Tänään rv 38+0! Oon katsellut kuvaa ystävän suloisesta vastasyntyneestä ja kaivannut jo omaa nyyttiä syliin. Netistä lueskelin juttuja arjesta kahden pienen lapsen kanssa. Ihme kyllä niistä jäi ihan hyvä mieli: rankkaa varmasti on ja tullaan olemaan väsyneitä, mutta kyllä sitä taas jotenkin pärjätään. Vauva saisi tulla milloin vaan!
Käytiin tänään taas uudella asunnolla ja oih siitä tulee niiiiin hieno! Meidän koti. <3 Nähtiin muutama naapurikin ja huomattiin, että viereisen päiväkodin pihalle saa mennä leikkimään iltapäivisin ja viikonloppuisin kuka tahansa. Se teki tosi iloiseksi! Tulevat naapurit ovat kaikenikäisiä, mikä on virkistävää.
Ystäväkin kävi kylässä tänään. Oli huippukivaa. Tulee niin hyvä mieli, kun lähellä on ihmisiä, joiden seurassa voi olla ihan vapaasti. Ei tarvitse siivota ennen kyläilyjä eikä tarjoilla mitään kummempaa. Ei tarvitse hävetä tahriintunutta puseroa tai keskellä olohuonetta kuivuvia alusvaatepyykkejä. Ja mikä tärkeintä, voi kertoa kurjemmatkin ajatukset huoletta. Vapauttavaa.
Lapsi on nuhainen. Pitkästä aikaa. Aamupäivällä oli vähän tavallista herkempi ja päikkäreiltä heräsi sitten räkäisenä ja itkuisena. Harmi. Kunpa ei suuremmin sairastuisi. Saati että minä sairastuisin! Nämä viimeiset viikot tämän kauniin ja kivan, mutta painavan ja hidastavan mahan kanssa ovat muutenkin kuormittavia.
Kello on 20 ja mies jo nukuttaa lasta. Olisipa kiva saada näin aikaisesta nukkumaanmenosta tapa! Nykyään kun venähtää usein sinne 21, jolloin tyttö kyllä nukahtaa nopeasti itsekseen, mutta meille aikuisille ei kyllä jää siltikään ollenkaan riittävästi yhteistä aikaa. Minä kun oon klo 21 jo aika väsynyt.
Tilasin netistä lapselle nk. taikahiekkaa. Kannattaa tutustua! Aiemmin oon ollut vähän pihi sitä hankkimaan, mutta nyt halusin. Se on siis sisäleikkeihin tarkoitettua hiekkaa, jota voi muovailla esim. pöydän päällä. Tein tilauksen eilen ja tänään tuli viesti, että paketti on saapunut! Ihanan nopeaa toimintaa! Tilasin myös muutaman uuden kirjan tytölle. Ajatuksena siis se, että kun vauva tulee, tyttö saa joitain uusia kivoja leluja, viihdyttämään ja luomaan hyvää mieltä. Haluaisin käydä vielä ostamassa lasten sählymailat lelukaupasta, kunhan sinne asti jaksettaisiin ja ehdittäisiin tässä joku päivä.
Nyt telkkaria pitkästä aikaa ja ottaiskohan sitä palasen vaniljajätskiä... :] Paino on muuten parin päivän aikana noussut yllättävän paljon. Seurailen silmä tarkkana, ettei tule raskausmyrkytyksen oireita tai muutakaan epäilyttävää. Toki huonosti nukutut yötkin voivat vaikuttaa.
Satulintu itkee sängyssään. Reppana nuhanenä. Isi meni lohduttamaan ja auttamaan nukahtamisessa. Aiheellista olisi varmaan itsekin painua pehkuihin tänään ajoissa. Yöstä saattaa tulla taas melkoinen. Omat päikkäritkin kun on jääneet nyt parina päivänä välistä.
keskiviikko 31. elokuuta 2016
maanantai 29. elokuuta 2016
Hassu energinen päivä, rv 37+5
Miehellä alkoi tänään työt kesäloman jälkeen. Hassu arkifiilis, kun on oltu niin pitkään kotona koko perhe. Mäkin sain jostain ihan ihmeellistä virtaa tänään ja oon touhunnu kaikenlaista pientä, tärkeää ja to-do-listalla ollutta. Esimerkiksi raaputtelin/pesin/kumitin lapsen vääriin paikkoihin liimaamat tarrat, viikkasin kolmisen koneellista puhdasta pyykkiä vaatekaappeihin, siivosin kylppärin ja lapsen leluja, tiskasin käsin ja täytin pesukonetta, tein seitania ja porkkanasämpylöitä, tyhjensin käsilaukun ja rahapussin turhista roskista, vein paljon lehtiroskia ja muita rasittavia, suunnittelin meidän syksyn aktiviteetteja. Lisäksi ulkoiltiin lapsen kanssa pitkään ihan vain kotikeinussa, luettiin paljon Miina ja Manu-kirjoja sekä katseltiin iltapäivällä lastenohjelmia lapsen kanssa yhdessä.
Koko päivän oli rauhallinen, mutta energinen olo. Lapsikin vaikutti tyytyväiseltä ja seesteiseltä. Varmaan silläkin oli merkitystä, että oltiin pitkästä aikaa koko päivä kahdestaan. Silloin vastuu kaikesta on selkeästi minulla ja kotona on myös hiljaisempaa ja rauhallisempaa.
Oon silti tosi onnellinen, että mies pääsee taas pian lomalle. Hän pitää ensin kolmen viikon isyysloman ja viikon siihen päälle muita vapaita. Harmi että hänellä on nyt paljon tulossa iltavuoroja. Muutama vuosi sitten iltavuorot oli tosi harvinaisia, nyt niitä saattaa olla kolmekin viikossa. Tosi tyhmää.
Saatiin vihdoin eilen tilattua netistä uudet kodinkoneet keittiöön! Vauhdikkaan kyläilypäivän väsyttäminä jaksettiin vielä ihmeen hyvin miettiä niiden värit ja merkit. Nauratti kyllä, kun sekoiltiin molemmat jo yksityiskohdissa, mutta kahdestaan saatiin tilaus tehtyä. Saas nähdä mitä sieltä sitten tulee! Gigantissa oli viikonloppuna hyvä tarjous, joka suosi nimenomaan isojen keittiövermeiden ostajia. Mukava sattuma, että juuri nyt kun me niitä koneita hankittiin muutenkin! Hassua muuten, että nykyään ei tunnu miltään maksella sellaisia 2000-5000 euron laskuja. Niitä kun on nyt ollut hiljattain useampia remppaan liittyen. Kauheita summia, mutta niihin on tottunut ja asennoitunut. 150 euron Visa-lasku tuntuu pahemmalta. :D Ihana kun saadaan remonttia eteenpäin!
Kävin tosiaan siellä neuvolassa viime viikolla, mutta en tainnut siitä mitään mainita tänne. Käynti oli tosi lyhyt ja unohdin kysyä yli puolet niistä asioista, joita piti. Terkkarina siis ihan kiva sijainen. Olin kirjannut paperillekin kysymyksiä, mutta unohdin ottaa koko paperin esiin. Heh. Terkkari kyseli kaikki perusjutut. Ensi kerrallakin menen tälle samalle hoitajalle, kun omallani oli niin paljon ruuhkaa.
Paino on noussut nyt raskauden aikana noin 12kg, mihin oon oikein tyytyväinen. Hb oli 119 ja kuulemma jo rv 21 lähtien saisi jokainen raskaana oleva alkaa ottaa 50mg rautaa päivässä ihan vain varmuuden vuoksi. Terkkari näyttikin vähän ihmettelevän kun sanoin, että en ole ottanut sitä ollenkaan. Voin kuulemma ottaa joka toinen päivä yhden Obsidanin (100mg) ja oonkin ottanut nyt välillä päivittäinkin. Maha meinaa vähän reagoida siihen tällä kertaa, lähinnä toimii paremmin kuin ennen.
Sf oli 32cm eli oli parissa viikossa kasvanut vain yhden sentin. Se on ok. Perätilassa ja vauvan syke oikein hyvä. Käynnistä jäi ihan hyvä mieli. Terveydenhoitaja kyseli fiiliksiä synnytyksestä ja juteltiin mm. polikäynnistä. Varattiin uusi aika seuraavan lääkärikäynnin jälkeiselle päivälle. Vaikka oma terkkari tuntee meidät parhaiten, välillä on ihan mukava asioida toistenkin kanssa. Saa monipuolisempaa palvelua.
Nyt meen tsekkailee sairaalalaukun sisältöä. Mies ja tyttö lähtivät äsken vielä ruokakauppaan, ettei tartte huomenna käydä. Pian ne tuovat mulle taas ihania nektariineja, nam! Tuoreet sämpylät tuoksuu ja ulkona ripsii. Tuntuu jo syksyiseltä.
Koko päivän oli rauhallinen, mutta energinen olo. Lapsikin vaikutti tyytyväiseltä ja seesteiseltä. Varmaan silläkin oli merkitystä, että oltiin pitkästä aikaa koko päivä kahdestaan. Silloin vastuu kaikesta on selkeästi minulla ja kotona on myös hiljaisempaa ja rauhallisempaa.
Oon silti tosi onnellinen, että mies pääsee taas pian lomalle. Hän pitää ensin kolmen viikon isyysloman ja viikon siihen päälle muita vapaita. Harmi että hänellä on nyt paljon tulossa iltavuoroja. Muutama vuosi sitten iltavuorot oli tosi harvinaisia, nyt niitä saattaa olla kolmekin viikossa. Tosi tyhmää.
Saatiin vihdoin eilen tilattua netistä uudet kodinkoneet keittiöön! Vauhdikkaan kyläilypäivän väsyttäminä jaksettiin vielä ihmeen hyvin miettiä niiden värit ja merkit. Nauratti kyllä, kun sekoiltiin molemmat jo yksityiskohdissa, mutta kahdestaan saatiin tilaus tehtyä. Saas nähdä mitä sieltä sitten tulee! Gigantissa oli viikonloppuna hyvä tarjous, joka suosi nimenomaan isojen keittiövermeiden ostajia. Mukava sattuma, että juuri nyt kun me niitä koneita hankittiin muutenkin! Hassua muuten, että nykyään ei tunnu miltään maksella sellaisia 2000-5000 euron laskuja. Niitä kun on nyt ollut hiljattain useampia remppaan liittyen. Kauheita summia, mutta niihin on tottunut ja asennoitunut. 150 euron Visa-lasku tuntuu pahemmalta. :D Ihana kun saadaan remonttia eteenpäin!
Kävin tosiaan siellä neuvolassa viime viikolla, mutta en tainnut siitä mitään mainita tänne. Käynti oli tosi lyhyt ja unohdin kysyä yli puolet niistä asioista, joita piti. Terkkarina siis ihan kiva sijainen. Olin kirjannut paperillekin kysymyksiä, mutta unohdin ottaa koko paperin esiin. Heh. Terkkari kyseli kaikki perusjutut. Ensi kerrallakin menen tälle samalle hoitajalle, kun omallani oli niin paljon ruuhkaa.
Paino on noussut nyt raskauden aikana noin 12kg, mihin oon oikein tyytyväinen. Hb oli 119 ja kuulemma jo rv 21 lähtien saisi jokainen raskaana oleva alkaa ottaa 50mg rautaa päivässä ihan vain varmuuden vuoksi. Terkkari näyttikin vähän ihmettelevän kun sanoin, että en ole ottanut sitä ollenkaan. Voin kuulemma ottaa joka toinen päivä yhden Obsidanin (100mg) ja oonkin ottanut nyt välillä päivittäinkin. Maha meinaa vähän reagoida siihen tällä kertaa, lähinnä toimii paremmin kuin ennen.
Sf oli 32cm eli oli parissa viikossa kasvanut vain yhden sentin. Se on ok. Perätilassa ja vauvan syke oikein hyvä. Käynnistä jäi ihan hyvä mieli. Terveydenhoitaja kyseli fiiliksiä synnytyksestä ja juteltiin mm. polikäynnistä. Varattiin uusi aika seuraavan lääkärikäynnin jälkeiselle päivälle. Vaikka oma terkkari tuntee meidät parhaiten, välillä on ihan mukava asioida toistenkin kanssa. Saa monipuolisempaa palvelua.
Nyt meen tsekkailee sairaalalaukun sisältöä. Mies ja tyttö lähtivät äsken vielä ruokakauppaan, ettei tartte huomenna käydä. Pian ne tuovat mulle taas ihania nektariineja, nam! Tuoreet sämpylät tuoksuu ja ulkona ripsii. Tuntuu jo syksyiseltä.
lauantai 27. elokuuta 2016
Toisen lapsen odotuksesta
Vastasin yhtenä päivänä neuvolan toimintaa koskevaan tutkimukseen ja se sai minut miettimään nimenomaan uudelleenodottajan tarpeita ja huolia.
Tottakai ensimmäistä lastaan odottava on erityislaatuisessa asemassa. Hän tarvitsee neuvolasta paljon tietoa ja tukea, kun kaikki on uutta ja koko elämä muuttuu vauvan saapuessa.
Elämä muuttuu kuitenkin myös toisen tai kolmannen lapsen tullessa!
Mua ärsyttää, että välillä oletetaan uudelleenodottajien olevan jo kovin konkareita kaikessa. Mullekin on neuvolassa monesti sanottu, että sinähän varmaan tiedätkin jo sen ja sen asian, että niitä ei varmaan tarvitse käydä läpi. Silloin äidin omalle vastuulle jää, että hän saa tarvitsemansa tiedon. Täytyy tajuta kysyä ja kehdata sanoa, että "en kuules tiedäkään".
Tieto myös lisää tuskaa. Aiemmissa raskauksissa ja synnytyksissä voi olla tapahtunut kaikenlaisia erilaisia tilanteita, jotka mietityttävät uudelleenodottajaa. Esimerkiksi itse oli helppo ajatella esikoisen synnytystä, kun ei tiennyt yhtään, miten synnytys voisi mennä. Nyt kun on tajunnut, että ihan oikeasti mitä vain voi tapahtua, olo ei olekaan enää niin varma. Eikä yhden tai kahden synnytyksen perusteella voi muutenkaan tietää synnytyksistä paljon mitään.
Sama koskee ihan tavallista arkea lasten kanssa. Kyllä esikoisvauvan hoitaminen jännitti erityisesti, mutta kyllä niin pienestä kääröstä vastaaminen jännittää vieläkin. Moni asia on toki tuttu, mutta niin moni unohtunut. Ja uuden vauvan kanssa voi tulla eteen ihan uusia haasteita. Varsinkin kun jaloissa pyörii jo isompi lapsi, joka on myös erityisesti otettava huomioon kaikessa.
Esikoisen aikana kiinnitettiin huomiota paljon myös kotivanhemman sosiaalisiin suhteisiin. Kyseltiin tukiverkostoista ja ohjattiin perhekerhoihin ym. Oltiin huolissaan, että hakeuduthan nyt ihmisten ilmoille lapsen kanssa. Nyt tuntuukin, että minun pitäisi olla jo kahden vuoden aikana luonut kattavat äitipiirit ja olevan jotenkin kauhean tietoinen kaikista palveluista, joita kaupunki ja järjestöt tarjoavat meille. Vaan en ole. En myöskään ole sellainen ihminen, että minun olisi helppo tyrkyttää omaa puhelinnumeroani puolitutuille äideille säännöllisempien tapaamisten toivossa. Olen tarkka rauhastani ja yksityisyydestäni, vaikka olen tavallaan myös tosi avoin ja rohkeakin välillä. Pointtini on siis se, että vaikka olen ollut kotona yli kaksi vuotta, ei minulla ole välttämättä paljonkaan tietoa paikallisista lapsiperheiden palveluista tms. Myös sosiaalinen piirini on pieni. Haluan ehkä myös jotain uutta, sillä kaksi vuotta on pitkä aika pyöriä samoilla kulmilla, samoissa puistoissa ja samoissa kerhoissa.
Joskus aiemmin kirjoitin, että meille tulee syksyllä ihan meidän näköinen arki ja elämä. Olen edelleen ihan avoinna kaikille uusille kivoille jutuille. Muuton myötä ainakin saadaan aivan uusi ja jännittävä lähiympäristö. Ehkä sieltäkin kumpuaa raikkaita ideoita meidän päiviin.
Tottakai ensimmäistä lastaan odottava on erityislaatuisessa asemassa. Hän tarvitsee neuvolasta paljon tietoa ja tukea, kun kaikki on uutta ja koko elämä muuttuu vauvan saapuessa.
Elämä muuttuu kuitenkin myös toisen tai kolmannen lapsen tullessa!
Mua ärsyttää, että välillä oletetaan uudelleenodottajien olevan jo kovin konkareita kaikessa. Mullekin on neuvolassa monesti sanottu, että sinähän varmaan tiedätkin jo sen ja sen asian, että niitä ei varmaan tarvitse käydä läpi. Silloin äidin omalle vastuulle jää, että hän saa tarvitsemansa tiedon. Täytyy tajuta kysyä ja kehdata sanoa, että "en kuules tiedäkään".
Tieto myös lisää tuskaa. Aiemmissa raskauksissa ja synnytyksissä voi olla tapahtunut kaikenlaisia erilaisia tilanteita, jotka mietityttävät uudelleenodottajaa. Esimerkiksi itse oli helppo ajatella esikoisen synnytystä, kun ei tiennyt yhtään, miten synnytys voisi mennä. Nyt kun on tajunnut, että ihan oikeasti mitä vain voi tapahtua, olo ei olekaan enää niin varma. Eikä yhden tai kahden synnytyksen perusteella voi muutenkaan tietää synnytyksistä paljon mitään.
