Kahdestaan

Tänään oli Hyvä päivä. Aamulla pääsin hierojalle ja sen jälkeen kävin kaikessa rauhassa siivoilemassa kirppispöydän ja alentamassa hintoja. Kotipihassa odotti kaksi reipasta ulkoilijaa. Hellepäivä. Hyvät pitaleivät lounaaksi. Siinäkin muuten yksi maailman helpoin ja parhain kesäruoka. Leivänpaahtimella lämmitetyn pitaleivän väliin laitoin pakastealtaasta löydettyjä soijapullia, vihersalaattia, fetaa sekä itse tehtyä tzatsikia. Tzatsiki syntyy meillä tosi nopeasti maustamattomasta jugurtista, valutetusta/kädellä kuivaksi puristetusta kurkkuraasteesta ja 1-2 valkosipulin kynnestä, suolasta ja pippurista. Sitruunamehu sopii myös hyvin, jos sattuu olemaan. Jälkkäriksi vähän irtokarkkia ja piiiiitkät päikkärit.

Päikkäreiden jälkeen tein nopeasti porkkanasosekeiton seuraavaksi ruoaksi ja lapsen mummu tuli käymään. Mummun ulkoillessa lapsen kanssa käytiin miehen kanssa ihanilla treffeillä kahdestaan. Se oli päivän kohokohta! Onhan me aina välillä käyty kahdestaan, mutta tällä kertaa oli jotenkin erityisen hyvä mieli. Aurinko paistoi, uuden kesäruokalistan kasvishamppari ja alkoholiton kesädrinkki oli törkeän hyviä, seura parasta ja naurua riitti. Opin joskus ystävältä, että ravintolassa voi ihan hyvin tilata kivoja drinkkejä alkoholittomana, vaikka niitä ei listalta löytyisikään valmiina. Nytkin tarjoilija vain kysyi, onko mulla allergioita ja että haluanko raikasta vai makeaa. Nam! Oli ihana hempeillä ja nauraa yhdessä, pitää kädestä ja pussailla kaupungilla. Ihan niin kuin meidän alkuaikoina. Jälkkäriksi vielä kaupan jätskit ja kotimatkalla tehtiin fiilistelyajelu tulevan kodin ohi.

Vime aikoina on ollut niin paljon kaikkia juoksevia asioita ja pieniä stressin aiheita, että oli ihana pystyä nyt keskittymään vain toiseen ihmiseen. Mun mies on juuri oikea minulle. <3

Kirppistelyä

Kyllä kesti saada kirppispöytä! Jotain sekoilua siinä kyllä oli. Luulen, että meidät oli jotenkin hukattu, parikin kertaa. Ensin luvattiin 1,5 viikon odotus, eli tosi inhimillinen odotusaika. Kun kahden viikon jälkeen mies soitti kirppikselle, sieltä sanottiin, että uudet asiakkaatkin joutuu odottamaan kuukauden. Siis häh?! Me oltiin kuitenkin oltu jonossa jo pari viikkoa! No myyjä laittoi meidät jonottamaan jotain tiettyä pöytää, mitä en ymmärtänyt ollenkaan. Hän oli sanonut mun miehelle, että sillä tavalla päästään ehkä nopeammin. Meille sanottiin, että reilun viikon päästä se tietty pöytä vapautuu. No odotettiin viikko-kaksi lisää ja soitettiin taas sinne kun ei sieltä kuulunut. En tiedä mitä mies oli sitten sanonut, ainakin olin vaatinut häntä olemaan tosi jämäkkä. Sitten meille luvattiin pöytä seuraavan viikon puolivälistä. Mentiin etukäteen hakemaan hintalappuja kirppikseltä ja kävikin ilmi, että ei saatu sitäkään pöytää, mikä meidän piti! Meidän varaus oli kuulemma hukattu! Siis aika ihmeellistä touhua. No päästiin onneksi sitten jonon ohi ja saatiin toinen pöytä heti seuraavana päivänä. Mua harmitti ihan kamalasti tuo säätäminen, kun olin halunnut kirppispöydän jo aiemmin keväällä. Silloin tavara liikkuu mun mielestä parhaiten, kun ihmiset tekevät kevätsiivouksiaan ja heräävät talviuniltaan laittamaan kotia. Ja jos luvataan, että odotusaika on puolitoista viikkoa, niin ei se silloin voi venyä yli kuukauteen millään järkisyyllä. Itse olisin varmaan jopa pyytänyt jotain hyvitystä sekoilusta, mutta mies ei huomannut.

Mutta! Pääasia on, että nyt meillä on ollut reilun viikon ajan kirppispöytä ja se on tuottanut tosi hyvin! Toki me on myyty nyt aika hyvää tavaraa, esim. minun vanhat nuottikirjat, miehen iso dvd-boksi, tarpeettomat lautapelit, hyvää vauvanvaatetta, mun kesä/juhlamekkoja, juhlakenkiä sekä lasten uusia kenkiä, joille ei ole tarvetta toisenkaan lapsen tullessa. Paljon kesäjuttuja ja merkkiastioita, vanhoja kukkaruukkuja ja nykyäänkin suosittujen artistien cd-levyjä. Toki on mukana paljon sitä ärsyttävää pikkuroinaakin, esim. rannerengas, rihkamakello, mustekynä puukotelossa, jouluvaloja, vanhoja valokuva-kansioita, puoliksi poltettuja kynttilöitä ym. niin sekalaista, että on ollut välillä ihan haaste saada sijoiteltua nuo tavarat nätisti yhdelle pöydälle.

Suunnilleen joka toinen päivä on käyty siivoamassa pöytää, mikä on ollut ihan hyvä. Samalla on viety uutta tavaraa ja pidetty pöytä aika täytenä. Hintojakin on jo laskettu, jos tavara ei ole viikon sisällä lähtenyt liikkumaan. Ensimmäiset hinnoittelut kun on aina vähän nihkeitä, kun ei oikein osaa ajatella niitä järkeviä hintoja. Silloin saattaa arvioida tavarat liian kalliiksi.

Meidän tavoite on päästä tavarasta eroon ja vähän vaikka voitollekin. Ja ainakin estää joulu-tammikuinen rökäletappio, jolloin saatiin tuotoksi ehkä pari euroa, mikä ei kattanut edes bensakuluja. Silloin pidettiinkin pöytää liian kauan ja ajankohta oli muutenkin huono. Ei myöskään osattu vielä luopua näistä tavaroista, joita nyt myydään. Tällä kertaa oon sanonut miehelle, että neljä viikkoa on maksimiaika pitää pöytää. En jaksa enempää. Senkin takia yritetään saada tavara nyt vain liikkumaan. Sitä on paljon. Ja ihan uskomattomia päivämyyntejä onkin nyt välillä tullut. Eilen myytiin 52 eurolla ja tänään 69 eurolla!! Ihan mahtavaa! On aina jännittävää mennä seuraavalla kerralla katsomaan, että mitä sieltä on myyty. Luultavasti nuo isot myynnit on astioita tai muita kalliimpia merkkitavaroita. Ne karmeimmat ja skuisuimmat tilpehöörit yleensä hengailee siellä pöydän nurkassa alusta loppuun asti. Siksi onkin niitä kiva alentaa jo hyvissä ajoin. Ja vaikka ottaa poiskin myynnistä välillä ja viedä sitten vaikka ihan roskiin, jos ei jaksa katsella niitä enää. Etteivät vie tilaa siellä pöydässä liian kauan.

Ihanaa kun päästään tavarasta eroon! Se on niin keventävää aina! Ja yllättävän paljon sitä taas on löytynyt kaapeista ja löytyy edelleen. Nyt on myös suht helppo luopua turhuuksista, koska ei haluta viedä niitä mukana uuteen kotiin syksyllä.

Nyt meen haukkaamaan jotain pientä iltapalaa ja sit miehen kainaloon.

Vauhdikas isyysvapaa

Meidän kalenteri on buukattu ihan täyteen seuraaviksi viikoiksi. Pidän silti edelleen kiinni toiveesta, että isyysvapaan aikana saataisiin rauhallisiakin perhepäiviä, jolloin on aikaa vain olla möllöttää. Mies on lomaillut nyt viikon ja on hoidettu kaikenlaisia asuntoasioita ja varattu erilaisia tapaamisia. Mies on ravannut kilpailuttamassa pankkilainoja ja viimeisiä keittiöfirmoja, on käyty mittaamassa tulevan kodin yksityiskohtia ja remonttitarpeita. On menetetty hermoja ja hiuksia äärimmäisen rasittavan anopin takia ja siivottu kirppispöytää parin päivän välein. Oon käynyt myös ihanassa kasvohoidossa ja nähnyt paljon tärkeitä ystäviä. Kahviteltu ystävien kanssa rauhassa rupatellen ja ihastellen lasten viihtymistä toistensa seurassa. <3 Ne hetket on pitäneet mut pirteänä. Samoin hiekkaleikit ja kotileikit onnellisen lapsen kanssa, isot riemut joita lapsen näkee kokevan pienistäkin asioista. Yhtenä iltana istuttiin myös aikuisten naisystävien kanssa koko ilta yhdessä ilman lapsia: syötiin ja saunottiin. Voih olisin niin valmis milloin vaan tuommoisiin rentoihin iltoihin!

Alkuviikolla touhuttiin kovasti ja nyt loppuviikko on ollut rauhallisempi. Mies on ollut pari päivää omalla kesäreissullaan kavereidensa kanssa ja me on lapsen kanssa leivottu pullaa, nähty ystäviä ja käyty leikkipuistossa. Lapsi rakastaa mennä "puttiin" eli puistoon. On otettu rennosti ja tehty mukavia asioita. Kerätty voikukkia kuppiin ja kylvetty. Syöty kesäkeittoa, josta me molemmat on tykätty. Hyvä niin, koska tein keittoa sen isoimman kattilallisen, jonka löysin.

Ensi viikostakin on tulossa vauhdikas, mutta paljon mukavia juttuja tiedossa. Mulla on mm. selkä-niskahieronta, jolle on ollut tarvetta jo monta viikkoa. Sokerirasitustestiin pääsen ja sekin on kivaa, että saa sen sitten tehtyä ja pois mielestä. Pohjanmaalle mennään mun vanhempien luokse pariksi päiväksi saunomaan, katselemaan kotieläimiä ja ottamaan mahdollisimman rennosti. Loppuviikosta juhlitaan jo ensimmäisen kerran meidän tulevaa 2-vuotiasta kaverisynttäreiden merkeissä. On kiva päästä leipomaan ihan luvan kanssa!

Myös isyysvapaan viimeinen viikko on alkanut täyttyä kalenterissa. Toisaalta kaikki menot on tarpeellisia ja tärkeitä, esim. minun hammashoitajakäynti sekä tytön 2-vuotiskuvaus ja neuvola. Heh olin niin unohtanut, että lapsikin pitäisi viedä neuvolaan! Varasin siis ajan vasta eilen, kun yleensä varaan neuvola-ajat hänelle jo kuukautta aiemmin.

Kiireistä huolimatta oon kyllä iloinnut miehen lomasta. Välillä on ollut rauhallisiakin hetkiä ja on ollut ihana katsella iltaisin yhdessä hyvää Better Call Saul -sarjaa, ilman huolta tulevasta päivästä. Mies on tehnyt enemmän kotihommiakin, erityisesti laittanut tiskejä ja sellaista perusjuttua, jonka oonkin heti huomannut omassa jaksamisessa ja asioiden etenemisessä. Kun mulla on ollut vähemmän niitä tavallisia kotitöitä, on energiaa jäänyt muihin hommiin, esim. kirppistavaroiden hinnoitteluun, lakanakaapin siivoukseen ym. iäisyyden seisoneisiin puuhiin. Ja tyttö on kovasti tykännyt touhuta isin kanssa, erityisesti nauttinut kun isi on ollut kotona jahtaamassa häntä edestakaisin keittiön ja eteisen väliä. "Itiä kaakuun!"

Mies palasi tänään parin päivän reissultaan ja tyttö on ollut ehkä vähän hämillään. Halunnut olla paljon äidin lähellä, mutta kaivannut selvästi myös isän hellyyttä, halauksia ja leikkejä. Ihanaa kun pari päivää on ollut raikkaampi sää. Meidän koti kuumenee saunaksi pienelläkin helteellä eikä siihen tunnu auttavan mikään. Eikä viitsisi kuitenkaan mustia lakanoita ripustaa ikkunoihin koko päiväksi... Ylimmässä kerroksessa katto ja seinät keräävät lämmön, ja aurinko paistaa aamusta iltaan aina jostain ikkunasta sisään. Ihanaa kun on kesä ja lämmin, mutta viime vuosina en oo kaivannut yhtään kovaa hellettä.

Tohinaa on, mutta kyllä me niitä rauhaisiakin hetkiä vielä ehditään. Ja ystäviä on myös ihana aina nähdä.

