Ensimmäisestä raskaudestani kerroimme silloin vain kahdelle parhaimmalle ystävälleni sekä siskolleni. Koska keskenmeno sattui tapahtumaan vanhempieni luona, oli heille kerrottava siinä hetkessä: "Olin raskaana, mutta en taida olla enää. Täytyy lähteä sairaalaan." Vasta myöhemmin olen kertonut muille läheisille.
Toisessa raskaudessa taisimme kertoa samoille ihmisille ensin. Tosin tämän keskenmenon jälkeen tunsin tarvetta jakaa asian myös työpaikalla. Työyhteisömme on pieni, n. 10 hengen porukka. Lyhyen sairaslomani jälkeen pidimme porukalla viikottaista palaveria ja empaattinen esimieheni halusi kysellä meiltä viikonlopun kuulumisia. Tunsin turhaksi ja raskaaksi valehdella, joten sanoin suoraan kaikille saaneeni keskenmenon ja olevani rikki. Näin jälkeenpäin en ole kertaakaan katunut avoimuuttani tästä asiasta.
Minun mielestäni lapsettomuudesta ja keskenmenoista pitäisi puhua enemmän. Vain siksi että näitä kokeneet tietäisivät etteivät ole yksin. Kahden keskenmenon jälkeen päätin, että itse en ainakaan halua enää vaieta näistä. Olenkin kertonut avoimesti ystävilleni, perheelleni ja useimmille työkavereilleni oman lapsen kaipuusta ja lapsettomuushoitojen aloittamisesta.
Olen kertonut melko avoimesti myös tästä kolmannesta raskaudesta. Olen päättänyt, että kävi miten kävi, kerron kaikille joille tuntuu hyvältä kertoa. Sellaisille on helppo kertoa, joiden tiedän ymmärtävän, että alkuraskaus on hauras, ja että mikään ei ole varmaa. Äidille ja isälle oli myös helppo kertoa, kun he tiesivät aiemmistakin vaiheista. Olen niin onnellinen, että minulla on nykyään ihan hyvät välit vanhempieni kanssa. Luulisi, että hieman vieraammalle ihmiselle olisi helpompaa kertoa, kun kumpikaan ei tunne toista. En silti saanut kerrottua eilen lauluopettajalle, vaikka olisin halunnut tiedustella, vaikuttaako raskaus jotenkin laulutekniikkaan.
Entä jos sana leviää... Yhtenä päivänä jo pari viikkoa sitten tapasin työpaikkani taloudellisen johtajan ohimennen touhutessani lasten kanssa. Kirkkaalta taivaalta minulle osoitettiin onnentoivotus: "Onneksi olkoon!" Menin ihan hämilleni, että miksi ihmeessä onnitteluja?! Kunnes lamppu syttyi ja kiitin änkyttäen. Lähin esimieheni oli nähtävästi jakanut tietoaan, ehkäpä jo miettinyt tulevia työkuvioita, vaikka olimme kyllä sopineet, että tämä asia on yksityinen. En pahoittanut siitä mieltäni suuresti, vaikka toki hieman järkytyin tilanteessa.
Ehkäpä olisi hyvä myös estää kavereiden facebook-kommentit ja kuvat, joissa esiinnyn. Esimerkiksi herkuttelu- ja leffailtana kokkailimme miehen kanssa keittiössä ja ystäväni otti meistä kuvan ja laittoi sen facebookiin. Eihän siinä muuten mitään, mutta mun vatsa turvotti siinä kuvassa niin paljon, että tyhmempikin osais jo päätellä jotain. Sama ystäväni kommentoi erästä facebook-kirjoitustani viittaamalla lapsensaantiin. Hän on varmaan vain innoissaan, mutta haluaisin kuitenkin itse kertoa ystävilleni ja tutuilleni sitten kun siltä tuntuu.
Hassua. Puhun avoimuuden puolesta, mutta silti en halua olla avoin kaikille ihmisille. Ehkä halu avoimuuteen riippuukin vain ihmisestä. Olen onnellinen, että minulla on niin monia ihmisiä, kelle haluan tämän iloni jakaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti