Pääsiäinen on ollut kiva ja rento. Ollaan nähty lapsen kaikki isovanhemmat ja on ollut mukavaa heidän kanssaan. On syöty monenlaisia herkkuja ja ulkoiltu. Lämmitettiin se saunakin ja oli ihana saunoa kolmestaan lapsen heittäessä innoissaan löylyä. Löylykauha siinä tosin hajosi, mutta mitäpä pienistä. On nähty siskon perhettä ja ystävän perhettä. Laulettu miehelle synttärionnitteluja. Löydetty kivoja kesävaatteita lapselle ja mun kasvavalle mahalle Keskisen kaupasta. Harmittaa, kun huomenna alkaa arki. Joutuu sanomaan aamulla taas heipat miehelle kun hän lähtee töihin. Plääh. Olisipa ihana herätä joka aamu rauhalliseen yhteiseen päivään.
Mulla on alkanu olla viime aikoina jokseenkin tukala olo. Se on varmaan johtunut ihan vaan vatsan pullahtamisesta esiin ja mahan kasvamisesta. Siitä ettei ole tottunut tähän kumpuun vielä. Sohvalla löhötessä kohtu varmaan painaa tärkeitä suonia ja tulee välillä huono olo. Samoin kuin nukkuminen selällään on alkanut tuntua kurjalta. Joinain päivinä iltapäivisin oon ihan puhki. Varsinkin jos aamusella on ollut erityistä ohjelmaa. Tänään on taas sellainen päivä. Otin hyvät päikkärit päivällä, mutta koko iltapäivän oon ollut väsynyt, raihnainen ja heikko. Yleensä oon syöny aika vähäsuolaista ruokaa, mutta nyt oon huomioinut erityisesti, että tulis syötyä suolaa riittävästi. Välillä sitä ihan kaipaa.
Tuntuu, että en oo valmis olemaan köppäinen, kömpelö ja väsynyt. En millään. En haluaisi tuntea oloani yhtään hankalaksi fyysisesti. Esikoisen aikaan oli varmaan ihan samanlaista, mutta silloin piti tsempata töiden takia eikä kotonakaan ollut pientä vauhtivarvasta leikitettävänä. Silloin varmaan sain myös enemmän huomiota mieheltä raskauden takia kuin nyt. Kyllä mies nytkin passaa ja hoivaa, mutta parina päivänä on tuntunut, että kaipaisin silti vielä vähän enemmän paijausta.
On alkanut pelottaa, miten ikinä jaksan pakata ja muuttaa tämän raskauden aikana, kun nyt jo väsyttää ja muutto menee väkisinkin loppuraskauteen. Ja se muuttokin vielä, mutta entäs ne kaikki remonttijutut, uusien huonekalujen ostamiset ym. Pelottaa. Yritän ajatella, että kyllä me sitten apuja saadaan. Mutta inhoan pyytää ja kuormittaa ystäviä ja sukulaisia, joilla on omatkin työt ja menot.
Tämmöisii.
maanantai 28. maaliskuuta 2016
keskiviikko 23. maaliskuuta 2016
Blogilla uusi nimi
Vaihdoin blogille otsikon, nimen. Sama blogi edelleen muuten ja samasta paikasta löytyy.
Mietin nimeä pitkään. Toistaiseksi se on nyt Satulinnun pesässä.
Aloin kirjoittaa tätä blogia 2013, kun odotin meidän esikoista. Silloin tää oli selkeästi raskausblogi ja raskaus olikin mielessä koko ajan. Edellisen vuoden keskenmenot ja yrittämisen vaikeus painoivat vielä mieltä, vaikka elämä alkoi vähitellen hymyilläkin. Blogin silloinen otsikko Odotamme sinua, pieni kuvasi sekä pitkää ja kipeää toivetta lapsesta että varsinaista raskausaikaa. Odotus palkittiin ja saatiin juuri se kiharahiuksinen ja naurusuinen tyttö, jota oltiin niin kovasti kaivattu.
Vaikka vatsassani kasvaa nytkin eräs pieni ja odotamme häntäkin kovasti, on tämä blogi ihan erilainen kuin silloin. Vanha nimi ei enää sovi omaan suuhun tai näppäimistöllekään. Nykyään kirjoitan raskausjuttujen lisäksi kaikenlaista muutakin ja keskityn aiempaa enemmän omiin ajatuksiini, en vain lapsen kuulumisten kirjoittamiseen.
Blogin uusi nimi tulee erään ystäväni käyttämästä hellittelysanasta meidän esikoista kohtaan. Kiitos ystävälle. Olet mielessä, vaikka ei olla nähty ikuisuuteen.
Mietin nimeä pitkään. Toistaiseksi se on nyt Satulinnun pesässä.
Aloin kirjoittaa tätä blogia 2013, kun odotin meidän esikoista. Silloin tää oli selkeästi raskausblogi ja raskaus olikin mielessä koko ajan. Edellisen vuoden keskenmenot ja yrittämisen vaikeus painoivat vielä mieltä, vaikka elämä alkoi vähitellen hymyilläkin. Blogin silloinen otsikko Odotamme sinua, pieni kuvasi sekä pitkää ja kipeää toivetta lapsesta että varsinaista raskausaikaa. Odotus palkittiin ja saatiin juuri se kiharahiuksinen ja naurusuinen tyttö, jota oltiin niin kovasti kaivattu.
Vaikka vatsassani kasvaa nytkin eräs pieni ja odotamme häntäkin kovasti, on tämä blogi ihan erilainen kuin silloin. Vanha nimi ei enää sovi omaan suuhun tai näppäimistöllekään. Nykyään kirjoitan raskausjuttujen lisäksi kaikenlaista muutakin ja keskityn aiempaa enemmän omiin ajatuksiini, en vain lapsen kuulumisten kirjoittamiseen.
Blogin uusi nimi tulee erään ystäväni käyttämästä hellittelysanasta meidän esikoista kohtaan. Kiitos ystävälle. Olet mielessä, vaikka ei olla nähty ikuisuuteen.
maanantai 21. maaliskuuta 2016
Rakennusmessuja ja minireissuja
Täytynee vielä kirjoittaa muutamasta muustakin asiasta edellisen raskausmahatekstin lisäksi. Sillä kyllä täällä muutakin tapahtuu!
Käytiin viikonloppuna rakennusmessuilla. Siis me! Rakennusmessuilla! Tulevan kodin remonttia silmällä pitäen kierreltiin keittiöfirmojen ja kylppärikauppiaiden kojuilla. Tulipa jopa tilattua itselle puoleksi vuodeksi Suomen Kuvalehti, mistä tuli kyllä aika aikuismainen olo. Hahhah! Muuten, tänään kun oon tota näytenumeroa lukenut, niin täytyy sanoa, että on ollu tosi virkistävää lukea oikeasti merkityksellisistä asioista. Usein kun tulee selailtua vain Iltasanomia tai Iltalehteä. Mutta messuilla siis oltiin. Olisin mielelläni katsellu enemmän myös sisustusjuttuja, mutta nuo messut keskittyi selkeästi rakentamiseen sekä remontoinnin rakenteellisiin ratkaisuihin. Jotain kuitenkin opittiin ja yhä enemmän tajusin, että kyllä sitä remonttia kannattaa jo nyt alkaa suunnitella, vähitellen. Koska aikataulut kuitenkin voi aina venähtää toteutuksessa, monestakin syystä. Messujen jälkeen käytiin vielä hyvässä intialaisessa ravintolassa ja syötiin mahat pulleiksi. Koko loppuiltana ei sitten ollutkaan nälkä. Jälkkäriksi messuilta ostettua metrilakua.
Loppuviikolla oli paljon muutakin tohinaa. Käytiin tytön kanssa kahdestaan yhden yön reissulla mun vanhempien luona, kun lapsen mummulla sattui olla sopivasti vapaapäiviä. Mä olin aivan väsyny ja mulla oli todennäköisesti verenpaine matalalla. Huimasi ja väsytti. Onneksi mummu ja kissa hoitivat lapsen viihdyttämisen ja ulkoiluttamisen, jolloin mä sain huilata hetken sohvalla. Yön nukuin kyläpaikassa naurettavan huonosti. Olin jännittynyt ja hermostunut koko illan ja yön, kun pelkäsin lapsen valvottavan mua yöllä. Ennen kävi aina niin, että kun minä laitoin hänet nukkumaan ja hoidin yötassutukset, lapsi itki yöllä parikin tuntia ja kaipasi jatkuvasti mun läsnäoloa ja kosketusta. Siksi pelkäsin nyt. Pelko oli turha, koska lapsi nukkui klo 20-5:40 yhteen putkeen ja kaiken lisäksi samassa huoneessa mun kanssa. Tosin, mä en sitten kyllä nukkunu läheskään niin hyvin. Jännitin koko yön ja jo 2,5 ekan tunnin aikana olin heränny kolme kertaa. Hermostunutta heräilyä jatkui koko yön. Tyhmää, mutta "en enää stressaa, en enää stressaa"-mantrat keskellä yötä ei kyllä helpottanu sit enää mitenkään. Meidän aamu siis alkoi ennen kuutta, mutta se oli ihan ok. Nähtiin vielä lapsen pappa ennen kuin hän lähti töihin ja muutenkin olin jo yrittänyt nukkua ihan riittävästi sille yölle. Kokonaisuudessaan silti ihan kiva reissu. Mukava oli saada vaihtelua ja lapsi oli riemuissaan mm. kissasta.
Lauantaikin oli hulinainen, kun vietettiin ystävän täyskymppisynttäreitä. Niistä ei nyt enempää, mutta hurjan hauskaa oli koko päivä! Niinpä viikonloppuna ei kauheasti ole ehditty huilata saati edes pysähtyä.
Viikonloppuna en oikeastaan tuntenu vauvan liikkeitä ja pieni huolikin alkoi jo mielessä pyöriä heti. Eilen kuitenkin taas tunsin. Ensimmäistä kertaa tässä raskaudessa tunsin selkeää kuplintaa. Plop plop plop - plop - plop. Isoja särkyviä saippuakuplia monta kertaa samassa kohdassa. Sen jälkeen tunsin myös muuta liikehdintää. Parasta oli, että mieskin tunsi samoja kädellään. Sohvalla ihmeteltiin niitä illalla.
Oon varannu itelleni viikonloppuloman Helsingistä parin viikon päähän. Jo heti Thaimaan reissun jälkeen sovittiin miehen kanssa, että molemmat saa oman viikonlopun kevään aikana. Mihinkäs muualle minä kuin stadiin. Pitkän pähkäilyn jälkeen otin kaiken lisäksi kahden yön reissun ja mun suosikkihotellista. :] Tänään huomasin, että vr:n sivuille oli tullut tarjouslippuja, kun kuukausi sitten niitä ei vielä ollut. Niinpä pääsen sittenkin junalla. Normihinnalla olis ollu liian kallis mun makuun. Ostin myös lipun stand up -esitykseen ja oon jo pari raflaakin kattonu, että mihin on ehdottomasti mentävä: toinen tuttu ja toinen ei. Jotain muutakin pientä tekemistä jo suunnittelin. Saas nähdä, mitkä niistä oikeasti toteutuu. Todennäköisesti näen myös yhtä ystävää ja mun veljiä, mikä olis tietysti ihanaa. Sitä tottakai mietin, miten ikävä tulee miestä ja lasta. Niin pöljältä kuin se kuulostaakin ehkä lapsettoman korvaan, niin vielä taaperoakin voi ikävöidä jo parin tunnin jälkeen. Ja miestäkin muutaman tunnin jälkeen. Koettu on nämä molemmat viimeisen viikon sisällä. Ikävän taso riippuu ihan päivästä, väsymyksestä ja arkielämään tympääntymisen asteesta. Ihanaa silti päästä omaan reissuun! Ja huippua, että mies ymmärtää näiden mun omien juttujen merkityksen mulle.
Ennen Helsingin retkeä on kuitenkin vielä ihana pääsiäisloma. Meillä ei oo suurempia suunnitelmia. Jotain sukulointia ja rauhaisaa vapaa-aikaa. Ehkä grillataan tai tehdään pitsaa. Ehkä ulkoillaan porukalla ja lämmitetään sauna. Uu jeah.
Nyt iltapalaa ja unta. Jospa huomennakin paistais taas aurinko. Siitä tulee niin onnellinen kevätmieli.
Käytiin viikonloppuna rakennusmessuilla. Siis me! Rakennusmessuilla! Tulevan kodin remonttia silmällä pitäen kierreltiin keittiöfirmojen ja kylppärikauppiaiden kojuilla. Tulipa jopa tilattua itselle puoleksi vuodeksi Suomen Kuvalehti, mistä tuli kyllä aika aikuismainen olo. Hahhah! Muuten, tänään kun oon tota näytenumeroa lukenut, niin täytyy sanoa, että on ollu tosi virkistävää lukea oikeasti merkityksellisistä asioista. Usein kun tulee selailtua vain Iltasanomia tai Iltalehteä. Mutta messuilla siis oltiin. Olisin mielelläni katsellu enemmän myös sisustusjuttuja, mutta nuo messut keskittyi selkeästi rakentamiseen sekä remontoinnin rakenteellisiin ratkaisuihin. Jotain kuitenkin opittiin ja yhä enemmän tajusin, että kyllä sitä remonttia kannattaa jo nyt alkaa suunnitella, vähitellen. Koska aikataulut kuitenkin voi aina venähtää toteutuksessa, monestakin syystä. Messujen jälkeen käytiin vielä hyvässä intialaisessa ravintolassa ja syötiin mahat pulleiksi. Koko loppuiltana ei sitten ollutkaan nälkä. Jälkkäriksi messuilta ostettua metrilakua.
Loppuviikolla oli paljon muutakin tohinaa. Käytiin tytön kanssa kahdestaan yhden yön reissulla mun vanhempien luona, kun lapsen mummulla sattui olla sopivasti vapaapäiviä. Mä olin aivan väsyny ja mulla oli todennäköisesti verenpaine matalalla. Huimasi ja väsytti. Onneksi mummu ja kissa hoitivat lapsen viihdyttämisen ja ulkoiluttamisen, jolloin mä sain huilata hetken sohvalla. Yön nukuin kyläpaikassa naurettavan huonosti. Olin jännittynyt ja hermostunut koko illan ja yön, kun pelkäsin lapsen valvottavan mua yöllä. Ennen kävi aina niin, että kun minä laitoin hänet nukkumaan ja hoidin yötassutukset, lapsi itki yöllä parikin tuntia ja kaipasi jatkuvasti mun läsnäoloa ja kosketusta. Siksi pelkäsin nyt. Pelko oli turha, koska lapsi nukkui klo 20-5:40 yhteen putkeen ja kaiken lisäksi samassa huoneessa mun kanssa. Tosin, mä en sitten kyllä nukkunu läheskään niin hyvin. Jännitin koko yön ja jo 2,5 ekan tunnin aikana olin heränny kolme kertaa. Hermostunutta heräilyä jatkui koko yön. Tyhmää, mutta "en enää stressaa, en enää stressaa"-mantrat keskellä yötä ei kyllä helpottanu sit enää mitenkään. Meidän aamu siis alkoi ennen kuutta, mutta se oli ihan ok. Nähtiin vielä lapsen pappa ennen kuin hän lähti töihin ja muutenkin olin jo yrittänyt nukkua ihan riittävästi sille yölle. Kokonaisuudessaan silti ihan kiva reissu. Mukava oli saada vaihtelua ja lapsi oli riemuissaan mm. kissasta.
Lauantaikin oli hulinainen, kun vietettiin ystävän täyskymppisynttäreitä. Niistä ei nyt enempää, mutta hurjan hauskaa oli koko päivä! Niinpä viikonloppuna ei kauheasti ole ehditty huilata saati edes pysähtyä.
Viikonloppuna en oikeastaan tuntenu vauvan liikkeitä ja pieni huolikin alkoi jo mielessä pyöriä heti. Eilen kuitenkin taas tunsin. Ensimmäistä kertaa tässä raskaudessa tunsin selkeää kuplintaa. Plop plop plop - plop - plop. Isoja särkyviä saippuakuplia monta kertaa samassa kohdassa. Sen jälkeen tunsin myös muuta liikehdintää. Parasta oli, että mieskin tunsi samoja kädellään. Sohvalla ihmeteltiin niitä illalla.
Oon varannu itelleni viikonloppuloman Helsingistä parin viikon päähän. Jo heti Thaimaan reissun jälkeen sovittiin miehen kanssa, että molemmat saa oman viikonlopun kevään aikana. Mihinkäs muualle minä kuin stadiin. Pitkän pähkäilyn jälkeen otin kaiken lisäksi kahden yön reissun ja mun suosikkihotellista. :] Tänään huomasin, että vr:n sivuille oli tullut tarjouslippuja, kun kuukausi sitten niitä ei vielä ollut. Niinpä pääsen sittenkin junalla. Normihinnalla olis ollu liian kallis mun makuun. Ostin myös lipun stand up -esitykseen ja oon jo pari raflaakin kattonu, että mihin on ehdottomasti mentävä: toinen tuttu ja toinen ei. Jotain muutakin pientä tekemistä jo suunnittelin. Saas nähdä, mitkä niistä oikeasti toteutuu. Todennäköisesti näen myös yhtä ystävää ja mun veljiä, mikä olis tietysti ihanaa. Sitä tottakai mietin, miten ikävä tulee miestä ja lasta. Niin pöljältä kuin se kuulostaakin ehkä lapsettoman korvaan, niin vielä taaperoakin voi ikävöidä jo parin tunnin jälkeen. Ja miestäkin muutaman tunnin jälkeen. Koettu on nämä molemmat viimeisen viikon sisällä. Ikävän taso riippuu ihan päivästä, väsymyksestä ja arkielämään tympääntymisen asteesta. Ihanaa silti päästä omaan reissuun! Ja huippua, että mies ymmärtää näiden mun omien juttujen merkityksen mulle.
Ennen Helsingin retkeä on kuitenkin vielä ihana pääsiäisloma. Meillä ei oo suurempia suunnitelmia. Jotain sukulointia ja rauhaisaa vapaa-aikaa. Ehkä grillataan tai tehdään pitsaa. Ehkä ulkoillaan porukalla ja lämmitetään sauna. Uu jeah.
Nyt iltapalaa ja unta. Jospa huomennakin paistais taas aurinko. Siitä tulee niin onnellinen kevätmieli.
Raskausmahasta ja lihomisesta, rv 14+5
Tänään kattelin mun mahaa kuntokeskuksen peilistä ja oli jotenkin ihan surkea olo. Vetämätön, laiska, huonokuntoinen, väsynyt ja ennen kaikkea lihava. Tuntuu, että raskausmaha ei vielä näy kunnolla vaan että näytän yhtä aikaa sekä päärynä- että omenavartaloiselta pullukalta. Ylämahan rasvat on työntyneet esiin, vaikka oikea vauvamaha vasta pikkuisen pullistelee alavatsalla. Siltä tuntuu. Tämä on just se vaihe, kun pelkää, että toiset luulevat sun olevan vain lihava. Tekisi mieli sanoa viereisen crosstrainerin polkijalle, että "hei oon raskaana, että siks poljen näin hitaasti ettei sykkeet nouse pilviin" tai että "oon raskaana, että siks mulla on näin iso ja pyöreä maha".
