Eteenpäin, rv 21+6

Oon yrittänyt monena päivänä kirjoittaa tänne, mutta on ollut henkisesti liian raskas viikko ja asioiden kirjoittaminen on pahentanut oloa entisestään. Siispä en nytkään ala avaamaan suuremmin näitä ahdistuksen aiheita, vaan keskityn hyviin ja ihaniin asioihin.

Sen verran haluan kuitenkin tästä viikosta kirjoittaa, että tunne-elämäni on ollut ihan ailahtelevaista. Välillä olen nauranut villisti ja välillä itkenyt itseni hyperventilaatioon asti. Se on ollut raskasta. Mitään yksittäistä, uutta syytä ei itkuille ole ollut, mutta kuten ystäväni mulle sanoi, on vaan kaikki pienemmät asiat kasautuneet ja läikkyneet yli. Rakas ystävä. <3

Hormonit, herkkyys, tulevat papan hautajaiset ja stressi siitä kun suostuin melkein esittämään siellä yksinlaulua, ystävien kaipuu, pitkäaikaiset kuormittavat työolosuhteet, jännitys, useat harrastukset ja vapaa-ajan puute, yksinäisyys ja ikävä omaa miestä. Siinä ehkä joitain syitä tämän viikon ahdistukselle. Toivon, että tämän viikon itkut ovat väliaikaisia ja että saan pidettyä paniikkituntemukset poissa. Sellaisiin kun on mulla ollut taipumusta lähiaikoina ja ennen raskautta. Eräänä iltana kyllä säikähdin itsekin, ja mieskin, kun itkin niin kovasti että jouduin haukkomaan henkeä. Se oli täysin uutta. Mainitsen tästä viikosta kyllä neuvolassa, mutta nyt en jää sitä murehtimaan enempää, koska näiden asioiden ajattelu saa ahdistuksen helposti nousemaan uudestaan.

Tällä viikolla mulla on ollut myös myönteinen ongelma: vaatteet ei sovi enää päälle. Hih. Mulla on ollut muutamia kivoja trikookesämekkoja, ja oon pitänyt niitä usein talvellakin töissä. Mutta kas, sovittelin niitä taas ja totesin, että muuten ne on ihania ja joustavia ja nättejä ja värikkäitä, mutta mekkojen etuhelma nousee kasvaneen mahan ansiosta jo niin ylös, että ne on liian lyhyitä työkäyttöön. Höh. Mutta toisaalta... pääsen shoppailee uusia mekkoja! Jeeee!

Ja mullahan on ollut alkuraskaudesta lähtien kovassa käytössä ne äitiysfarkut, mutta en ole oikein varma, onko ne hyvät enää suonikohjujen takia. Ne kiristää aika paljon pohkeista. Mulla on taipumusta ja sukurasitettakin suonikohjuihin, ja nyt parin viime viikon aikana oon huomannut selkeästi, miten seisomatyö vaikuttaa suoniin jaloissa. Tukisukkia oon välillä käyttänyt, mutta ne on vaan polveen asti, ja mulla pahimmat suonet on tällä hetkellä juuri tuossa polven kohdalla. Ja tukisukat/lentosukat ei mahdu mun farkkujen alle. Ennen raskautta oon käyttänyt joskus ihan varsinaisia tukisukkahousuja, mutta en ole vielä törmännyt äitiysmallisiin sellaisiin. Täytyy varmaan kattella ja kysellä vielä tarkemmin kaupoista. Että saisi kunnon tuen koko jalkaan. 

Mutta siis pari uutta käyttömekkoa voisi olla tarpeen, ja/tai sitten löysät pussifarkut. Ja ehkä kevättäkin ajatellen lyhyt äitiysfarkkuhame. Tykkään kuitenkin, että maha saa olla esillä. En halua piilottaa sitä kaapujen alle. :) Ehkä kohta tulee keväisiä ja värikkäitä äitiysvaatteita kauppoihin. Ainakin esim. meidän H&M on myynyt lähiaikoina vain mustia ja valkoisia trikoopaitoja ym. kun haluaisin väriä! Oon kyllä myös selaillut nettikauppoja, ja sielläkin on ollut kauniita äitiysvaatteita.