Sama koskee ihan tavallista arkea lasten kanssa. Kyllä esikoisvauvan hoitaminen jännitti erityisesti, mutta kyllä niin pienestä kääröstä vastaaminen jännittää vieläkin. Moni asia on toki tuttu, mutta niin moni unohtunut. Ja uuden vauvan kanssa voi tulla eteen ihan uusia haasteita. Varsinkin kun jaloissa pyörii jo isompi lapsi, joka on myös erityisesti otettava huomioon kaikessa.
Esikoisen aikana kiinnitettiin huomiota paljon myös kotivanhemman sosiaalisiin suhteisiin. Kyseltiin tukiverkostoista ja ohjattiin perhekerhoihin ym. Oltiin huolissaan, että hakeuduthan nyt ihmisten ilmoille lapsen kanssa. Nyt tuntuukin, että minun pitäisi olla jo kahden vuoden aikana luonut kattavat äitipiirit ja olevan jotenkin kauhean tietoinen kaikista palveluista, joita kaupunki ja järjestöt tarjoavat meille. Vaan en ole. En myöskään ole sellainen ihminen, että minun olisi helppo tyrkyttää omaa puhelinnumeroani puolitutuille äideille säännöllisempien tapaamisten toivossa. Olen tarkka rauhastani ja yksityisyydestäni, vaikka olen tavallaan myös tosi avoin ja rohkeakin välillä. Pointtini on siis se, että vaikka olen ollut kotona yli kaksi vuotta, ei minulla ole välttämättä paljonkaan tietoa paikallisista lapsiperheiden palveluista tms. Myös sosiaalinen piirini on pieni. Haluan ehkä myös jotain uutta, sillä kaksi vuotta on pitkä aika pyöriä samoilla kulmilla, samoissa puistoissa ja samoissa kerhoissa.
Joskus aiemmin kirjoitin, että meille tulee syksyllä ihan meidän näköinen arki ja elämä. Olen edelleen ihan avoinna kaikille uusille kivoille jutuille. Muuton myötä ainakin saadaan aivan uusi ja jännittävä lähiympäristö. Ehkä sieltäkin kumpuaa raikkaita ideoita meidän päiviin.
Vauvavalmisteluja ja loppuraskauden jaksamista, rv 37+3
Pari päivää on taas tuntunut, että meidän koti on ihan hujanhajan. Että pitäisi vielä jotenkin järjestää tätä huushollia ennen vauvan syntymää. Pestä kaikenlaista pyykkiä, leipoa pullaa pakastimeen, ostaa ne vihoviimeiset jutut vauvan hoitamiseen liittyen, vaihtaa tylsät verhot olkkarista, siivota parveke syyskuntoon, siivoilla täysiä astiakaappeja, lueskella viimeiset synnytys/vauvanhoitovihkoset ja pakata vihdoin se sairaalakassi.
Ehkäpä tätä voisi kutsua kuuluisaksi pesänrakennukseksi. Harmi vain, että se herää uudestaan vielä nyt, kun tämän keilapallon kanssa on jo ihan oikeasti hankala toimia. Jos mahaa ei supistele, vauva potkii alamahan hermoihin ja aiheuttaa minulle säpsähdyksiä ja yllättäviä kipuja. Pientenkin askareiden tekeminen on työn takana.
Samalla vähän hirvittää, kun miehen työt alkaa taas maanantaina. Maanantaiksi on buukattu myös mm. seinien maalausta tulevassa kodissa. Eilen illalla pääsi taas itku miehelle, että eikö nyt olisi jo korkea aika hänenkin keskittyä vain minuun ja näihin vauvajuttuihin. Että remontti myöhästyy joka tapauksessa (kylppäriä pitää kuivattaa kunnolla), mutta vauva on varmaan kuitenkin ajoissa. Että tehtäisi nyt välillä näitä minun mielessä olevia asioita eikä aina vain remonttihommia. Oltaisiin yhdessä ja perheen kesken. Kahdenkeskisille treffeillekin piti ennen vauvan syntymää päästä ja oon sanonut lukuisia kertoja, että odotan miehen nyt tällä kertaa järjestävän meille jotain pientä. Ravintolapäivällinen olisi aivan riittävä. Saas nähdä toteutuuko. Täytyy varmaan itse taas järjestää.
Kaipaisin paljon enemmän huomiota ja hellyyttä, mitä olen saanut. Ymmärrän miehen stressiä ja kiirettä: hän hoitaa meille uutta kotia, tekee meidän yhteisiä tehtäviä. Eilen mies hieroi mun jalkoja pitkästä aikaa. Esikoista odottaessa jalkahieronta oli jokailtaista luksusta. Nyt en edes tajua pyytää sitä, kun aina on jotain muuta: remonttiasioita tai miehen tietokonepelejä/muita harrastusjuttuja. Lueskelin myös vanhoja blogitekstejäni reilun parin vuoden takaa ja niistä huokui sellainen rauhallinen ja onnellinen yhdessä tekeminen ennen vauvan syntymää. Oltiin käyty yhteisillä kävelyillä, katsottu mm-jääkiekkoa iltaisin, käyty ravintoloissa, laitettu koti kuntoon yhdessä. Tuli vähän surullinen olo, kun nyt oon kokenut olleeni niin yksinäinen koko raskausajan. Välillä mietin, ymmärtääköhän mieskään vauvan syntyvän ihan ihan pian.
Mies on kyllä muuten ihana ja tekee tosi paljon. Itsellä vaan kun on nyt niin köppäinen olo, niin tuntuisi merkittävältä, jos hän tekisi nimenomaan niitä minulle tärkeitä asioita.
Ehkä tämä on mulla myös vähän sellaista viime hetken paniikkia. Siis sitä, kun juuri ennen opiskelutenttiä tuntuu, että en olekaan kerrannut kaikkea mitä olisi pitänyt. Että vähän pitäisi vielä lukea tuota ja tuota aihetta. Nytkin on sellainen olo, että vähän sitä ja tätä vielä olisi kiva tehdä. Että ethän ihan vielä tule, vauva? Vaikka oikeasti nämä pienet askareet on varmaan vain sellaista oman mielenrauhan luomista. Kyllä tärkeimmät jutut on jo tehty.
Mies on tänään pelaamassa pikku-ukkopelejään kaverinsa kanssa. Pelit kestää yleensä 4-5 tuntia kerrallaan. Me ollaan tytön kanssa kotona ja ehkä leivotaan sitä pullaa. Mies vie tytön ulos tultuaan kotiin iltapäivällä. Ulkoilemiset tuntuu musta raskailta. Tyttö juoksee leikkimielisesti karkuun, kun pitäisi tulla pukemaan ja jo itseni vaatettaminen on työlästä. Vauhdikas neiti viipottaa ulkona ja kiukuttelee jos asiat eivät mene niin kuin tahtoisi. Rakas pettymyksiä harjoitteleva kaksivuotias. <3 Toisen kiukutellessa oma hermo ei vaan meinaa kestää, jos yhtään supistelee tai sattuu. Ja kun sylissäkään ei jaksa enää kantaa neitiä kotiin ärripurrin iskettyä. Oma vauhti ja jaksaminen ei yleensä riitä leikkipuistoon asti ja oma piha on aika tylsä. Valivali. Onneksi siis mies vie tytön usein ulos. :)
Vaikka tähän tekstiin tuli taas vähän kielteinen katku, pääosin fiilis on ihan hyvä. Kuolemanpelkoajatukset on väistyneet ainakin hetkeksi ja odotan kovasti, että näen meidän rakkaan vauvan ja että pääsen häntä hoitamaan. <3
Ehkäpä tätä voisi kutsua kuuluisaksi pesänrakennukseksi. Harmi vain, että se herää uudestaan vielä nyt, kun tämän keilapallon kanssa on jo ihan oikeasti hankala toimia. Jos mahaa ei supistele, vauva potkii alamahan hermoihin ja aiheuttaa minulle säpsähdyksiä ja yllättäviä kipuja. Pientenkin askareiden tekeminen on työn takana.
Samalla vähän hirvittää, kun miehen työt alkaa taas maanantaina. Maanantaiksi on buukattu myös mm. seinien maalausta tulevassa kodissa. Eilen illalla pääsi taas itku miehelle, että eikö nyt olisi jo korkea aika hänenkin keskittyä vain minuun ja näihin vauvajuttuihin. Että remontti myöhästyy joka tapauksessa (kylppäriä pitää kuivattaa kunnolla), mutta vauva on varmaan kuitenkin ajoissa. Että tehtäisi nyt välillä näitä minun mielessä olevia asioita eikä aina vain remonttihommia. Oltaisiin yhdessä ja perheen kesken. Kahdenkeskisille treffeillekin piti ennen vauvan syntymää päästä ja oon sanonut lukuisia kertoja, että odotan miehen nyt tällä kertaa järjestävän meille jotain pientä. Ravintolapäivällinen olisi aivan riittävä. Saas nähdä toteutuuko. Täytyy varmaan itse taas järjestää.
