Mennyttä ja tulevaa, rv 9+3

Mistä aloittaisin? Minusta vai meistä, menneistä vai tulevasta?

Kerronpa lyhyesti itsestäni. Olen 29-vuotias nainen, joka on toivonut esikoislasta elämäänsä jo pidemmän aikaa. Asun aviomieheni kanssa ja työkseni kasvatan lapsia. Edelliset kolme vuotta olen ollut samalla elämäni onnellisin, ja samalla elänyt tähänastisen elämäni raskainta aikaa. Kukoistava avioliitto ja oman itseni etsiminen välillä menestyksekkäästikin eivät ole hälventäneet lapsettomuuden ja syntymättömien lasten menettämisen tuskaa. 

Keskenmenot ja pitkäaikainen esikoisen toivominen ovat jättäneet sisimpään pysyviä arpia, jotka toki haalistuvat, mutta tuskin koskaan kokonaan häviävät. Tunteiden kirjo on näiden vuosien aikana ollut suuri. Olen ollut katkera ja vihainen, kateellinen ja pettynyt, pelokas ja epätoivoinen, epäileväinen ja ärsyyntynyt, surullinen ja haikea. Hetkittäin esiin on pilkahtanut ripaus toiveikkuutta ja iloa, mutta nopeasti se on repäisty pois. Yleensä kiertopäivänä numero yksi.

En halua kuitenkaan, että ymmärrätte väärin. Elämäni on ollut koko ajan hyvää. Kuten sanoin, olen elänyt myös elämäni onnellisinta aikaa. Viimeisen vuoden aikana olenkin pohtinut paljon sitä, kuinka pelkään olevani kiittämätön tätä kaikkea kokemaani onnea kohtaan. Olen saanut kaiken, mutta haluaisin vielä jotain lisää:

"On sillä ihmisii, joista haluu pitää kii.

On koti, muistoja ja unelmii.

On laskut maksettu ja koulut käyty,

anteeks annettu ja maailmaa nähty.

Silti on jotain vieläkin vailla,

haluis olla äiti, ystäviensä lailla."

Nyt tiedätte jotain minusta, meistä ja menneistä. Mutta entäs se tuleva? Sitä ei voi kukaan tietää, mutta koska uskon, että matka on vähintään yhtä tärkeä kuin itse päämäärä, haluan jakaa matkani kanssanne. 

Olemme olleet jo muutamassa tienristeyksessä. Ensimmäisessä päätimme kulkea kunnallisen terveydenhoidon reittiä. Se olisi voinut olla nopeakin, jos meistä olisi löydetty jotain vikaa. Vaan ei. Kuljimme hitaimman polun, koska kahta keskenmenoa ei pidetä vielä suurena ongelmana ja lapsettomuushoitoihin pääsee vasta vuoden tuloksettoman yrityksen jälkeen. Keskenmenot siis pitkittivät hoitoon pääsyä.

Toinen risteys oli kaiken sen katkeruuden, vihan ja kateuden käsitteleminen. 

Kun lähipiiristä  ja työyhteisöstä alkoi kantautua useita vauvauutisia, olisi tehnyt mieli vain kadota: sulkea puhelin ja facebook, muuttaa ulkomaille, vaihtaa elämää jonkun muun kanssa. On vaikea ajatella, miten hyväksyminen lopulta tapahtui, mutta luultavasti siihen vaikutti parhaan ystävän antama tuki sekä hänen oma raskautensa. Syvä ja aito ystävyys oli varmaankin se voima, joka voitti suurimmat kielteiset tunteet. Kun opin hyväksymään ystäväni tulevan lapsen ja iloitsemaan hänestä aidosti, tuntui turhalta olla katkera muillekaan odottajille.

Kolmas merkittävä tienhaara oli hoitoihin pääseminen ja clomifen-lääkityksen aloittaminen. Se toi aivan uudenlaista toivoa ja iloa pitkään yritykseen. Söin Clomifenia viitenä kuukautiskierron päivänä. Lääke tehostaa munasolujen kasvua ja omassa tapauksessani kypsytti heti ensimmäisessä hoitokierrossa kaksi suurta follikkelia (munasolua). Jouduimme siis jo miettimään kaksosraskaudenkin riskiä. Otimme tuon riskin. Hyvä niin, sillä sunnuntaina 22.9. (ovulaatiosta 11 päivää) raskaustesti näytti haaleaa mutta selkeää plussaa. <3 

Plussatestistä alkoivat piinaviikot, joita ei varmaan voi ymmärtää, ellei ole kokenut niitä itse. Aivan jokaisena aamuna, iltana ja päivänä (edelleenkin) etsin vessassa käydessäni merkkejä punaisesta vuodosta ja säikähdän sydämeni kurkkuun jos kuvittelen näkeväni punaisen varjoja. Jokaisena päivänä ajattelen jollain tavalla raskausoireitani, tai pikemminkin niiden vähyyttä. Kaikillehan ei oireita tulekaan, mutta keskenmenneiden raskauksieni kokemuksella olen fyysisesti herkästi reagoivaa sorttia. Tai sitten on oikeasti totta, kun sanotaan, että eri raskaudet ovat erilaisia, samallakin ihmisellä. Tähän haluan uskoa.

Tuskaisaa epävarmuutta lievittääkseni kävimme yksityisellä lääkäriasemalla alkuraskauden ultrassa, kun raskausviikkoja oli laskujeni mukaan 6+4. Suureksi iloksi lääkäri löysi sisältäni täysin viikkoja vastaavan alkion, jonka sydän vilkkui ruudulla. Arvelinkin, että ei tämä ensimmäinen ultra pitkään mieltä helpota, mutta toki yllätyin, kun jo samana iltana löysin itseni taas murehtimasta ja odottamasta seuraavaa ultraa. Tuosta ultrasta on kulunut nyt kolmisen viikkoa, joka tuntuu ainakin kuudelta viikolta.

Huomenna on rv 9+4 ja ensimmäinen neuvolakäynti. Luvassa kaksi tuntia verikokeita, pissakokeita ja keskustelua. Ultraan en usko pääseväni, vaikka sellaistakin olen kuullut kaupungissamme tapahtuneen. Se ei liene kuitenkaan yleinen käytäntö ensimmäisellä neuvolakäynnillä, vaan enemmänkin se on vain erityisen ymmärtäväisten terveydenhoitajien/kätilöiden kädenojennus. Joka tapauksessa huomenna on aika puhua kaikesta mitä tulee mieleen, myös keskenmenopeloista. Ja saahan sitä toivoa, että meillekin osuisi erityisen empaattinen hoitaja, joka haluaisi huojentaa meidän mieltä ja näyttää meille uutta kuvaa pikkuisesta.