kaikille saaneeni keskenmenon ja olevani rikki. Näin jälkeenpäin en ole kertaakaan katunut avoimuuttani tästä asiasta. 

Minun mielestäni lapsettomuudesta ja keskenmenoista pitäisi puhua enemmän. Vain siksi että näitä kokeneet tietäisivät etteivät ole yksin. Kahden keskenmenon jälkeen päätin, että itse en ainakaan halua enää vaieta näistä. Olenkin kertonut avoimesti ystävilleni, perheelleni ja useimmille työkavereilleni oman lapsen kaipuusta ja lapsettomuushoitojen aloittamisesta.

Olen kertonut melko avoimesti myös tästä kolmannesta raskaudesta. Olen päättänyt, että kävi miten kävi, kerron kaikille joille tuntuu hyvältä kertoa. Sellaisille on helppo kertoa, joiden tiedän ymmärtävän, että alkuraskaus on hauras, ja että mikään ei ole varmaa. Äidille ja isälle oli myös helppo kertoa, kun he tiesivät aiemmistakin vaiheista. Olen niin onnellinen, että minulla on nykyään ihan hyvät välit vanhempieni kanssa. Luulisi, että hieman vieraammalle ihmiselle olisi helpompaa kertoa, kun kumpikaan ei tunne toista. En silti saanut kerrottua eilen lauluopettajalle, vaikka olisin halunnut tiedustella, vaikuttaako raskaus jotenkin laulutekniikkaan.

Entä jos sana leviää... Yhtenä päivänä jo pari viikkoa sitten tapasin työpaikkani taloudellisen johtajan ohimennen touhutessani lasten kanssa. Kirkkaalta taivaalta minulle osoitettiin onnentoivotus: "Onneksi olkoon!" Menin ihan hämilleni, että miksi ihmeessä onnitteluja?! Kunnes lamppu syttyi ja kiitin änkyttäen. Lähin esimieheni oli nähtävästi jakanut tietoaan, ehkäpä jo miettinyt tulevia työkuvioita, vaikka olimme kyllä sopineet, että tämä asia on yksityinen. En pahoittanut siitä mieltäni suuresti, vaikka toki hieman järkytyin tilanteessa.

Ehkäpä olisi hyvä myös estää kavereiden facebook-kommentit ja kuvat, joissa esiinnyn. Esimerkiksi herkuttelu- ja leffailtana kokkailimme miehen kanssa keittiössä ja ystäväni otti meistä kuvan ja laittoi sen facebookiin. Eihän siinä muuten mitään, mutta mun vatsa turvotti siinä kuvassa niin paljon, että tyhmempikin osais jo päätellä jotain. Sama ystäväni kommentoi erästä facebook-kirjoitustani viittaamalla lapsensaantiin. Hän on varmaan vain innoissaan, mutta haluaisin kuitenkin itse kertoa ystävilleni ja tutuilleni sitten kun siltä tuntuu.

Hassua. Puhun avoimuuden puolesta, mutta silti en halua olla avoin kaikille ihmisille. Ehkä halu avoimuuteen riippuukin vain ihmisestä. Olen onnellinen, että minulla on niin monia ihmisiä, kelle haluan tämän iloni jakaa.

Ensimmäinen neuvolakäynti, rv 9+4

Ensimmäinen neuvola takana. Oikeastaan aika turha reissu, mutta tulipahan käytyä. Olin jostain syystä odottanut hymyilevää ja sydämellistä hoitajaa, joka kuuntelisi ja tarvittaessa kaivelisi meistä kaikki keskenmenopelot näkyviin ja joka rohkaisisi meitä uskomaan hyvään onneen. Mutta vastassamme olikin väsynyt ja rutinoitunut, vaikkakin oikeasti varmaan ihan mukava, naiskätilö.

Aluksi kävin puntarilla, jossa aivan valtavat lukemat hyppäsivät silmille. Pieni osa painonnoususta selittynee juuri syödyllä lounaalla, mutta tunnustan, että on tullut myös herkuteltua liikaa ja väärällä tavalla näinä ensimmäisinä raskausviikkoina. Parannan tapani, lupaan sen!

Luulin, että minusta olisi otettu jo nyt erilaisia näytteitä, mutta sainkin lähetteet näytteiden ottamista varten varsinaisen labran puolelle. Siellä odottaa kuulemma pissaus purkkiin ja kolmen veriputken luovutus. En ajattele sitä nyt enempää, etten lietso jännitystä. Toisinaan pysyn verikokeissa tolpillani, toisinaan jalat lakkaavat toimimasta, luultavasti vain jännityksen takia. 