Kaipaisin paljon enemmän huomiota ja hellyyttä, mitä olen saanut. Ymmärrän miehen stressiä ja kiirettä: hän hoitaa meille uutta kotia, tekee meidän yhteisiä tehtäviä. Eilen mies hieroi mun jalkoja pitkästä aikaa. Esikoista odottaessa jalkahieronta oli jokailtaista luksusta. Nyt en edes tajua pyytää sitä, kun aina on jotain muuta: remonttiasioita tai miehen tietokonepelejä/muita harrastusjuttuja. Lueskelin myös vanhoja blogitekstejäni reilun parin vuoden takaa ja niistä huokui sellainen rauhallinen ja onnellinen yhdessä tekeminen ennen vauvan syntymää. Oltiin käyty yhteisillä kävelyillä, katsottu mm-jääkiekkoa iltaisin, käyty ravintoloissa, laitettu koti kuntoon yhdessä. Tuli vähän surullinen olo, kun nyt oon kokenut olleeni niin yksinäinen koko raskausajan. Välillä mietin, ymmärtääköhän mieskään vauvan syntyvän ihan ihan pian.
Mies on kyllä muuten ihana ja tekee tosi paljon. Itsellä vaan kun on nyt niin köppäinen olo, niin tuntuisi merkittävältä, jos hän tekisi nimenomaan niitä minulle tärkeitä asioita.
Ehkä tämä on mulla myös vähän sellaista viime hetken paniikkia. Siis sitä, kun juuri ennen opiskelutenttiä tuntuu, että en olekaan kerrannut kaikkea mitä olisi pitänyt. Että vähän pitäisi vielä lukea tuota ja tuota aihetta. Nytkin on sellainen olo, että vähän sitä ja tätä vielä olisi kiva tehdä. Että ethän ihan vielä tule, vauva? Vaikka oikeasti nämä pienet askareet on varmaan vain sellaista oman mielenrauhan luomista. Kyllä tärkeimmät jutut on jo tehty.
Mies on tänään pelaamassa pikku-ukkopelejään kaverinsa kanssa. Pelit kestää yleensä 4-5 tuntia kerrallaan. Me ollaan tytön kanssa kotona ja ehkä leivotaan sitä pullaa. Mies vie tytön ulos tultuaan kotiin iltapäivällä. Ulkoilemiset tuntuu musta raskailta. Tyttö juoksee leikkimielisesti karkuun, kun pitäisi tulla pukemaan ja jo itseni vaatettaminen on työlästä. Vauhdikas neiti viipottaa ulkona ja kiukuttelee jos asiat eivät mene niin kuin tahtoisi. Rakas pettymyksiä harjoitteleva kaksivuotias. <3 Toisen kiukutellessa oma hermo ei vaan meinaa kestää, jos yhtään supistelee tai sattuu. Ja kun sylissäkään ei jaksa enää kantaa neitiä kotiin ärripurrin iskettyä. Oma vauhti ja jaksaminen ei yleensä riitä leikkipuistoon asti ja oma piha on aika tylsä. Valivali. Onneksi siis mies vie tytön usein ulos. :)
Vaikka tähän tekstiin tuli taas vähän kielteinen katku, pääosin fiilis on ihan hyvä. Kuolemanpelkoajatukset on väistyneet ainakin hetkeksi ja odotan kovasti, että näen meidän rakkaan vauvan ja että pääsen häntä hoitamaan. <3
keskiviikko 24. elokuuta 2016
Raskautta, remonttia, rv 37+0
Tänään on vihdoin se päivä, kun vauva katsotaan täysiaikaiseksi, valmiiksi syntymään milloin tahansa! En sano muuta kuin että tervetuloa rakas! <3 Kyllähän synnytys yllättäisi näillä viikoilla, mutta toisaalta se ei olisi katastrofikaan.
Raskaus on jo näin loppusuoralla. Ihmeellistä kerrassaan, vaikka toki se jo tuntuu kovasti kehossa ja jaksamisessa. Tunnetusti mun pää nyt hajoilee milloin vain, mutta niin alkaa olla tämä kehokin jo voimiensa rajamailla. Syynä varmasti myös se, että on ollut edelleenkin vaikea hiljentää tahtia. Mieli tahtoisi tehdä reippaita kävelylenkkejä, siivota kaappeja, leipoa pakastin täyteen ja katsella kaupoissa sisustusjuttuja uuteen kotiin. Vaan tarkoin täytyy harkita, mitä jaksaa. Kroppa väsyy jo niin pienestä. Jo yksi kumarasta nouseminen saattaa hengästyttää ja perhekävelyllä vauhtini on kilpikonnan luokkaa.
Muuten kyllä kiitän tätä vartaloa, että se kantaa minut ja vauvan niin hyvin. Selkä ei ole edelleenkään ollut kipeä, eivätkä hartiat tai jalatkaan. Liitoskivut nivusissa/alavatsassa saattavat yllättää tosi kipeinä ihan puskista ja silloin täytyy pysähtyä. Mummojakin hitaampi vauhti auttaa. Myös kyljen kääntäminen sängyssä on vaikeutunut selvästi. Polvet on pakko pitää yhdessä kääntyessäni, muuten vihloo sisäreisiin ja nivusiin.
Olen tyytyväinen vartalooni ja painooni. Keskiraskauden turvotus ei ole omasta mielestäni tullut vieläkään kokonaan takaisin ja painokin nousee kovin kohtuullisesti.
Pissalla saan käydä tosi usein päivisin. Yöllä 3 krt on jo aika rasittava määrä ja se vaikuttaa myös seuraavan päivän jaksamiseen. Välillä käyn vain kerran yössä ja olen aamulla yllättävän pirteä. Iltajuominen vaikuttaa yövessailuun paljon.
Kokonaisuudessaan tää loppuraskaus on siis menny oikein kivasti. Oon ollu jopa yllättynyt oman kehoni toimivuudesta. Väsyttää joo ja voimat on ihan poissa, mutta kyllä sen kanssa pärjää. Välillä sydämentykytystä. Herkkää hengästymistä ja heikkoa oloa toisinaan. Sokerit on olleet hyvät. Innolla odotan, että päästään näkemään meidän kuopus.
Saatiin tosiaan kutsu poliklinikalle kontrollikäyntiin tasan rv 39+0. Kahden viikon päähän siis. Aluksi tuntui, että niin myöhään vasta, mutta toisaalta sitten ainakin tiedetään paremmin jatkosta. Ja nopeasti tää aika menee nykyään.
Remontti edistyy omaa tahtiaan. Kattopaneeleita on alettu laittaa yläkertaan ja kylpyhuoneen lattia on avattu. Kylppäristä löytyi vähän kosteutta, kun sinne oli joskus jätetty vanha muovimatto kaakeleiden alle. Kuivatellaan sitä, mutta onneksi meillä ei ole mikään kiire muuttaa. Sen verran paljon ylläreitä on kuitenkin sieltä tullut vastaan, että otettiin uudestaan hattu kouraan ja marssittiin taas pankkiin. Tuommoisiahan nuo vanhat kylppärit varmaan aina on: yllätyksiä täynnä. Liesituuletin on valittu, samoin lähipäivinä ostetaan keittiön koneet sekä makuuhuoneen ja eteisen kaapistot. Rautakaupasta on saatu hyvä tarjous vessanpöntöistä ja muista pikkujutuista. ;) Urakoitsija hankkinee saunan materiaalit meidän toiveiden mukaan. Paine on kovasti helpottanut valintojen tekemisen jälkeen. Yksittäisiä juttuja on sitten helppo miettiä, kun isoimmat jutut on saatu tilaukseen.
Miehenkin kanssa tullaan toimeen. :D Muutama viikko sitten oli aika vaikeitakin hetkiä, kun molemmilla alkoi olla pinna tiukemmassa kuin koskaan ennen. Saatiin aikaiseksi ihan isoja riitoja ja toivottomia hetkiä. Ne tuntui tosi vaikeilta, koska riidellään normaalisti vain todella harvoin. Nyt on kuitenkin rentouduttu molemmat ja mies on ollut henkisesti läsnä ja kuullut mun huoliani. Mäkin oon yrittänyt olla kivempi ja helpompi vaimo. :] On tehty pieniä kivoja juttuja ja juteltu enemmän. On ollut ihana huomata, miten ilmapiiri on keventynyt.
Nyt menen tekemään jotain järkevää. Mies ja Satulintu lähtivät käymään parissa kodinkonekaupassa katselemassa jääkaappeja ym. Täytyy vaan taas tehdä vaikea valinta, että mitä tärkeää itse tekisi: lukisinko imetyksestä, alkaisinko siivota romukaappia, pakkaisinko sairaalalaukkua...