Äitiysneuvolassa rv 23+0

Tänään alkoi 24. raskausviikko, hurjaa! Olen pitänyt koko raskauden 31. raskausviikkoa (rv 30+0) sellaisena välietappina ja ajatellut, että sitten alkaa synnytyskin olla jo aika lähellä. Tuohon on niin vähän aikaa enää! Viikot kun kuluu ihan älytöntä vauhtia tässä meidän arjessa.

Tänään kävin itsekseni äitiysneuvolassa. Mies tuli hoitamaan tyttöä kotiin kesken työpäivän, kun viime kerralla tyttö pelkäsi ja itki kovasti vauvan sydänäänten kuuntelua. Ihmetteli tietysti, että mitä ihmettä se äiti tekee siellä pedillä pötkötellen.

Oli tosi mukava käynti ja leppoisa ilmapiiri. Sain raskaustodistuksen ja nyt voin siis hakea äitiysavustusta ja äitiysrahaa. Äitiyspakkausta me ei edelleenkään olla ottamassa, ostetaan vauvalle sitten jotain muuta omaa niillä rahoilla.

Kaikki on kunnossa raskaudessa. Painoa oli tullut keskimäärin +668g/vko edellisestä punnituksesta, mutta terkkari rauhoitteli, että saman verran oli tullut esikoisen odotuksessakin tässä kohtaa. Ja sanoi, että ensi kerralla se voi tasoittuakin. Juteltiin vähän muutenkin painoasioista ja sanoin, että takaraivossa mulla on aina huoli ylimääräisestä painonnoususta. Itse siis otin puheeksi. Terveydenhoitaja oli jotenkin tosi hienovarainen ja empaattinen, puhuen silti rehellisesti esim. siitä että kahden pienen lapsen kanssa voi olla vaikeampaa päästä liikakiloista eroon. Jäi hyvä mieli.

Sain valita, otetaanko hb nyt vai ensi kerralla ja valitsin sen tehtäväksi nyt. Oli kiva kuulla, että se oli oikein hyvä 132. Kohdun sf-mitta (kohdunpohjan korkeus) mitattiin nyt ensimmäisen kerran. Niille jotka ei tiedä, se mitataan selällään maaten jalat koukussa, mittanauhalla ihon päältä. Ei siis sen kummempaa. Sf-mitta kertoo vähän kohdun kasvusta. Sf oli 20 eli kuulemma hyvin kasvanut. Verenpaine oli hyvä, samoin pissat puhtaat sokerien ja proteiinien suhteen.

Vauvan sydänäänet kuunneltiin ja säännölliset potkut päivittäin toki muistuttavat, että hyvin siellä pärjätään.

Sain neuvolalääkäriajan muutaman viikon päähän ja sitä ennen käyn sokerirasitustestissä. Alkuraskauden paino oli hitusen rajan yli ja ikäkin varmaan vaikuttaa, että pääsen testiin. Ihan tyytyväinen oon. Joillekin sokerirasitustesti on vaikea, kun pitää paastota edellisestä illasta klo 20 asti, mutta ainakin itse pärjäsin viimeksi ihan hyvin. Testissä juodaan tujakkaa sokerijuomaa ja otetaan verikokeita ennen ja jälkeen. Hyvähän se vain on saada tietää tuokin terveystieto itsestä.

Tämmöisiä. Maanantaina kävin kääntymässä myös työpaikalla ja sopimassa uuden äitiysloman päivämääristä. Aluksi en olisi halunnut mennä koko työpaikalle, kun en olisi jaksanut nähdä niitä ihmisiä. Oli epäsosiaalinen olo. Oli kuitenkin ihan mukava käydä ja siellä näytti kivalta. Ei kuitenkaan yhtään tullut hinku töihin vaan oikeastaan sen jälkeen osasin taas arvostaa sitä, että saan olla nyt kotona. Oonkin nyt nauttinut erityisesti näistä parista päivästä työvierailun jälkeen. Käytiin Plantagenissa tytön kanssa ostamassa parit kesäkukat ja muutenkin oon jaksanu häärätä kotona, esim. laitoin lapselle kirja- ja leluhyllyn olkkariin. Kirppistavaroitakin oon hinnoitellu kovasti, vihdoin saatiin pöytä kaikkien säätöjen jälkeen. Ystävän luona piipahdettiin eilen illalla ja oli tosi mukavaa.

Nyt odotetaan viikonloppua, jolloin miehellä alkaa kolmen viikon isyysloma! <3 Paljon on jo suunnitelmia lomaviikoille, mutta jospa niitä rauhaisia kotipäiviäkin ehtisi sitten viettämään. Nyt iltapalalle.

Ihanat postikortit!

Kylläpä ilahdutti kovasti tänään saada ihan perinteinen postikortti! Vaikka jopa tiesin sen olevan tulossa ja olin itse laittanut kortin ensin. Jotenkin niissä on vain sellaista erityistä merkitystä: etanaposteissa. Meille ei tule mainoksia, korkeintaan paikallisia ilmaisjakelulehtiä. Ja laskuja tietysti. Kortti ilahduttaa pitkään. Laitoin sen jääkaapin oveen. 

Muistakaapa tekin lähettää toisillenne kortteja ja muita yllätysposteja! Ne on niin erityisiä tässä whatsuppien, facebookkien ja muiden pikaviestimien maailmassa. Eikä korttien lähettäminen edes ole mitenkään vaivalloista enää, kun siihen on tottunut. Silloin tällöin kauppareissulla voi napata matkaan jonkun kortin ja postimerkkejä oon ostanu kaappiin valmiiksi. Eikä korttiin tartte kirjoittaa mitään erityistä, pienet tavalliset kuulumiset riittää. Itse en aina välttämättä laita kortteja ystävänpäivänä tai jouluna, mutta kortin voi laittaa milloin vain muulloinkin. Eikä saatuja kortteja tarvitse säilyttää vuosia. Ne voi heittää menemään heti kun siltä tuntuu. Usein otan kauniista saaduista korteista värillisen valokopion, jolloin voin hyödyntää nättiä kuvaa myöhemminkin.

Toisen lapsen odotus - ei niin tärkeää?

"Oletteko käyneet jo ultrassa?" "Mitä siellä neuvolassa tehdään?" "Millä raskausviikolla olet?" "Milloin on laskettu aika?" "Tiedättekö jo vauvan sukupuolta?" "Potkiiko se, miltä se tuntuu?" "Miltä tuleva synnytys tuntuu, jännittääkö?" "Mitä ruokia voit syödä?" "Oletteko tehneet jo vauvalle jotain hankintoja?" Jne. 

Esikoista odottaessani multa kyseltiin usein fiiliksiä ja raskauden kulkua. Silloin tultiin myös omatoimisesti hipelöimään mun vauvamahaa, josta en kylläkään pitänyt, enkä pitäisi nytkään. Nyt on kuitenkin tullut jo aika selväksi, että ei nämä toisten ja kolmansien lapsien raskausajat kiinnosta lähipiiriä läheskään yhtä paljon kuin se esikoisen odotus. Se on vain tosiasia, luonnollistakin tavallaan.

Mulle tämäkin raskaus on kuitenkin jännittävä, suuri ja elämän mullistava asia. Juuri kun arki 2-vuotiaan esikoisen kanssa on tasoittumassa ja jollain tavalla helpottumassa, koko vauvahomma onkin alkamassa uudelleen! Kääk! Siis kun on oppinut nyt tuntemaan tätä lasta ja hänen temperamenttiaan ja tarpeitaan, tuleekin taas ihan uusi tyyppi tähän soppaan mukaan. Ja uudestaan ne yövalvomiset ja tissiriippuvuudet ja väsymykset ja kaikki muut. Ja vielä meidän omasta tahdosta ja toiveesta! :D

Paljon on unohtunut esikoisen vauva-ajasta, vaikka siitä on vasta pari vuotta. Paljon on unohtunut raskauden aikaisista väsymyksistä ja haasteista. Tällä kertaa haasteet ovat myös uusia, kun perheessä on jo yksi pieni huollettava, joka selkeästi nauttii runsaista virikkeistä ja erilaisista touhuista. Toisen lapsen saapuessa täytyy opetella uudestaan ne kaikki asiat, joita silloin tehtiin. Ihan vauvan perushoidosta kehityksen seuraamiseen. Sen lisäksi että vastaa samalla esikoisen tarpeisiin. Toisaalta kokemus esikoisesta huojentaa mieltä: vauvavuosi menee lopulta kuitenkin nopeasti ja kaiken tarvittavan oppii tekemään. Toisaalta mielessä pyörivät välillä myös ne kamalat kuukaudet, kun nukutin lasta iltaisin yksin makuuhuoneessa 3-4 tuntia putkeen ja vieraannuin puolisosta hetkeksi. Tai kun vauva vain itki vatsavaivojaan eikä mikään auttanut. Tai kun yritin hillitä lapsen vatsavaivoja omaa ruokavaliotani rajusti karsimalla. Tai kun itkeskelin väsymystäni milloin missäkin. Ehkäpä toisella kerralla osaa näissä tilanteissa paremmin. Tai ainakin osaa olla armollisempi itselleen. Osaa ehkä pyytää apua paremmin. Toivon.

Jokainen raskaus on myös erilainen. Samoin synnytys. Se että olet kerran synnyttänyt, ei tarkoita sitä, että seuraava synnytys menisi todellakaan samalla tavalla. Kaikkea voi tapahtua. Kaikki voi mennä todella jouhevasti ja lapsi vain putkahtaa maailmaan. Tai voikin tulla jotain yllättävää, jota et arvannut etukäteen. Ei ole mitään rutiinihommaa mennä puskemaan melonia "sieltä". Vaikka olisit sen jo kerran tehnytkin. Heh. Synnytys on sen verran yksilöllinen, herkkä ja voimakas kokemus, että monelle synnyttäneelle äidille on varmasti jäänyt siitä erilaisia tunteita ja ajatuksia mieleen. Hyviä tai huonoja. Helposti niitä miettii ja jännittää etukäteen sitten toisen ja kolmannen lapsen saapuessa, vaikka periaatteessa tietäisikin miten homma etenee oppikirjoissa. Jokainen synnytys on kuitenkin omanlaisensa.

Olen minä itsekin syyllistynyt tuohon toisten ja kolmansien lapsien "unohtamiseen". Oma elämäntilanne myös vaikuttaa paljon, miten luonnollisesti ja kiinnostuneesti toisten raskauteen suhtautuu. Ainakin lapsettomuusjakso on jättänyt muhun sellaiset jäljet, että ärsyynnyn heti, kun joku kertoo että "tehtiin/tehdään lapsi kesäksi, syksyksi, talveksi tai kevääksi". Oma asenteeni on, että lapsia ei tehdä, niitä saadaan. Ainahan voi yrittää ja toivoa, mutta itsestäänselvänä lapsen saamista ei pidä pitää. Lapsettomuustaustaisena on vaikea innostua toisten vauvauutisista, joista aistii tällaista itsestäänselvyyden asennetta.

Kiireisenä ja stressaantuneena ei myöskään välttämättä osaa huomioida toisen raskautta. Minua harmittaa edelleen, kun en ollut erään sukulaislapseni odotuksessa ja vauvaelämässä läsnä yhtä paljon kuin erään toisen lapsen. Olin silloin tosi kiireinen opiskeluissa ja töissä eikä oma elämäntilanteeni muutenkaan ollut lähelläkään lasten hankkimista. En ymmärtänyt asian suuruutta. Nyt kun itse olen taas raskaana, mua kovasti kiinnostaa aina toisten samassa tilanteessa olevien jaksamiset ja kokemiset. Sitä helposti hakeutuu sellaisten seuraan, joiden tietää ymmärtävän. Ja haluaa myös tarjota omaa ymmärrystään muille.

Eli kyllä minä tavallaan tajuan, että ulkopuoliset eivät pidä tätä meidänkään raskautta nyt mitenkään erikoisena asiana tai sellaisena, että siitä tarvitsisi niin kiinnostua ja kysellä. Enkä minäkään jaksa siitä kokoajan puhua, muutakin elämää meillä tietysti on. Ulkopuolisilla tarkoitan kaikkia meidän perheen ulkopuolisia ihmisiä: mummuja ja pappoja, ystäviä, sukulaisia, niitä lähimpiäkin. Ja eihän tämä niin paljon heitä koskekaan. Mutta itse kyllä tykkäisin aina välillä jutella rauhassa jonkun kanssa raskaudestakin. Välillä vain tuntuu, ettei ketään oikein kiinnosta. Minun elämässä tämä on kuitenkin tosi iso asia. Onneksi mulla on joitain ihania ihmisiä, joiden kanssa voin jutella ihan kaikesta, mutta joskus kyllä tuntuu myös aika yksinäiseltä olla tässä tilanteessa.