Muuta uutta oireilua ei ole tainnut tulla. Alaselkä on pysynyt nyt aika hyvässä kunnossa. Oon välttänyt pitkiä kävelylenkkejä noilla mun jäykillä talvikengillä ja puristavilla ulkohousuilla. Ainoastaan heti äitiysjumpan jälkeen selkä saattaa vihoitella sen illan. Harjoitussupistuksia mietin jo joitain viikkoja sitten, mutta niitä ei ole näkynyt, tai ainakaan en ole huomannut. Eihän kaikille edes tulekaan, ollenkaan. Sen oon huomannut, että jos rehkii liikaa, saattaa alavatsaan tuikata, pistää nopeasti. Jos ei hiljennä tahtia, pistoja tulee useampia, ja ne loppuvat kun rauhoitun. Kaappisänkyjä en oo töissä enää nostellut ja muutenkin oon varonut enemmän. Lapset kyseli töissä, miksi en luistele heidän kanssaan, niin sanoin, että "kun mun mahassa on se vauva, eikä vauvalla ole kypärää". Hih.

Huomenna alkaa 23. raskausviikko. Luin jostain, että 22+0 on se raja, jolloin keskenmeno muuttuu ennenaikaiseksi synnytykseksi. Että sitä voikin iloita tuommoisista sanamuodoista. Tää viikko on mennyt todella nopeasti. Äitiyslomakin alkaa jo kolmen kuukauden päästä! Se tuntuu aika lyhyeltä ajalta. 

On sovittu miehen kanssa, että mennään Ikeaan parin viikon päästä ostamaan vauvalle sänkyä, ja ehkä hoitopöytääkin. Pitäis myös keksiä, mitä tehdään vauvan huoneessa olevalle isolle aikuisten sängylle ja meidän isokokoisille makkarin lipastoille. Jostain huonekaluista täytyy luopua, kun ei vaan ole tilaa. Makuuhuoneeseen mahtuvat oikeastaan vain sängyt. Mietin myös, onko vauvan hoitopöytä liian kaukana vauvan sängystä, jos se on pienen asuntomme toisella puolella. Havahtuuko vauva yöllä liikaa, jos sen vie toiseen huoneeseen vaipan vaihdolle?

Vauvan huoneen haluaisin myös laittaa aivan valmiiksi ennen kuin vauva saapuu, vaikka eihän vauva siellä vietä aikaa vielä alkuvaiheessa. Aikuisen sänky pienessä vauvan huoneessa tuntuu liian isolta, mutta toisaalta mietin, voisiko sille olla tarvetta sitten? Jos minun täytyy jostain syystä vaikka nukkua vauvan kanssa eri huoneessa, että mies saa nukuttua, tai jotain. Sohvalle mies ei mahdu. :) Ja uudet verhot haluan ja ehkä sen nojatuolin, jota oon haaveillut (siis jos sänky lähtee). Mutta katsotaan. Ja mielelläni kuulen myös muiden kokemuksia näistä sisustusasioista. :)

Tästä on nyt tullut pitkä sepustus, mutta vielä on pakko mainita, että vauvan potkut ja liikkeet tuntuu välillä jo aika kovaa. Viime yönä ensimmäisen kerran huomasin, että vauva selvästi heräsi minun käydessä vessassa. Kun palasin sänkyyn, alkoi hurja potkiminen ja möyriminen, ja välillä joku potku tuntui liikauttavan tuota vatsan ihoakin. <3 Liikkeiden tunteminen on ihanaa ja vielä kovin jännittävääkin, vaikka liikkeitä tuntuu nykyään joka päivä. Nyt tämän kuluneen viikon aikana oon alkanut työpäivän aikanakin kiinnittämään huomiota, että vauva möyrii mahassa. Ennen liikkeet tuntui vain iltaisin. Ihanaa. Rakas vauva. <3

Nyt jatkan lauantaipäivää nauttimalla miehen seurasta ja iltapäivällä siskon luona kyläilystä. Hyvää viikonloppua kaikille!