Raskaus on jo näin loppusuoralla. Ihmeellistä kerrassaan, vaikka toki se jo tuntuu kovasti kehossa ja jaksamisessa. Tunnetusti mun pää nyt hajoilee milloin vain, mutta niin alkaa olla tämä kehokin jo voimiensa rajamailla. Syynä varmasti myös se, että on ollut edelleenkin vaikea hiljentää tahtia. Mieli tahtoisi tehdä reippaita kävelylenkkejä, siivota kaappeja, leipoa pakastin täyteen ja katsella kaupoissa sisustusjuttuja uuteen kotiin. Vaan tarkoin täytyy harkita, mitä jaksaa. Kroppa väsyy jo niin pienestä. Jo yksi kumarasta nouseminen saattaa hengästyttää ja perhekävelyllä vauhtini on kilpikonnan luokkaa.
Muuten kyllä kiitän tätä vartaloa, että se kantaa minut ja vauvan niin hyvin. Selkä ei ole edelleenkään ollut kipeä, eivätkä hartiat tai jalatkaan. Liitoskivut nivusissa/alavatsassa saattavat yllättää tosi kipeinä ihan puskista ja silloin täytyy pysähtyä. Mummojakin hitaampi vauhti auttaa. Myös kyljen kääntäminen sängyssä on vaikeutunut selvästi. Polvet on pakko pitää yhdessä kääntyessäni, muuten vihloo sisäreisiin ja nivusiin.
Olen tyytyväinen vartalooni ja painooni. Keskiraskauden turvotus ei ole omasta mielestäni tullut vieläkään kokonaan takaisin ja painokin nousee kovin kohtuullisesti.
Pissalla saan käydä tosi usein päivisin. Yöllä 3 krt on jo aika rasittava määrä ja se vaikuttaa myös seuraavan päivän jaksamiseen. Välillä käyn vain kerran yössä ja olen aamulla yllättävän pirteä. Iltajuominen vaikuttaa yövessailuun paljon.
Kokonaisuudessaan tää loppuraskaus on siis menny oikein kivasti. Oon ollu jopa yllättynyt oman kehoni toimivuudesta. Väsyttää joo ja voimat on ihan poissa, mutta kyllä sen kanssa pärjää. Välillä sydämentykytystä. Herkkää hengästymistä ja heikkoa oloa toisinaan. Sokerit on olleet hyvät. Innolla odotan, että päästään näkemään meidän kuopus.
Saatiin tosiaan kutsu poliklinikalle kontrollikäyntiin tasan rv 39+0. Kahden viikon päähän siis. Aluksi tuntui, että niin myöhään vasta, mutta toisaalta sitten ainakin tiedetään paremmin jatkosta. Ja nopeasti tää aika menee nykyään.
Remontti edistyy omaa tahtiaan. Kattopaneeleita on alettu laittaa yläkertaan ja kylpyhuoneen lattia on avattu. Kylppäristä löytyi vähän kosteutta, kun sinne oli joskus jätetty vanha muovimatto kaakeleiden alle. Kuivatellaan sitä, mutta onneksi meillä ei ole mikään kiire muuttaa. Sen verran paljon ylläreitä on kuitenkin sieltä tullut vastaan, että otettiin uudestaan hattu kouraan ja marssittiin taas pankkiin. Tuommoisiahan nuo vanhat kylppärit varmaan aina on: yllätyksiä täynnä. Liesituuletin on valittu, samoin lähipäivinä ostetaan keittiön koneet sekä makuuhuoneen ja eteisen kaapistot. Rautakaupasta on saatu hyvä tarjous vessanpöntöistä ja muista pikkujutuista. ;) Urakoitsija hankkinee saunan materiaalit meidän toiveiden mukaan. Paine on kovasti helpottanut valintojen tekemisen jälkeen. Yksittäisiä juttuja on sitten helppo miettiä, kun isoimmat jutut on saatu tilaukseen.
Miehenkin kanssa tullaan toimeen. :D Muutama viikko sitten oli aika vaikeitakin hetkiä, kun molemmilla alkoi olla pinna tiukemmassa kuin koskaan ennen. Saatiin aikaiseksi ihan isoja riitoja ja toivottomia hetkiä. Ne tuntui tosi vaikeilta, koska riidellään normaalisti vain todella harvoin. Nyt on kuitenkin rentouduttu molemmat ja mies on ollut henkisesti läsnä ja kuullut mun huoliani. Mäkin oon yrittänyt olla kivempi ja helpompi vaimo. :] On tehty pieniä kivoja juttuja ja juteltu enemmän. On ollut ihana huomata, miten ilmapiiri on keventynyt.
Nyt menen tekemään jotain järkevää. Mies ja Satulintu lähtivät käymään parissa kodinkonekaupassa katselemassa jääkaappeja ym. Täytyy vaan taas tehdä vaikea valinta, että mitä tärkeää itse tekisi: lukisinko imetyksestä, alkaisinko siivota romukaappia, pakkaisinko sairaalalaukkua...
tiistai 23. elokuuta 2016
Rauhaa ja kuolemanpelkoa
Kotona kolmen päivän jälkeen! Oli kokonaisuudessaan oikein kiva reissu. Rauhallisia tunteja hyvän kirjan parissa, lepoa, elämän yksinkertaisuutta, rentoa maalaismaisemaa, rantasaunaa, seinäkellon yksinäistä tikitystä, yön rehellistä pimeyttä, aikaa viilata ja lakata kynnet.
Yleensä en reissuissa paljon kaipaa kotiin. Paitsi nyt. Aina kun sain mieheltä jonkun ihanan kuvan tai videon lapsesta, huokailin ikävää ja nauroin ääneen suloisen tytön touhuja. "Hei hei, äiti-Papu!" "Piaaan, äiti-Papu!" (nähdään pian, äiti-Pauliina) <3 Mietin paljon miestäkin. Miten hän jaksaa touhukkaan neidin kanssa? Onko remontti tuonut yllätyshommia alkuviikkoon? Onko mies väsynyt?
Synnytysasiat on pyörineet mielessä matkallakin. Tai ei ne muuten varmaan olisi, mutta keskustelu äidin kanssa sunnuntai-iltana toi ne taas ajatuksiin. Ärsytti ja harmitti tosi paljon, koska olin jo oikeasti aika ok tämänhetkisen päätökseni kanssa. Siis sen, että pt-synnytys voi jopa onnistua ja että sitä lähdetään yrittämään, jos synnytys käynnistyy ennen seuraavaa polikäyntiä. Äiti kyseli hyväntahtoisesti pt-synnytyksen riskeistä ja taas, aivan yllättäen, epävarmuus ja pelko vyöryivät mun yli. Äiti varmaan huomasi mun orastavat kyyneleet ja sitten vakuutteli vain, että kaikki tulee menemään hyvin. Mutta vahinko oli jo tapahtunut.
Eilen illalla muut menivät ajoissa nukkumaan ja minä sitten jäin pyörimään netissä. Tiedän, että ei pitäisi lueskella mitään synnytysjuttuja tässä tilassa tai ainakaan iltaisin yksinäni poissa kotoa. Silti kiusausta on kauhean vaikea vastustaa, kun mieli janoaa tietoa. Törmäsin nimenomaan minun synnytyssairaalani henkilökunnalle tehtyyn luentomateriaaliin, jossa opastettiin, mitä kertoa synnyttäjille, joiden vauva on perätilassa. Kaiken lisäksi löytämäni teksti oli tältä vuodelta, joten eihän tätä uutta tietoa tietenkään voinut jättää lukematta!
Lukemastani tekstistä ilmeni samaa myönteisyyttä alatiesynnytystä kohtaan kuin poliklinikalla tapaamaltamme kätilöltäkin, mutta siellä luki myös paljon sellaista, jota meille ei oltu sanottu. Esimerkiksi todettiin, että molempien synnytystapojen riskit tulee kertoa synnyttäjälle, mutta ei meille kyllä kerrottu paljonkaan alatiesynnytyksen komplikaatioista. Edelleen on myös olo, että meidän edellisen synnytyksen pelkoja ei otettu huomioon.
Jutusta ilmeni sekin, että sairaalassamme on hoidettu viime vuoden aikana 17 perätilavauvan ulosauttoa. Toisin sanoen, vain 17 vauvaa on syntynyt vuodessa siellä alateitse perätilassa. Todennäköisesti hieman useampia on lähdetty silti yrittämään siten, mutta kiireellisellä sektiolla tai hätäsektiolla syntyneitä ei ole laskettu tähän määrään. Näin käsitin. 17 kuulostaa vaan tosi vähältä. Jos yhtään matematiikkaa tajuan, niin se tarkoittaisi, että keskimäärin noin kolmen viikon välein syntyisi yksi. Ja mikähän lie sitten todennäköisyys sille, että juuri meidän synnytyksen aikaan työvuorossa oleva kätilö/lääkäri on kohdannut näitä pt-synnytyksiä.. Luotan kyllä lääkärien ammattitaitoon ja kokemukseenkin, mutta en voi mitään sille, että 17 vauvaa vuodessa yksinkertaisesti vain tuntuu kovin pieneltä määrältä. 17 ei ainakaan vakuuta mitenkään, että asia osataan. Ja minä en ainakaan aio olla mikään kokeiluasiakas, jonka alapäätä kaikki tulevat tuijottamaan synnytyksen kriittisillä hetkillä. Tai että eletään asenteella: "Katsotaan miten käy."