Raskausoloja rv 21+5

- Oon jo pitkään nukkunu öisin jalat paksun, sohvasta irrotetun, istuintyynyn päällä. Se auttoi välittömästi jalkojen öiseen särkyyn ja muutenkin on lepuuttanu jalkoja paremmin kuin tasaisella nukkuminen.
-  Selällään nukkuminen ei enää ole onnistunu muutamaan viikkoon: siitä tulee huono olo, niin kuin etukäteen osasinkin odottaa. Vatsa siis painaa jo isoja suonia niin ettei veri kierrä kunnolla. Myös kumarassa istuminen aikaansaa saman ällötyksen ja ehkä pienen pyörrytyksen.
- Heräilen öisin 0-15 kertaa. Mielessäni kiitän onnellisena jokaisesta yöstä, jolloin en herää ollenkaan: pissalle tai muuten. Nuo yöt on harvinaisia. Niiden jälkeen herään pirteänä ja tyytyväisenä.
- Yleensä käyn pissalla kerran yössä, noin klo 2-3 aikaan. Muuten herään kääntämään kylkeä tai kiskomaan kuumaa peittoa pois päältä. 
- Kuumuus iskee muutenkin herkästi. Oon alkanu nyt nukkua alasti, kun alkukeväällä nukuin pitkähihaisissa ja talvella jopa kahdella paksulla peitolla legginssit jalassa.

-Pahin väsymys alkaa ehkä olla ohi. Nyt vasta tajuan, miten väsyny oon ollu tähän asti. Odotin, toivoin ja luulin, että mun väsymys väistyisi ekan kolmanneksen jälkeen (niin kuin muistaakseni esikoista odottaessa), mutta tällä kertaa on väsyttäny enemmän ja pidempään. Ihan tänne puoleenväliin asti. Nyt on jo välillä päiviä, että ei tunnu ihan pakolliselta mennä päikkäreille puoliltapäivin. Toisaalta uni kyllä yleensä tulee, jos oikaisee sänkyyn peiton alle. Ja otankin päiväunia edelleen, jotta jaksan iltapäivän paremmin.
- Muutenkin menemiset ja tekemiset vaikuttaa herkemmin jaksamiseen. Ennen raskautta pystyi sinnittelemään pidempään, vaikka olisi ollut väsynytkin. Nyt saatan uuvahtaa ihan yhtäkkiä.

- Kuuma sää ahdistaa jo nyt, vaikka kesä on vasta aluillaan. Vähän hirvittää, mitä onkaan vielä edessä. Silti nautin auringosta sen minkä pystyn ja jaksan.

- Jalat väsyy selvästi, jos oon niiden päällä yhdenkin päivän.
- Suonikohjut on tulleet enemmän esiin kuin ennen raskautta olivat. En todellakaan pidä enää mitään kireitä vaatteita. Lentosukat auttaa jalkojen väsymykseen ja suonikohjujen oireiluun, vaikka ne onkin vähän liian lyhyet.

- Pissalla joudun välillä käydä monta kertaa putkeen. Ei niin että pissattaisi kovin usein, mutta sitten kun pissattaa, rakko ei tyhjene kerralla. Puolen minuutin päästä pitää vielä uudestaan vetää housut kinttuihin. Ja ehkä vielä toisenkin kerran ja joskus jopa vielä yhden kerran, varsinkin illalla ennen nukkumaanmenoa. Joka kerta lorisee sitten tilkkanen. :D

- Rinnat on kasvaneet ja vain yhdet liivit menee enää päälle. Muutaman kerran rinnoissa on ollu samanlaista pakotusta ja jomotusta kuin imetyksen aikana. Siis silloin kun maito on noussut tai kun niissä on ollut liikaa maitoa. Tuo tuttu tunne on ollut hämmentävä ja tuonut muistoja mieleen esikoisen imetyksestä.

- Nieleskelen kyyneleitä esim. herkille lehtijutuille tai sille, kun näen ambulanssin pillit päällä.

- Kumartuminen suoraan ei enää onnistu kunnolla ja kyykistyessä pitää levittää kunnolla jalkoja, jotta maha mahtuu niiden väliin. Esim. kun nostaa lattialta jotain tai kun laittaa kenkiä jalkaan.

- Vauvan liikkeitä tuntuu pitkin päivää. Niitä on myös helppo tunnistaa. Jotkut niistä ovat myös näkyneet mahan päältä rv 21+4 alkaen. Myös mies tuntee vauvan liikkeitä. :)

- Maha on iso ja selkeä vauvamaha, joka kerää jo katseita kaupungillakin, hassua.

- Oon ostanut vauvalle kaksi uutta bodya ja pessyt ne. Esikoisen vaatteita ja lainaksi saatuja vaatteita on niin paljon, ettei paljon tarvitsekaan ostaa. Ei edes äitiyspakkausta ottaa. Vain ne pari ihaninta löytöä ostan uutena. Jotain uutta pienimmällekin.

- Raskaudesta on tullut todellisempaa ja aika tuntuu juoksevan. Se on kyllä mukavakin. Vaikka on ihanaa olla raskaana, on huojentava ajatus, että raskaus on jo yli puolenvälin. Toki matkaa on vielä pitkästi, mutta vauva kasvaa koko ajan ja on helpottavaa ajatella, että tämä odotusvaihekaan ei kestä loputtomiin.

- On puhuttu tytölle säännöllisen epäsäännöllisesti, että "sitten myöhemmin meillekin tulee vauva". On leikitty leikkejä, joissa eläinperheeseen kuuluvat äiti, isä ja kaksi lasta. Semmoista pientä kevyttä ajatusten suuntaamista. Tyttö on muutenkin nyt alkanut leikkiä enemmän vauvaleikkejä, esim. peittelee vauvanuken tai pupun nukkumaan ym. Se tuntuu kivalta.

- Meillä taitaa olla lapselle jo nimi <3

- Ajatus syksystä tuntuu mukavalta ja jännittävältä, mutta hyvällä tavalla. Vauvan ensimmäiset kuukaudet, eli ne jännittävimmät, kuluvat taas kuitenkin tosi nopeasti. Kyllä se siitä taas lähtee. :)

Legopyykkiä

Mulla on ollut tänään joku ihmeellinen siivousinto. Ehkä se syntyi mukavan äitienpäiväviikonlopun seurauksena tai yksinkertaisesti vain tämänpäiväisen, hellekesäisen auringonpaisteen ansiosta. Upeita kesäsäitä ollut, toukokuu on yllättänyt iloisesti! Lapsikin oli hyväntuulinen tänään ja viihtyi leikeissään äidin siivotessa. Liekö viikonlopun tohinat Pohjanmaan mummulassa mummun, papan, enojen, tädin ja serkkujen kanssa tuonut jo riittävästi menoa ja meininkiä lähipäiviin. Nyt kiinnostivat lähinnä upouudet omat Sylvanian Family -kissat ja tykkäsi uppoutua leikkimään niillä.