No sitten pääsimme keskustelemaan sikiöseulonnoista ja elämäntavoistamme. Vaikka tuskin sitä keskusteluksi voi sanoa, kun kätilö rutiininomaisesti kyseli meiltä kaikki asiat, jotka hänen tässä vaiheessa kuuluu tiedustella. Käynnin aikana hän totesi kolme kertaa, että kyselee meiltä nämä asiat hieman oudossa järjestyksessä, jotta hän pysyy itse virkeänä. Hän kun käy näitä asioita niin usein läpi asiakkaiden kanssa. Ja eihän se mitään, ymmärrän. Tuli vain hieman sellainen olo, että hän ei pitänyt meitä yksilöllisinä tai tärkeinä asiakkaina, vaan ehkä ajatteli, että meille riittävät nämä rutiininomaiset tiedot raskaudesta. Kun yritin välillä kertoa omista kokemuksistani, hän ei todennäköisesti kuunnellut lainkaan, tai ainakaan hän ei lähtenyt mukaan keskusteluun.

Käynnin aikana minä ja mieheni täytimme omat lomakkeemme alkoholin käytöstä. Rastitin lomakkeesta vaihtoehdon: "en käytä alkoholia lainkaan" ja selitin vielä ääneen, että viimeisen vuoden aikana olen nauttinut yhden siiderin. Tästä huolimatta saimme pitkähkön tietoiskun/läksytyksen siitä, että yksikin alkoholiannos voi olla haitaksi. Huomasin ajattelevani, että "eikö hän usko minua kun sanon etten juo". Olin ihmeissäni ja pettynyt.

Koen olevani empaattinen ihminen ja ymmärrän, että jokaisella meillä on omat heikot hetkemme. Silti ajattelen, että asiakaspalvelutyössä työntekijän täytyy yrittää kaikkensa, jotta asiakkaalla on hyvä ja luottavainen olo. Tämä koskee kaikkia aloja. En minäkään ole joka päivä iloisella mielellä töissä lasten kanssa, mutta kyllä katsekontaktia ja hymyä pitää aina löytyä.

No, annan hänelle vielä mahdollisuuden.

Nyt seuraavat päivät odotan kuumeisesti postilaatikon kolahdusta, jolloin luukusta kopsahtaa kutsu ultraan. Laboratorioon ajattelin suunnata tässä jonakin aamuna ja hammashoitajan ajankin saa kuulemma jo varata.

Mennyttä ja tulevaa, rv 9+3

Mistä aloittaisin? Minusta vai meistä, menneistä vai tulevasta?

Kerronpa lyhyesti itsestäni. Olen 29-vuotias nainen, joka on toivonut esikoislasta elämäänsä jo pidemmän aikaa. Asun aviomieheni kanssa ja työkseni kasvatan lapsia. Edelliset kolme vuotta olen ollut samalla elämäni onnellisin, ja samalla elänyt tähänastisen elämäni raskainta aikaa. Kukoistava avioliitto ja oman itseni etsiminen välillä menestyksekkäästikin eivät ole hälventäneet lapsettomuuden ja syntymättömien lasten menettämisen tuskaa. 

Keskenmenot ja pitkäaikainen esikoisen toivominen ovat jättäneet sisimpään pysyviä arpia, jotka toki haalistuvat, mutta tuskin koskaan kokonaan häviävät. Tunteiden kirjo on näiden vuosien aikana ollut suuri. Olen ollut katkera ja vihainen, kateellinen ja pettynyt, pelokas ja epätoivoinen, epäileväinen ja ärsyyntynyt, surullinen ja haikea. Hetkittäin esiin on pilkahtanut ripaus toiveikkuutta ja iloa, mutta nopeasti se on repäisty pois. Yleensä kiertopäivänä numero yksi.

En halua kuitenkaan, että ymmärrätte väärin. Elämäni on ollut koko ajan hyvää. Kuten sanoin, olen elänyt myös elämäni onnellisinta aikaa. Viimeisen vuoden aikana olenkin pohtinut paljon sitä, kuinka pelkään olevani kiittämätön tätä kaikkea kokemaani onnea kohtaan. Olen saanut kaiken, mutta haluaisin vielä jotain lisää:

"On sillä ihmisii, joista haluu pitää kii.

On koti, muistoja ja unelmii.

On laskut maksettu ja koulut käyty,

anteeks annettu ja maailmaa nähty.

Silti on jotain vieläkin vailla,

haluis olla äiti, ystäviensä lailla."