Luin eilen myös kirjaa, jossa puhuttiin kaikkien tunteiden hyväksymisestä ja sen turvin yritin rauhoittaa mieleni iltatoimiin. Yritin sanoa itselleni, että "kyllä, tunnen nyt suurta huolta ja pelkoa ja se on ok." Ja että "huoli helpottaa kun annan itselleni luvan tuntea näin". Vaan ei, tunne ei mennytkään pois. Sängyssä sysipimeässä maaseudun hiljaisuudessa aloin vain kauhuuntua yhä enemmän. Tuntui, että happi loppuu ja pyörryn. Olo oli sietämätön.
Oltiin jo aiemmin viestitelty miehen kanssa hyvät yöt, mutta pakko oli vielä juuri ennen puoltayötä kertoa, että ahdistaa. Illat on muutenkin mulle herkkää aikaa ja kaikki huolet tulevat helpommin pintaan. Ja sitten minä tyhmä olin vielä lueskellut tästä jännittävästä aiheesta yömyöhään ja yksin. Ja kun muutenkin ikävöin lasta ja miestä kovasti. Viestittely miehen kanssa auttoi.
Miehelle en kuitenkaan halunnut niin myöhään enää sanoa, että se mikä eniten ahdisti juuri sillä hetkellä, oli järjetön kuolemanpelko. Puhelimeni ruudulla vilahti välillä taustakuva suloisesta hymyilevästä tytöstäni ja kestämätön ajatus tytön kasvamisesta ilman äitiä velloi päälle väkisin. Yritin ajatella järjellä, mutta eihän se mitään auta, tiesinkin sen jo etukäteen. Puristava, pakottava, murskaava tunne, että mitä jos käykin pahin ja kuolen. Että tyttö jää ilman äitiä ja mies ilman vaimoa.
Enkä usko, että kuolemanpelko liittyy tuohon synnytystapaan niinkään. Se on poikennut nimittäin kylässä pari kertaa aiemminkin jo tämän raskauden aikana. Edellisen synnytyksen aikaansaamista huolista se varmaan lähinnä kumpuaa ja siitä, että ymmärtää synnytyksen olevan aina melko hallitsematon tapahtuma. Ja siitä, että poliklinikalla ei saatu mielestäni riittävästi empatiaa. Ja tietenkään tämä erityistilanne, perätila, ei helpota asiaa.
Eilen kuolemanpelossani kaduin tätä raskautta. Niin paljon pelotti ja ahdisti. Tunsin olevani maailman huonoin äiti, kun asetan maailman rakkaimman esikoiseni tällaiseen asemaan, jossa vaarana on menettää tärkeä äiti. Jep. No ei tilanne tietenkään ole näin vakava, mutta koin niin siinä pimeässä makuuhuoneessa yksinäni. Mutta vaikka se oli "vain" kokemukseni, se oli aito ja lamaannuttava. Kun mietin, että uskallanko koskaan enää raskautua tai kun kadun raskautta, jota olen kovasti toivonut ja joka on kaikesta epävarmuudesta huolimatta tuntunut ihmeeltä. Kun mietin, että voisin tehdä kuolemani varalta testamentin, mutta mitä se auttaisi oikeasti siihen lapsen ja miehen suruun. Kun he jäisivät yksin.
Kamalia ajatuksia. Ihan kamalia.
Aamulla mieli oli jo parempi. Silti raskas ja painostava. Olisin ollut jo aamulla valmis lähtemään kotiin rakkaideni luo, kertomaan kuinka tärkeitä ja arvokkaita he mulle ovat. Ja että rakastan heitä aivan käsittämättömän paljon. Halaamaan ja pussaamaan tytön puhki. Iltapäivän bussi toi minut vihdoin kotiin.
Välillä auttaa juttelu miehen kanssa, välillä se, että yrittää vain hyväksyä hallinnan menetyksen ja luottaa ammattilaisten taitoihin ja näkemyksiin. Helpottaa, kun saa pitää lasta sylissä ja kuunnella hänen uutta kalavitamiinilauluaan. Ja kun saa laittaa iltapuuron tuttuun tapaan tulemaan ja opastaa lasta, että äitiä ei saa läpsiä. Tuttu tavallinen arki.
Ehkä huomenna jo nauran eilisille peloilleni. Kuka tietää. Harmittaa silti, etten hakeutunut pelkopolille ajoissa. Ei tuntunut aiheelliselta. Mutta ei tuommoinen kuolemanpelko ole kyllä hääviä. Torstaina on neuvola. Ehkä siellä puhun asiasta, vaikka raskausviikot ovatkin jo näin pitkällä ja oma terkkari lomalla.
Luultavasti ja todennäköisesti kaikki menee lopulta ihan hyvin. Mutta tämmöisiä ahdistavia ajatuksia on kyllä vaikea kääntää paremmiksi. Varsinkin yöllä yksinään.
Yleensä en reissuissa paljon kaipaa kotiin. Paitsi nyt. Aina kun sain mieheltä jonkun ihanan kuvan tai videon lapsesta, huokailin ikävää ja nauroin ääneen suloisen tytön touhuja. "Hei hei, äiti-Papu!" "Piaaan, äiti-Papu!" (nähdään pian, äiti-Pauliina) <3 Mietin paljon miestäkin. Miten hän jaksaa touhukkaan neidin kanssa? Onko remontti tuonut yllätyshommia alkuviikkoon? Onko mies väsynyt?
Synnytysasiat on pyörineet mielessä matkallakin. Tai ei ne muuten varmaan olisi, mutta keskustelu äidin kanssa sunnuntai-iltana toi ne taas ajatuksiin. Ärsytti ja harmitti tosi paljon, koska olin jo oikeasti aika ok tämänhetkisen päätökseni kanssa. Siis sen, että pt-synnytys voi jopa onnistua ja että sitä lähdetään yrittämään, jos synnytys käynnistyy ennen seuraavaa polikäyntiä. Äiti kyseli hyväntahtoisesti pt-synnytyksen riskeistä ja taas, aivan yllättäen, epävarmuus ja pelko vyöryivät mun yli. Äiti varmaan huomasi mun orastavat kyyneleet ja sitten vakuutteli vain, että kaikki tulee menemään hyvin. Mutta vahinko oli jo tapahtunut.
Eilen illalla muut menivät ajoissa nukkumaan ja minä sitten jäin pyörimään netissä. Tiedän, että ei pitäisi lueskella mitään synnytysjuttuja tässä tilassa tai ainakaan iltaisin yksinäni poissa kotoa. Silti kiusausta on kauhean vaikea vastustaa, kun mieli janoaa tietoa. Törmäsin nimenomaan minun synnytyssairaalani henkilökunnalle tehtyyn luentomateriaaliin, jossa opastettiin, mitä kertoa synnyttäjille, joiden vauva on perätilassa. Kaiken lisäksi löytämäni teksti oli tältä vuodelta, joten eihän tätä uutta tietoa tietenkään voinut jättää lukematta!
Lukemastani tekstistä ilmeni samaa myönteisyyttä alatiesynnytystä kohtaan kuin poliklinikalla tapaamaltamme kätilöltäkin, mutta siellä luki myös paljon sellaista, jota meille ei oltu sanottu. Esimerkiksi todettiin, että molempien synnytystapojen riskit tulee kertoa synnyttäjälle, mutta ei meille kyllä kerrottu paljonkaan alatiesynnytyksen komplikaatioista. Edelleen on myös olo, että meidän edellisen synnytyksen pelkoja ei otettu huomioon.
Jutusta ilmeni sekin, että sairaalassamme on hoidettu viime vuoden aikana 17 perätilavauvan ulosauttoa. Toisin sanoen, vain 17 vauvaa on syntynyt vuodessa siellä alateitse perätilassa. Todennäköisesti hieman useampia on lähdetty silti yrittämään siten, mutta kiireellisellä sektiolla tai hätäsektiolla syntyneitä ei ole laskettu tähän määrään. Näin käsitin. 17 kuulostaa vaan tosi vähältä. Jos yhtään matematiikkaa tajuan, niin se tarkoittaisi, että keskimäärin noin kolmen viikon välein syntyisi yksi. Ja mikähän lie sitten todennäköisyys sille, että juuri meidän synnytyksen aikaan työvuorossa oleva kätilö/lääkäri on kohdannut näitä pt-synnytyksiä.. Luotan kyllä lääkärien ammattitaitoon ja kokemukseenkin, mutta en voi mitään sille, että 17 vauvaa vuodessa yksinkertaisesti vain tuntuu kovin pieneltä määrältä. 17 ei ainakaan vakuuta mitenkään, että asia osataan. Ja minä en ainakaan aio olla mikään kokeiluasiakas, jonka alapäätä kaikki tulevat tuijottamaan synnytyksen kriittisillä hetkillä. Tai että eletään asenteella: "Katsotaan miten käy."