Mun aamu alkoi taas kerran tiskien laittamisella ja ruoanlaitolla. Ja tietysti aamupalat syötiin ensin. Tein täksi päiväksi meille peruna-purjovuokaa, josta tuli kyllä tosi hyvää. Purjo on yksi mun suosikkiaineksista, vaikka harvoin tulee käytettyä. Aamupäivän aikana tomaattiviipaleilla päällystetty vuoka kypsyi uunissa ja pari koneellista pyykkiä pyöri kylppärissä. Muukin kylppäri sai peruskäsittelyn ja lähes koko huusholli lattian imuroinnin. Ikkunanpesuvälineetkin kaivoin esiin ja aloitin urakkaa parvekkeen oven lasista. Mulla ei todellakaan ole mitään pakollista tarvetta pestä ikkunoita, mutta ainakin nuo pahimmat sormenjälkimagneetit (olohuoneen ja keittiön ikkunat) on kiva pestä kerran vuodessa eli yleensä näin keväisin. 

Lisäksi ennen lounasta pesin vielä ison kasan lapsen legoja mäntysuopavedellä ja laitoin ne huuhtelun jälkeen kuivumaan pyyhkeen päälle kylppäriin. Mulla oli kaksi sankoa: toinen saippuavedelle ja toinen huuhteluun. Puhtaimmalla tiskiharjalla pyöräytin pahimmat pölyt pois ja eläinlegot harjasin myös vähän tarkemmin, niillä kun on leikitty erityisen paljon. Lapsi leikki sillä aikaa kylpyammeessa uusilla pienillä lapioillaan. Oon oppinut lelujen pesemisen töissä. Siellä lelut likaantuu tietysti vielä helpommin, mutta meillä ainakin on leikitty niin paljon noilla legoilla että kiva jo välillä pestä niitä.

Legot kuivumassa

Jotkut puhuvat painokkaalla äänensävyllä itsestäänselvyyttä uhkuen, kuinka "näin hienolla ilmalla täytyy olla aina ulkona". Että "miten ihmeessä jotkut muut eivät lähde ulos kun paistaa aurinko!" Jne. Yleensä olen tottunut kuulemaan tätä keski-ikäisten naisten suusta, mutta muutama hyvä ystäväkin puhuu näin. Tuommoinen puhe on välillä vaan niin rasittavaa! Tottakai on ihanaa ulkoilla hyvällä säällä ja mekin on oltu pihalla paljon, mutta on olemassa paljon muutakin tekemistä. Tuollaisten puheiden jälkeen tuntuu lähes syntiseltä pitää lasta sisällä koko aurinkoinen aamupäivä niin kuin tänään oltiin. Aiemmin olisin tuntenut olevani äärimmäisen huono äiti ja huono ihminen. Vaan en tänään. Mua ei haitannut yhtään olla sisällä ja siivoilla leppoisasti lapsen leikkiessä tyytyväisenä. Ei koko ajan tarvitse lähteä jonnekin tai olla menossa jossakin. Meinasin aluksi käväistä viemässä roskat lapsen kanssa, mutta sekin jäi tekemättä kun imuroinnista tuli mulle niin kuuma, etten voinut kuvitellakaan astuvani aurinkoon. Lapsi kun ei olisi halunnut heti takaisin sisälle. Lapsi tykkäsi mennä kylpyyn ulkoilun sijasta.

Iltapäivällä syötiin lapsen kanssa välipalaa parvekkeella, ensimmäistä kertaa. Tyttö oli ihan innoissaan ja kuunteli kaukaisia autojen ääniä lusikoidessaan jugurttia onnellisena. Myöhemmin mies vei hänet puistoon ja minä jatkoin vielä siivoamista järjestäen sekavan muovirasiakaapin ja muita juttuja keittiössä. Illalla vielä siivosin ison kasan vanhoja reseptivihkoja: leikkasin niistä hyvät ja mielenkiintoiset ohjeet talteen ja heitin muut pois. Liimaan reseptit vihkoon jonain toisena päivänä.

Tämmöinen tekemisen puuska yllättää mut yleensä vain kerran kolmessa kuukaudessa, jos silloinkaan. Ehkä tämä kevät (ja oikeastaan jo kesä, koska ulkona on aivan kesäilma) todella vaikutti. Aukinainen parvekkeen ovi toi pihaäänet sisälle ja tuntui tosi kivalta saada aikaiseksi.

Hyvä mieli on tullut myös siitä, että oon lukenut hyvää tunnetaitokirjaa nimeltään Tunne lukkosi. Kirjoitan siitä ehkä myöhemmin lisää. En oo edes puolessa välissä kirjaa, mutta silti oon jo oppinut paljon itsestäni ja omista toimintatavoistani, ja suosittelen jo tällä kokemuksella sitä muillekin.

Huomenna on taas uusi päivä ja 22. raskausviikko alkaa kääntyä loppuunsa. Maha on muuten ollut eilisen ja tämän päivän tosi iso. Ehkä viikonlopun herkut vaikuttaa. Jees.

Ristiriitainen anoppi

Pakko avautua tästä nyt. Yritän kirjoittaa ytimekkäästi, vaikka asiaa olisi paljon.

Oon ihan ihmeissäni, mitä ajattelisin mun anopista. Välillä tykkään hänestä tosi paljon ja välillä hän on ihan järkyttävän rasittava ja ärsyttävä ja joskus tekisi mieli vain katkaista meidän välit, tai ainakin viilentää ne. Argh.

Musta tuntuu, että ulkopuoliset tuomitsevat minut kiittämättömäksi ja ahneeksi, jos valitan anopista kaiken sen avun jälkeen, jota häneltä saadaan. Tiedän, että meillä on asiat todella hyvin, kun hän hoitaa tyttöä niin mielellään ja usein. Olen hänelle tosi kiitollinen siitä. Hänen antama lapsenhoitoapu on ollut täysin korvaamatonta ja etuoikeutettua. Olen yrittänyt muistuttaa häntä, että aina saa kieltäytyä tulemasta ja että itseään ei saa väsyttää. Toisaalta anopista myös huokuu ilo ja onni, kun hän saa olla tytön kanssa. Ja valittaa ikävää, jos ei viikkoon näe tyttöä. Usein hän patistaa minua omille asioilleni, jotta saisivat olla kahdestaan lapsen kanssa, näin olen kokenut.

