Lempeä, haikeutta, räjähdyksiä, pelkoa.

Viikonloppu vietettiin miehen kanssa lemmenlomalla Helsingissä. Ohjelmassa oli mahtavaa thai-ruokaa, rentoa hotellilöhöilyä, upeaa tanssia ja imitaatiota sekä naurua käsikädessä kaatosateessa. Ah niin romanttista! Tuntui ihan haikealta tulla tänään takasin kotiin. Oikeastaan koko reissu tehtiin lähestyvän hääpäivän kunniaksi, joten saan kai nyt tämän kerran hehkuttaa tätä vaaleanpunaista pumpulia. :)

Ihanaa hotellivisiitissä oli myös se, että ensinnäkin löydettiin ehkä uusi lempparihotelli Helsingistä, Scandic piti siis hyvin puolensa entiselle suosikille S-ketjulle. Ja vielä ihanampaa oli huomata hotellihuoneen kokovartalopeilistä, että alavatsa taitaa oikeasti olla suurentunut/turvonnut. Kotipeilissä se ei näy niin hyvin, kun peilit on korkeammalla ja pienempiä. Piti ihan miehellekin ihmetellä, että "tuu nyt kattoo mun mahaa". Heh.

Mutta eipä sentään kaikki mun ajatukset ja sanat ole olleet kovin herttaisia.. tällä viikolla jo aiemminkin olen jopa vähän ihmetelly tätä mun räjähdysherkkyyttä. Saan omassa mielessäni kärpäsestä härkäsen aivan hetkessä ja annan sen näkyä myös muille, lähinnä miehelleni. Pari kertaa oon raivostunut niin, että hiukset on meinannu irrota päästä. Ei kivaa. Oon myös huomannut, että oon huonoa seuraa silloinkin, kun jännitän. Enpä nyt sitten tiedä, syyttääkö tästä oikkuilusta hormoneita, jännitystä vai jotain muuta. Sen kuitenkin tiedän, että täytyy yrittää selviytyä tästä kunnialla ja hillitä näitä suurimpia tunteenpurkauksia.

Tunteista vielä, että olisipa vaan niin ihanaa, jos olisin jo pidemmällä tässä raskaudessa. Ei haittaisi vaikka oltaisiin jo loppuvaiheessa. Oon vähän kateellinenkin niille, jotka on jo siinä vaiheessa. Uskottelen itselleni, että tämä murehtiminen ja jännittäminen loppuu siihen kun nt-ultrassa näen pienen vauvan. Toivon pelon hälvenemistä, mutta epäilen kuitenkin. Aina tulee uusia huolia. Ehkäpä sitten rakenneultran jälkeen voin oikeasti uskoa, että saadaan tämä vauva. Välillä nytkin jo pilkahtaa mielessä sellainen uudenlainen ilo, tosin hyvin lyhyesti. Pelkään vielä paljon. Mitä jos pieni onkin kuollut kohtuun sykkeen toteamisen jälkeen? Ei olisi ensimmäinen kerta. Eikä olisi ensimmäinen kerta kun kroppa huijaisi, että raskaana ollaan, vaikkei ollakaan. Mitä tekisin sitten? Miten jaksaisin taas uuden menetyksen? Mistä saisin iloa elämään? Miten mies jaksaisi? En pääsisikään äitiyslomalle ensi kesäksi eikä vauvamaha pullottaisi talvitakin alta. Äh, on vaan pakko yrittää uskoa parasta. Muuten nämä tulevat kaksi viikkoa on jo etukäteen tuomittu äärimmäisiksi piinaviikoiksi. Ei ole helppoa ajatella optimistisesti, niin rentouttavaa ja ihanaa kuin se olisikin.