Luin eilen myös kirjaa, jossa puhuttiin kaikkien tunteiden hyväksymisestä ja sen turvin yritin rauhoittaa mieleni iltatoimiin. Yritin sanoa itselleni, että "kyllä, tunnen nyt suurta huolta ja pelkoa ja se on ok." Ja että "huoli helpottaa kun annan itselleni luvan tuntea näin". Vaan ei, tunne ei mennytkään pois. Sängyssä sysipimeässä maaseudun hiljaisuudessa aloin vain kauhuuntua yhä enemmän. Tuntui, että happi loppuu ja pyörryn. Olo oli sietämätön.
Oltiin jo aiemmin viestitelty miehen kanssa hyvät yöt, mutta pakko oli vielä juuri ennen puoltayötä kertoa, että ahdistaa. Illat on muutenkin mulle herkkää aikaa ja kaikki huolet tulevat helpommin pintaan. Ja sitten minä tyhmä olin vielä lueskellut tästä jännittävästä aiheesta yömyöhään ja yksin. Ja kun muutenkin ikävöin lasta ja miestä kovasti. Viestittely miehen kanssa auttoi.
Miehelle en kuitenkaan halunnut niin myöhään enää sanoa, että se mikä eniten ahdisti juuri sillä hetkellä, oli järjetön kuolemanpelko. Puhelimeni ruudulla vilahti välillä taustakuva suloisesta hymyilevästä tytöstäni ja kestämätön ajatus tytön kasvamisesta ilman äitiä velloi päälle väkisin. Yritin ajatella järjellä, mutta eihän se mitään auta, tiesinkin sen jo etukäteen. Puristava, pakottava, murskaava tunne, että mitä jos käykin pahin ja kuolen. Että tyttö jää ilman äitiä ja mies ilman vaimoa.
Enkä usko, että kuolemanpelko liittyy tuohon synnytystapaan niinkään. Se on poikennut nimittäin kylässä pari kertaa aiemminkin jo tämän raskauden aikana. Edellisen synnytyksen aikaansaamista huolista se varmaan lähinnä kumpuaa ja siitä, että ymmärtää synnytyksen olevan aina melko hallitsematon tapahtuma. Ja siitä, että poliklinikalla ei saatu mielestäni riittävästi empatiaa. Ja tietenkään tämä erityistilanne, perätila, ei helpota asiaa.
Eilen kuolemanpelossani kaduin tätä raskautta. Niin paljon pelotti ja ahdisti. Tunsin olevani maailman huonoin äiti, kun asetan maailman rakkaimman esikoiseni tällaiseen asemaan, jossa vaarana on menettää tärkeä äiti. Jep. No ei tilanne tietenkään ole näin vakava, mutta koin niin siinä pimeässä makuuhuoneessa yksinäni. Mutta vaikka se oli "vain" kokemukseni, se oli aito ja lamaannuttava. Kun mietin, että uskallanko koskaan enää raskautua tai kun kadun raskautta, jota olen kovasti toivonut ja joka on kaikesta epävarmuudesta huolimatta tuntunut ihmeeltä. Kun mietin, että voisin tehdä kuolemani varalta testamentin, mutta mitä se auttaisi oikeasti siihen lapsen ja miehen suruun. Kun he jäisivät yksin.
Kamalia ajatuksia. Ihan kamalia.
Aamulla mieli oli jo parempi. Silti raskas ja painostava. Olisin ollut jo aamulla valmis lähtemään kotiin rakkaideni luo, kertomaan kuinka tärkeitä ja arvokkaita he mulle ovat. Ja että rakastan heitä aivan käsittämättömän paljon. Halaamaan ja pussaamaan tytön puhki. Iltapäivän bussi toi minut vihdoin kotiin.
Välillä auttaa juttelu miehen kanssa, välillä se, että yrittää vain hyväksyä hallinnan menetyksen ja luottaa ammattilaisten taitoihin ja näkemyksiin. Helpottaa, kun saa pitää lasta sylissä ja kuunnella hänen uutta kalavitamiinilauluaan. Ja kun saa laittaa iltapuuron tuttuun tapaan tulemaan ja opastaa lasta, että äitiä ei saa läpsiä. Tuttu tavallinen arki.
Ehkä huomenna jo nauran eilisille peloilleni. Kuka tietää. Harmittaa silti, etten hakeutunut pelkopolille ajoissa. Ei tuntunut aiheelliselta. Mutta ei tuommoinen kuolemanpelko ole kyllä hääviä. Torstaina on neuvola. Ehkä siellä puhun asiasta, vaikka raskausviikot ovatkin jo näin pitkällä ja oma terkkari lomalla.
Luultavasti ja todennäköisesti kaikki menee lopulta ihan hyvin. Mutta tämmöisiä ahdistavia ajatuksia on kyllä vaikea kääntää paremmiksi. Varsinkin yöllä yksinään.
sunnuntai 21. elokuuta 2016
Minireissulle
Istun Onnibussissa matkalla vanhempien luo Pohjanmaalle. Jokin aika sitten alkoi vielä tuntumaan, että jonnekin voisi vielä ihan itekseen, ennen kuin minut sidotaan pieneen rakkausnyyttiin seuraaviksi viikoiksi. Nyt kun mies on lomalla vielä viikon, oli helppo lähteä. Alunperin mun piti mennä omalla autolla, mutta eilisillan kehoväsymyksen havahduttamana päätinkin hyödyntää julkisia.
En ole aiemmin mennyt tätä väliä bussilla, kun busseja ei ole oikein kulkenut. On tää kyllä vaan helppoa. Junalla samaan matkaan kuluu 2h, nyt selviän 1,5h. Myös hinta on halvempi. Oli hassua äsken syödä eväitä, kun yleensä oon tottunu säännöstelemään niitä parin-kolmen tunnin ajalle. Nyt sain popsia kaikki heti, täytyyhän ne ehtiä syödä ennen kuin on perillä! :D
Oon täällä nyt päivän tai pari, fiiliksen mukaan. Mies on huippuihana kun aina kannustaa mua näihin pikkuretkiini. Tietää niiden merkityksen. Nyt lähestyn jo määränpäätä. Koko matkan aikana ehdin vain viilata kynnet ja syödä eväät! Onpa leppoisaa matkustaa näin!
En ole aiemmin mennyt tätä väliä bussilla, kun busseja ei ole oikein kulkenut. On tää kyllä vaan helppoa. Junalla samaan matkaan kuluu 2h, nyt selviän 1,5h. Myös hinta on halvempi. Oli hassua äsken syödä eväitä, kun yleensä oon tottunu säännöstelemään niitä parin-kolmen tunnin ajalle. Nyt sain popsia kaikki heti, täytyyhän ne ehtiä syödä ennen kuin on perillä! :D
Oon täällä nyt päivän tai pari, fiiliksen mukaan. Mies on huippuihana kun aina kannustaa mua näihin pikkuretkiini. Tietää niiden merkityksen. Nyt lähestyn jo määränpäätä. Koko matkan aikana ehdin vain viilata kynnet ja syödä eväät! Onpa leppoisaa matkustaa näin!
lauantai 20. elokuuta 2016
"Au, äiti!"
No nyt on meidänkin pienellä neidillä (2v. 2kk) alkanut olla yhä enemmän oman tahdon ilmaisemista ja varsinkin uudenlaista rajojen koettelua. Ei mitään suurta, mutta pieniä yksittäisiä juttuja. Esimerkiksi hyvin yleinen temppu tällä hetkellä on läpsäistä äitiä ja sanoa, että "au, äiti!" Samalla katsoo minua silmiin ja seuraa reaktiotani. Aluksi vain naureskeli, kun kielsin. Nyt on tullut usein herkästi itkukin. Jo pelkkä suuttunut katse saattaa aikaansaada itkun ja sitten halataan. Samanlainen juttu on television näyttöön koskemisessa ja sen heiluttamisessa. Tahallaan tekee ja harmistuu kun kielletään. Sitten hakee lohdun halauksesta. Haluaa selvästi harjoitella rajojaan. Se on ihan tervetulluttakin ja kuuluu ikään.
Myös sellaista on nyt tullut, että aluksi tyttönen on kovasti jotain asiaa vastaan, mutta aivan yhtäkkiä mieli muuttuukin päinvastaiseksi.
Uusi juttu on myös se, että Satulintu on yhtäkkiä ollutkin meidän aikuisten syömien herkkujen perään. Välillä toki kelpuuttaa omiaankin, esim. yhtenä päivänä kelpasi oikein mainiosti täysjyvämurot (puhutaan pupun muroista, kun ne rouskuvat samoin kuin pupu rouskuttaa), kun me syötiin sipsejä tms. Yhä enemmän kuitenkin pyytää samaa kuin meilläkin on. Aiemmin ei ole välittänyt meidän syömisistä yhtään. Täytyykin nyt varmaan alkaa syödä omat herkut salassa. Välillä on ihan hauska maistattaa lapsella meidän juttuja. Kiva kun rohkenee kokeilla uusia makuja. Toisaalta välillä sanotaan, että "tämä on aikuisille" ja tarjotaan ehkä jotain muuta, terveellisempää. En kuitenkaan haluaisi totuttaa lasta mihinkään kovin epäterveellisiin herkkuihin tai siihen, että aina saa kun pyytää.