Toisaalta hän käyttäytyy välillä todella tökerösti eikä näytä yhtään arvostavan joitain meidän toiveita. Esimerkiksi pari viikkoa sitten hän oli ostanut meidän tytölle kalliin softshell-takin, vaikka oltiin nimenomaan monta kertaa kielletty häntä ostamasta sitä. Oltiin hyvin selvästi sanottu, että "ei saa ostaa, ostetaan itse kun nähdään tarpeelliseksi". Ainakin kolme-neljä kertaa hän kysyi, saako ostaa ja aina sanottiin oikein jämäkästi. Vaan ei mennyt perille. Oli erittäin ristiriitaista hyväksyä tätä takkilahjaa. Samalla olin järkyttyneen ärsyyntynyt, mutta takki oli kuitenkin hieno ja pian olisi jouduttu itsekin joku hankkimaan. Nyt en saanut itse valita, millaisen haluan.

Kun anoppi tulee meille, hän on meidän vieraana. Tämä on minun miehen, lapsen ja minun kotini ja hän ei ole minulle riittävän läheinen laittaakseen meidän arkitiskejä astianpesukoneeseen tai tehdäkseen meille ruokaa lupaa kysymättä. En halua hänen ostavan meille hyviä tiskirättejä, pesuaineita, uutta imuria (!), tarratassuja tuolien alle, nipsuja parvekelaseihin, en mitään. Niitä omatoimisesti hankkimalla hän hyvin vahvasti vihjaa, että emme osaa hoitaa talouttamme hänen standardiensa mukaan. Miksi muuten tarvitsisimme pesuaineita ja uusia tiskirättejä? Kai nyt osaamme ostaa niitä itsekin! Kuvitelkaapas itse tilanne, jossa puolisonne äiti tuo jatkuvasti kotiinne siivousvälineitä! Eikä hänen tarvitse myöskään pestä lapsen ulkovaatteita käsipesuna minun ollessa poissa kotoa. Pesen ne mielelläni itse, kiitos.

Minun varpailleni astutaan koko ajan, minun kodissani ja muuallakin. Hän yrittää vaikuttaa meidän elämään ja arkeen jatkuvasti eri tavoin. Aluksi se ei ollut niin selkeää eikä se haitannutkaan, mutta nyt asiat ovat alkaneet kertyä ja anoppikin on alkanut paljon aiempaa enemmän puuttua meidän elämään. Ehkä hänellä on tylsää tai hän on stressaantunut. Tunteidensa purkaminen ainoan poikansa perheeseen on varmaan hänestä huojentavaa. Mutta minä en jaksa sitä. Eikä jaksa enää mieskään.

Nyt anoppi on saanut päähänsä, että hänen täytyy kannustaa minua liikkumaan. Voi että se ärsyttää. Olisi eri asia, jos esimerkiksi oma äitini mainitsisi, kuinka liikunta on tärkeää raskaudessa, mutta tämä on ihan erilaista. Sanoin vapun jälkeen anopille, että "ei ehditty edes vappupalloilla leikkiä lapsen kanssa kun oltiin niin paljon ulkona kävelyillä". Anopin kommentti siihen oli, että "hienoa, sitten sinäkin sait liikuntaa!" Särähti kyllä korvaan, varsinkin kun ei todellakaan ole eka kerta kun hän puhuu liikunta-asiasta. Muutamia viikkoja sitten menin vahingossa sanomaan hänelle, että jalkoja ja muutenkin koko kroppaa väsyttää iltaisin niin, että en enää miehen kotiin tultua jaksa kävelylle. Hän kyseli ummet ja lammet minun terveydestä: "huimaako", "nukutko ihan syvässä unessa päiväunet", jne. Arvostan huolehtimista, mutta hän on väärä ihminen minusta huolehtimaan. Meidän välit kun on jo niin tulehtuneet minun puolelta. 

Ja vielä remonttiasioista. Tätä anopin ja minun välistä tilannetta hankaloittaa nyt se, että ollaan ostamassa nimenomaan häneltä sitä meidän uutta kotia. Tiesin, että siitä tulee raskasta, mutta en arvannut, että näin karsean kuluttavaa ja hankalaa. Luulisi, että kaupat läheisen sukulaisen kanssa sujuisivat kätevästi, vaan ei, täysin päinvastoin. Hän yrittää kauheasti ohjeistaa meitä siitä, kuinka paljon meidän kannattaa asuntoa remontoida ja millainen remontti olisi hyvä. Hänellä on esimerkiksi lukuisasti mielipiteitä keittiöremontistamme ja hän ei todellakaan arkaile sanoa ajatuksiaan suoraan. Hän antaa vinkkinsä lähes määräysten kaltaisina äkäisesti tokaistuina lausahduksina, esim. "no kylpyhuoneen lattian remontoinnissa menevät rahat täysin hukkaan, kun lattia on niin hyvä ja meidän itsemme laittama, että sitä ei missään tapauksessa pidä mennä purkamaan!" Tottakai halutaan säästää rahaa ja kuunnella neuvojakin, mutta valitettavasti tuollaisella äänensävyllä sanotut määräykset eivät mene helpolla läpi. Minullakin nimittäin on aika kova pää ja tahto. Meidän molempien, miehen ja minun, ajatuksena on ollut, että remontti tehdään nyt kunnolla ja hyvin. Uudesta kodista tehdään nykyistä kotia uudenaikaisempi sisustukseltaan ja kaikki tarvittavat jutut hoidetaan kerralla. Otetaan yksi laina, jolla samalla remontoidaan koko 80-luvun kämppä meille mieluisaksi. Ei todellakaan jätetä laittamatta esim. vessaa tai kylppäriä. Ja itse me se laina maksetaan. Jos häntä niin kamalasti huolettaa meidän rahatilanne, niin laskisi myyntihintaa sitten sen mitä verottaja sallii (omalle lapselle saa antaa siis pienen alennuksen). Oon ihan kyllästynyt siihen, että hän puuttuu meidän raha-asioihin ja esim. säännöllisesti muutaman kuukauden välein kysyy mieheltä: "ethän ole saamassa potkuja". "Muista käydä töissä ahkerasti" jne.

Odotan kuin kuuta nousevaa, että saadaan tehtyä viralliset kaupat. Niidenkin toteuttaminen on vain venynyt ja venynyt. Anoppi on vitkutellut kaikissa mahdollisissa asioissa, vaikka on nyt kuitenkin luvannut meille asunnon myydä ja on seurustelumme alusta asti sanonut, että voisimme muuttaa tuohon asuntoon. Hän lupasi tehdä kaupat alunperin vuodenvaihteessa 2016, sitten perui. Olimme tosi turhautuneita, koska tiesimme klomihoidoista jo syksyllä ja kerroimme niistä anopillekin, jotta saisimme asiat etenemään. Kerroimme myös heti raskaudesta. Lopulta hän lupasi irtisanoa vuokralaiset. Nyt hiljattain hän lupasi soittaa vuokralaisille, että milloin päästään katsomaan asuntoa, ei ole päästy vieläkään. Joten en odota ihmeitä hinta-arvion tekemisen ym. suhteen. Hän lupasi heti vapun jälkeen sopia arvion tekemisestä tutun kiinteistöfirman ihmisen kanssa. Tuskin on tällä viikolla asiaa hoitanut. Tuntuu, että anoppi olettaa minun ottavan asuntolainaa näkemättä edes asuntoa kunnolla. Hän mielistelee tuntemattomia vuokralaisia eikä uskalla päästää meitä katsomaan kämppää. Kaikki on hänen kanssaan niin vaikeaa tässä asuntoasiassa. Hän on eläkkeelläkin jo, että varmasti ehtisi hoitaa asiat jos haluaisi.