Jotenkin vaan tuntuu, että ei mahan tässä vaiheessa saisi/pitäisi vielä olla niin iso. Jos olisin puolessa välissä raskautta, niin ehkä sitten. Olisi helpompi ajatella, että "ollaanhan tässä jo sen verran pitkällä, että se maha alkaakin jo näkyä kunnolla". Ehkä mulla on jonkinlaisia paineita, kun pari mun ystävää on mua pidemmällä raskaudessa ja heillä on niin sirot ja pienet mahat. Toisaalta olihan mulla ennen raskauttakin jo isompi vatsa kuin heillä.. Ja ehkä ei pitäisi verrata itseään ammattiurheilijoihin tai muihin huippukuntoisiin liikunnan suurkuluttajiin... :D Mutta kun.
Ja nyt alkaa raskauden kyllä huomaamaan muutenkin jo olossa. Maha on siis jollain tavalla pullahtanut esiin eikä pyöreyttä saa enää piiloon. Ja pyöreydellä en tarkoita alamahaa vaan koko pötsiä. Puntarilla en oo käyny pitkään aikaan, mutta tuntuu, että pari kiloa on ainakin tullut lähtöpainosta. Sen huomaa liikkuessa. Vaatteista alaosat ei tosiaan ole menny päälle enää aikoihin ja jotkut trikoopaidatkin alkaa olla nyt kovin tiukkoja mahan kohdalta. Olo on kömpelö, kankea ja hidas. Alaselkääkin on alkanut välillä särkeä ja pitäisi mennä etsimään tukivyö jostain kaappien perukoilta.
Mä rakastin mun vauvamahaa viime raskaudessa. Ja luulen, että tykkään siitä tälläkin kierroksella. Kunhan siitä tosiaan tulee selkeä vauvamaha eikä tartte olla enää epävarma.
Tässä raskaudessa myös pelkään enemmän sitä lihomista. Tänään taas senkin muistin. Siis sen, että en haluaisi lihoa nk. ylimääräistä. Tavalliset raskauskilot on ok. Viime raskaudessa painoa tuli noin 16-18kg. Kestin sen. Paljon oli turvotusta, jonka huomasi raskauden jälkeen nopeana painonpudotuksena ja siten, että iho oli yhtäkkiä erityisen löysä esim. reisistä ja pohkeista. Kuitenkin mukana oli myös turhia kiloja syömisestä. Ja ne kilot oli sitten vaikea karistaa, osa niistä jäikin. Sain myös kuulla painonnoususta neuvolassa, vaikka omasta mielestä paino nousi ihan maltillisesti silloin. Tällä kertaa mun lähtöpaino oli 3-4kg enemmän kuin viimeksi. Siksikään ei omasta mielestäni saisi tulla kovin paljon ylimääräistä. Kropassa kun on jo rasvaa vauvankin tarpeisiin.
Pelkään myös sitä, että kunto rapistuu ja alkaa tulla enemmän kaikkia fyysisiä vaivoja kuin viime raskaudessa. Silloin olin loppuun asti niin aktiivinen kuin vain jaksoin: päiväkotityössä kumartelin, nostelin painavia, touhusin lasten kanssa. Nyt saan levätä enemmän, mutta samalla laiskotella liikkumisen suhteen. Kyllä esikoinenkin osansa vaatii ja häntä saa kyllä välillä nostella ja kantaa, mutta muuten elämä on rauhallisempaa. Enpä sitten tiedä, onko se hyvä vai huono.
Joka tapauksessa, on kai pakko uskoa, että ihan en enää ole samassa kunnossa kuin ennen raskautta. Että askel alkaa vähitellen painaa ja maha alkaa tulla vastaan matkalla kengännauhoille. Ihana syy köppääntyä, mutta eihän se silti kivalta tunnu.