Nyt tiedätte jotain minusta, meistä ja menneistä. Mutta entäs se tuleva? Sitä ei voi kukaan tietää, mutta koska uskon, että matka on vähintään yhtä tärkeä kuin itse päämäärä, haluan jakaa matkani kanssanne. 

Olemme olleet jo muutamassa tienristeyksessä. Ensimmäisessä päätimme kulkea kunnallisen terveydenhoidon reittiä. Se olisi voinut olla nopeakin, jos meistä olisi löydetty jotain vikaa. Vaan ei. Kuljimme hitaimman polun, koska kahta keskenmenoa ei pidetä vielä suurena ongelmana ja lapsettomuushoitoihin pääsee vasta vuoden tuloksettoman yrityksen jälkeen. Keskenmenot siis pitkittivät hoitoon pääsyä.

Toinen risteys oli kaiken sen katkeruuden, vihan ja kateuden käsitteleminen. 

Kun lähipiiristä  ja työyhteisöstä alkoi kantautua useita vauvauutisia, olisi tehnyt mieli vain kadota: sulkea puhelin ja facebook, muuttaa ulkomaille, vaihtaa elämää jonkun muun kanssa. On vaikea ajatella, miten hyväksyminen lopulta tapahtui, mutta luultavasti siihen vaikutti parhaan ystävän antama tuki sekä hänen oma raskautensa. Syvä ja aito ystävyys oli varmaankin se voima, joka voitti suurimmat kielteiset tunteet. Kun opin hyväksymään ystäväni tulevan lapsen ja iloitsemaan hänestä aidosti, tuntui turhalta olla katkera muillekaan odottajille.

Kolmas merkittävä tienhaara oli hoitoihin pääseminen ja clomifen-lääkityksen aloittaminen. Se toi aivan uudenlaista toivoa ja iloa pitkään yritykseen. Söin Clomifenia viitenä kuukautiskierron päivänä. Lääke tehostaa munasolujen kasvua ja omassa tapauksessani kypsytti heti ensimmäisessä hoitokierrossa kaksi suurta follikkelia (munasolua). Jouduimme siis jo miettimään kaksosraskaudenkin riskiä. Otimme tuon riskin. Hyvä niin, sillä sunnuntaina 22.9. (ovulaatiosta 11 päivää) raskaustesti näytti haaleaa mutta selkeää plussaa. <3 

Plussatestistä alkoivat piinaviikot, joita ei varmaan voi ymmärtää, ellei ole kokenut niitä itse. Aivan jokaisena aamuna, iltana ja päivänä (edelleenkin) etsin vessassa käydessäni merkkejä punaisesta vuodosta ja säikähdän sydämeni kurkkuun jos kuvittelen näkeväni punaisen varjoja. Jokaisena päivänä ajattelen jollain tavalla raskausoireitani, tai pikemminkin niiden vähyyttä. Kaikillehan ei oireita tulekaan, mutta keskenmenneiden raskauksieni kokemuksella olen fyysisesti herkästi reagoivaa sorttia. Tai sitten on oikeasti totta, kun sanotaan, että eri raskaudet ovat erilaisia, samallakin ihmisellä. Tähän haluan uskoa.

Tuskaisaa epävarmuutta lievittääkseni kävimme yksityisellä lääkäriasemalla alkuraskauden ultrassa, kun raskausviikkoja oli laskujeni mukaan 6+4. Suureksi iloksi lääkäri löysi sisältäni täysin viikkoja vastaavan alkion, jonka sydän vilkkui ruudulla. Arvelinkin, että ei tämä ensimmäinen ultra pitkään mieltä helpota, mutta toki yllätyin, kun jo samana iltana löysin itseni taas murehtimasta ja odottamasta seuraavaa ultraa. Tuosta ultrasta on kulunut nyt kolmisen viikkoa, joka tuntuu ainakin kuudelta viikolta.

Huomenna on rv 9+4 ja ensimmäinen neuvolakäynti. Luvassa kaksi tuntia verikokeita, pissakokeita ja keskustelua. Ultraan en usko pääseväni, vaikka sellaistakin olen kuullut kaupungissamme tapahtuneen. Se ei liene kuitenkaan yleinen käytäntö ensimmäisellä neuvolakäynnillä, vaan enemmänkin se on vain erityisen ymmärtäväisten terveydenhoitajien/kätilöiden kädenojennus. Joka tapauksessa huomenna on aika puhua kaikesta mitä tulee mieleen, myös keskenmenopeloista. Ja saahan sitä toivoa, että meillekin osuisi erityisen empaattinen hoitaja, joka haluaisi huojentaa meidän mieltä ja näyttää meille uutta kuvaa pikkuisesta.