Toisaalta tuntuu, että anoppi haluaa myös mielistellä meitä ostamalla meille niitä kalliita tavaroita. Itse kun nimenomaan haluan päästä turhista kamoista eroon ja pitää kodin ja elämän mahdollisimman selkeänä ja simppelinä. Joululahjojen jakaminen hänen kanssaan on ihan vaivaannuttavaa. Joka joulu sanotaan hänelle, että "et saa ostaa meille niin kalliita lahjoja". Ja silti meidän 1-vuotias saa monta Lego-pakettia, vaatteita, rahaa, kirjoja, kalliita puisia leluja ja niin edelleen! Minä saan kielloista huolimatta kalliita lasiesineitä ja mies saa lahjojen lisäksi paksun kirjekuoren. Kotiin saadaan nimenomaan niitä imureita ja vastaavia isoja hökötyksiä. Monesti tuntuu, että anoppi haluaa ostaa meidät puolelleen, haluaa ostaa meiltä kiitollisuutta ja hyväksyntää. En halua hänen ostavan meille niin paljon lelujakaan. Haluan itse äitinä ja varhaiskasvatuksen asiantuntijana päättää, millaisia leluja meille hankitaan, tietysti miehen kanssa yhdessä. Säilytystilaakaan ei ole liikaa eikä se edes lisäänny muuton jälkeen, päinvastoin: uudessa kodissa ei ole häkkivarastoa jonne dumpata sillä hetkellä tarpeettomat tavarat. Kaiken pitää mahtua sisälle. Ymmärrän, että hän haluaa antaa ainoalle pojalleen ja toistaiseksi ainoalle lapsenlapselleen hyvät lahjat. Silti riittäisi paaaaljon pienemmätkin.

Rasittavinta on, että sitten kun kerätään kanttia ja sanotaan anopille hänen toiminnastaan aidon rehellisesti ja kiertelemättä, hän loukkaantuu suuresti. Hän miettii ja märehtii sanomisiamme todella pitkään ja aina haluaa niistä puhua meille uudelleen ja uudelleen. Minusta on aivan oikein, että aletaan vihdoin uskaltaa sanoa hänelle suoraan. Itse olen pelännyt sitä, että jos aletaan oikein rehellisiksi nyt yhtäkkiä, hän ei myykään meille sitä asuntoa. Toisaalta mielistelyllä on aika kova hinta oman mielenterveyden kannalta. Ja onhan noita asuntoja muitakin sitten, vaikka ei ehkä yhtä hyvältä paikalta. Ei siis olla mitenkään erityisesti häntä mielistelty vaan tarkoitan sitä minun ja meidän tavallista yliymmärtäväistä asennetta, kun ei haluta hänen mieltään pahoittaa sanomalla suoraan. Se liittyy ainakin itselläni siihen samaan asiaan, kun en meinaa muillekaan ihmisille aina uskaltaa sanoa suoraan, mitä ajattelen heidän toiminnastaan.

Olen viime aikoina myös nähnyt häntä aivan liikaa. Keittiöfirmoissa käymisen ajaksi meidän on täytynyt pyytää häntä lapsenvahdiksi, koska muuten keittiön suunnittelu olisi ollut todella hankalaa. Yhteen aikaan hän laittoi minulle whatsuppia jatkuvasti ja odotti vastauksia pikaisesti. Jos en vastannut ajoissa, hän lähetti tekstiviestiä perään. Tai jos mieheni ei vastaa hänen lähettämään viestiin, hän kysyy heti minulta, miksi mies ei vastaa. Pitäisi olla jatkuvasti hänen saatavillaan. Tässä eräänä päivänä havahduin tosiasiaan, että olen nähnyt häntä useammin kuin omia ystäviäni yhteensä. Se tuntui hyvin hälyttävältä. Hän osaa olla tosi mukavakin, mutta ei hän ole minulle niin läheinen.

Ehkä olen nyt oppinut, että minun ei tarvitse nöyristellä häntä tai olla ikuisessa kiitollisuuden velassa, vaikka hän tekeekin paljon meidän hyväksi. Minun ei tarvitse tykätä koko paketista eikä tarvitse hyväksyä kaikkea mitä hintaan kuuluu. Saan olla ärtynyt häneen ja minun pitäisi opetella vielä paljon rohkeammaksi tunteiden ilmaisijaksi. Pelkään vain, että kun sitten lopulta jotain napakkaa sanon, se tulee ulos liiankin terävänä ja tylynä. Ja sitten hän loukkaantuu taas verisesti. Toisaalta sisimmässäni kyllä tiedän, että se on edessä ennemmin tai myöhemmin. Siis se, että hän joutuu käsittelemään tilanteen, jossa sanon suorat sanat.

Tuntuu, että kirjoitin paljon kaikkea negatiivista. Kuten otsikossa lukee, suhteeni anoppiin on kuitenkin nimenomaan ristiriitainen. Hän on meille ja minullekin tärkeä ihminen ja hänessä on paljon hyvää. Juuri se tekee niistä haasteista niin hankalia. Arvostan sitä, että hän välittää meistä niin paljon, mutta hänen pitäisi ymmärtää, että meillä on kuitenkin oma elämämme ja että haluamme olla itsenäisiä ja hänestä erillisiä. Ja ehkä jotain muuta miniää nämä asiat ei niin haittaisi, mutta minut on kasvatettu siten, että kun lapsuudenkodista lähdetään, on tarkoitus ja tavoite pärjätä omillaan. Apua saa, jos sitä pyytää, mutta kannustetaan enemmänkin itsenäisyyteen ja omatoimisuuteen. Ja pidän siitä, että saa vapautta ja rauhaa. Silloin jokainen saa olla ja elää niin kuin tahtoo ja perheen kaikki aikuiset ihmiset voivat edelleen olla tärkeitä toisilleen, kuitenkin vapaina, itsenäisinä ja omanlaisina aikuisina.