Lempeä, haikeutta, räjähdyksiä, pelkoa.

Viikonloppu vietettiin miehen kanssa lemmenlomalla Helsingissä. Ohjelmassa oli mahtavaa thai-ruokaa, rentoa hotellilöhöilyä, upeaa tanssia ja imitaatiota sekä naurua käsikädessä kaatosateessa. Ah niin romanttista! Tuntui ihan haikealta tulla tänään takasin kotiin. Oikeastaan koko reissu tehtiin lähestyvän hääpäivän kunniaksi, joten saan kai nyt tämän kerran hehkuttaa tätä vaaleanpunaista pumpulia. :)

Ihanaa hotellivisiitissä oli myös se, että ensinnäkin löydettiin ehkä uusi lempparihotelli Helsingistä, Scandic piti siis hyvin puolensa entiselle suosikille S-ketjulle. Ja vielä ihanampaa oli huomata hotellihuoneen kokovartalopeilistä, että alavatsa taitaa oikeasti olla suurentunut/turvonnut. Kotipeilissä se ei näy niin hyvin, kun peilit on korkeammalla ja pienempiä. Piti ihan miehellekin ihmetellä, että "tuu nyt kattoo mun mahaa". Heh.

Mutta eipä sentään kaikki mun ajatukset ja sanat ole olleet kovin herttaisia.. tällä viikolla jo aiemminkin olen jopa vähän ihmetelly tätä mun räjähdysherkkyyttä. Saan omassa mielessäni kärpäsestä härkäsen aivan hetkessä ja annan sen näkyä myös muille, lähinnä miehelleni. Pari kertaa oon raivostunut niin, että hiukset on meinannu irrota päästä. Ei kivaa. Oon myös huomannut, että oon huonoa seuraa silloinkin, kun jännitän. Enpä nyt sitten tiedä, syyttääkö tästä oikkuilusta hormoneita, jännitystä vai jotain muuta. Sen kuitenkin tiedän, että täytyy yrittää selviytyä tästä kunnialla ja hillitä näitä suurimpia tunteenpurkauksia.

Tunteista vielä, että olisipa vaan niin ihanaa, jos olisin jo pidemmällä tässä raskaudessa. Ei haittaisi vaikka oltaisiin jo loppuvaiheessa. Oon vähän kateellinenkin niille, jotka on jo siinä vaiheessa. Uskottelen itselleni, että tämä murehtiminen ja jännittäminen loppuu siihen kun nt-ultrassa näen pienen vauvan. Toivon pelon hälvenemistä, mutta epäilen kuitenkin. Aina tulee uusia huolia. Ehkäpä sitten rakenneultran jälkeen voin oikeasti uskoa, että saadaan tämä vauva. Välillä nytkin jo pilkahtaa mielessä sellainen uudenlainen ilo, tosin hyvin lyhyesti. Pelkään vielä paljon. Mitä jos pieni onkin kuollut kohtuun sykkeen toteamisen jälkeen? Ei olisi ensimmäinen kerta. Eikä olisi ensimmäinen kerta kun kroppa huijaisi, että raskaana ollaan, vaikkei ollakaan. Mitä tekisin sitten? Miten jaksaisin taas uuden menetyksen? Mistä saisin iloa elämään? Miten mies jaksaisi? En pääsisikään äitiyslomalle ensi kesäksi eikä vauvamaha pullottaisi talvitakin alta. Äh, on vaan pakko yrittää uskoa parasta. Muuten nämä tulevat kaksi viikkoa on jo etukäteen tuomittu äärimmäisiksi piinaviikoiksi. Ei ole helppoa ajatella optimistisesti, niin rentouttavaa ja ihanaa kuin se olisikin.