Tässä vielä joitain muita juttuja meidän tytöstä:
- laulaa paljon, esim.
"ihhahhaa, ihhahhaa, häpö hiinahtaa-aa, inanaa inanaa häpö hiinahtaa"
"näni ittuu maa, näni ittuu maa, toottoo-on toottoo-on, minä tuu oo nänönee, yppii poit yppii poit, yppii poit!
"äiti kuukkaa uuniin, näin näin näin näin näin!" (tytön oma laulu, jossa tärkeää on myös rytmi: titi-titi-taa-taa, titi-titi-taa!)
" iita taapuu, iita taapuu, iita taapuu, (lapsen nimi) tuo!" (äidin keksimä laulu, "ilta saapuu, ilta saapuu, ilta saapuu, (lapsen nimi) luo!")
Muita lauluja esim. Hämähämähäkki, Sininen uni, Aa aa varpaillaan.
- laittaa pleikkarin päälle, ottaa vanhan levyn pois ja laittaa uuden
- on mielellään apulainen äidille ja isälle
- toistaa kaikkia pitkiäkin sanoja, joita kuulee
- sanoo pitkiä lauseita ja keksii omia tarinoita. Selvästi alkanut käyttää kieltä hyväkseen entistä enemmän.
- syö itse, vaikka joskus autetaan jotta homma edistyy, esim. puuro
- kiipeää isoille tuoleille ja vanhempien jenkkisängylle
- isossa ruokatuolissa ei meinaa peppu pysyä paikoillaan
- osaa juoda lasista
- herkkuruokia ovat mm. sosekeitot raejuustolla, pavut, kinkkuleikkeleet, tomaatti ja kurkku, avokado, hedelmät, kaupan hedelmäsoseet, rusinat, kalavitamiini, jne.
- on ilman vaippaa päivisin ja osaa usein kertoa milloin pissattaa, jolloin huutaa "pitta tuu!" ja juostaan yhdessä vessaan. :D Pissavahinkoja ei ole enää tullut. Parina päivänä halunnut jättää myös päikkärivaipan pois. Vieraissa paikoissa ei välttämättä uskalla pissata pottaan, esim. ravintoloissa, mutta ystävillä ja mummuloissa yleensä kyllä.
- pyytää lempiruokiaan, lastenohjelmia, lempileikkejä
- matkii kaikkea ja tuntuu oppivan melkein mitä vain
- nauraa räkättää kaikille pierujutuille
- nukahtanut viime päivinä taas itsekseen, hurraa!
- iltaisin riehaantuu (riemusta) sängyssään äidin tai isän keksimästä iltasadusta, mutta on huomattu, että iloisena nukahtaakin sitten paremmin itse.
- osaa pukea ja riisua kengät itse, laittaa pipot ja hatut päähän. Muissa pukemisissa ja riisumisissa tarvitsee kannustusta motivoituakseen.
- osaa tehdä kuperkeikan itse pehmoisella alustalla, esim. sohvalla
- tykkää ja myös saa pomppia sohvalla
- osaa kuvitella juttuja ja leikkii olevansa esim. pupu
- osaa piirtää kasvot ja pääjalkaiset ihmiset
- tykkää tulla kainaloon kirjoja lukemaan
- suosikkikirjoja tällä hetkellä ovat kaikenlaiset autokirjat, esim. Martin paras syntymäpäivä sekä monet muutkin, esim. Maisa opettelee uimaan, Muumit sekä vanhat lorukirjat.
- leikeistä suosiossa ovat mm. lääkärileikit ja pikkuautoleikit. Muovailukin taas kiinnostaa, piirtämisessä puolestaan on nyt pientä taukoa. Ulkona houkuttelevat mm. potkupyöräily ja keinuminen, nekin pitkästä aikaa.
Myös sellaista on nyt tullut, että aluksi tyttönen on kovasti jotain asiaa vastaan, mutta aivan yhtäkkiä mieli muuttuukin päinvastaiseksi.
Uusi juttu on myös se, että Satulintu on yhtäkkiä ollutkin meidän aikuisten syömien herkkujen perään. Välillä toki kelpuuttaa omiaankin, esim. yhtenä päivänä kelpasi oikein mainiosti täysjyvämurot (puhutaan pupun muroista, kun ne rouskuvat samoin kuin pupu rouskuttaa), kun me syötiin sipsejä tms. Yhä enemmän kuitenkin pyytää samaa kuin meilläkin on. Aiemmin ei ole välittänyt meidän syömisistä yhtään. Täytyykin nyt varmaan alkaa syödä omat herkut salassa. Välillä on ihan hauska maistattaa lapsella meidän juttuja. Kiva kun rohkenee kokeilla uusia makuja. Toisaalta välillä sanotaan, että "tämä on aikuisille" ja tarjotaan ehkä jotain muuta, terveellisempää. En kuitenkaan haluaisi totuttaa lasta mihinkään kovin epäterveellisiin herkkuihin tai siihen, että aina saa kun pyytää.
Tässä vielä joitain muita juttuja meidän tytöstä:
- laulaa paljon, esim.
"ihhahhaa, ihhahhaa, häpö hiinahtaa-aa, inanaa inanaa häpö hiinahtaa"
"näni ittuu maa, näni ittuu maa, toottoo-on toottoo-on, minä tuu oo nänönee, yppii poit yppii poit, yppii poit!
"äiti kuukkaa uuniin, näin näin näin näin näin!" (tytön oma laulu, jossa tärkeää on myös rytmi: titi-titi-taa-taa, titi-titi-taa!)
" iita taapuu, iita taapuu, iita taapuu, (lapsen nimi) tuo!" (äidin keksimä laulu, "ilta saapuu, ilta saapuu, ilta saapuu, (lapsen nimi) luo!")
Muita lauluja esim. Hämähämähäkki, Sininen uni, Aa aa varpaillaan.
- laittaa pleikkarin päälle, ottaa vanhan levyn pois ja laittaa uuden
- on mielellään apulainen äidille ja isälle
- toistaa kaikkia pitkiäkin sanoja, joita kuulee
- sanoo pitkiä lauseita ja keksii omia tarinoita. Selvästi alkanut käyttää kieltä hyväkseen entistä enemmän.
- syö itse, vaikka joskus autetaan jotta homma edistyy, esim. puuro
- kiipeää isoille tuoleille ja vanhempien jenkkisängylle
- isossa ruokatuolissa ei meinaa peppu pysyä paikoillaan
- osaa juoda lasista
- herkkuruokia ovat mm. sosekeitot raejuustolla, pavut, kinkkuleikkeleet, tomaatti ja kurkku, avokado, hedelmät, kaupan hedelmäsoseet, rusinat, kalavitamiini, jne.
- on ilman vaippaa päivisin ja osaa usein kertoa milloin pissattaa, jolloin huutaa "pitta tuu!" ja juostaan yhdessä vessaan. :D Pissavahinkoja ei ole enää tullut. Parina päivänä halunnut jättää myös päikkärivaipan pois. Vieraissa paikoissa ei välttämättä uskalla pissata pottaan, esim. ravintoloissa, mutta ystävillä ja mummuloissa yleensä kyllä.
- pyytää lempiruokiaan, lastenohjelmia, lempileikkejä
- matkii kaikkea ja tuntuu oppivan melkein mitä vain
- nauraa räkättää kaikille pierujutuille
- nukahtanut viime päivinä taas itsekseen, hurraa!
- iltaisin riehaantuu (riemusta) sängyssään äidin tai isän keksimästä iltasadusta, mutta on huomattu, että iloisena nukahtaakin sitten paremmin itse.
- osaa pukea ja riisua kengät itse, laittaa pipot ja hatut päähän. Muissa pukemisissa ja riisumisissa tarvitsee kannustusta motivoituakseen.
- osaa tehdä kuperkeikan itse pehmoisella alustalla, esim. sohvalla
- tykkää ja myös saa pomppia sohvalla
- osaa kuvitella juttuja ja leikkii olevansa esim. pupu
- osaa piirtää kasvot ja pääjalkaiset ihmiset
- tykkää tulla kainaloon kirjoja lukemaan
- suosikkikirjoja tällä hetkellä ovat kaikenlaiset autokirjat, esim. Martin paras syntymäpäivä sekä monet muutkin, esim. Maisa opettelee uimaan, Muumit sekä vanhat lorukirjat.
- leikeistä suosiossa ovat mm. lääkärileikit ja pikkuautoleikit. Muovailukin taas kiinnostaa, piirtämisessä puolestaan on nyt pientä taukoa. Ulkona houkuttelevat mm. potkupyöräily ja keinuminen, nekin pitkästä aikaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)