Jotenkin vaan tuntuu, että ei mahan tässä vaiheessa saisi/pitäisi vielä olla niin iso. Jos olisin puolessa välissä raskautta, niin ehkä sitten. Olisi helpompi ajatella, että "ollaanhan tässä jo sen verran pitkällä, että se maha alkaakin jo näkyä kunnolla". Ehkä mulla on jonkinlaisia paineita, kun pari mun ystävää on mua pidemmällä raskaudessa ja heillä on niin sirot ja pienet mahat. Toisaalta olihan mulla ennen raskauttakin jo isompi vatsa kuin heillä.. Ja ehkä ei pitäisi verrata itseään ammattiurheilijoihin tai muihin huippukuntoisiin liikunnan suurkuluttajiin... :D Mutta kun.
Ja nyt alkaa raskauden kyllä huomaamaan muutenkin jo olossa. Maha on siis jollain tavalla pullahtanut esiin eikä pyöreyttä saa enää piiloon. Ja pyöreydellä en tarkoita alamahaa vaan koko pötsiä. Puntarilla en oo käyny pitkään aikaan, mutta tuntuu, että pari kiloa on ainakin tullut lähtöpainosta. Sen huomaa liikkuessa. Vaatteista alaosat ei tosiaan ole menny päälle enää aikoihin ja jotkut trikoopaidatkin alkaa olla nyt kovin tiukkoja mahan kohdalta. Olo on kömpelö, kankea ja hidas. Alaselkääkin on alkanut välillä särkeä ja pitäisi mennä etsimään tukivyö jostain kaappien perukoilta.
Mä rakastin mun vauvamahaa viime raskaudessa. Ja luulen, että tykkään siitä tälläkin kierroksella. Kunhan siitä tosiaan tulee selkeä vauvamaha eikä tartte olla enää epävarma.
Tässä raskaudessa myös pelkään enemmän sitä lihomista. Tänään taas senkin muistin. Siis sen, että en haluaisi lihoa nk. ylimääräistä. Tavalliset raskauskilot on ok. Viime raskaudessa painoa tuli noin 16-18kg. Kestin sen. Paljon oli turvotusta, jonka huomasi raskauden jälkeen nopeana painonpudotuksena ja siten, että iho oli yhtäkkiä erityisen löysä esim. reisistä ja pohkeista. Kuitenkin mukana oli myös turhia kiloja syömisestä. Ja ne kilot oli sitten vaikea karistaa, osa niistä jäikin. Sain myös kuulla painonnoususta neuvolassa, vaikka omasta mielestä paino nousi ihan maltillisesti silloin. Tällä kertaa mun lähtöpaino oli 3-4kg enemmän kuin viimeksi. Siksikään ei omasta mielestäni saisi tulla kovin paljon ylimääräistä. Kropassa kun on jo rasvaa vauvankin tarpeisiin.
Pelkään myös sitä, että kunto rapistuu ja alkaa tulla enemmän kaikkia fyysisiä vaivoja kuin viime raskaudessa. Silloin olin loppuun asti niin aktiivinen kuin vain jaksoin: päiväkotityössä kumartelin, nostelin painavia, touhusin lasten kanssa. Nyt saan levätä enemmän, mutta samalla laiskotella liikkumisen suhteen. Kyllä esikoinenkin osansa vaatii ja häntä saa kyllä välillä nostella ja kantaa, mutta muuten elämä on rauhallisempaa. Enpä sitten tiedä, onko se hyvä vai huono.
Joka tapauksessa, on kai pakko uskoa, että ihan en enää ole samassa kunnossa kuin ennen raskautta. Että askel alkaa vähitellen painaa ja maha alkaa tulla vastaan matkalla kengännauhoille. Ihana syy köppääntyä, mutta eihän se silti kivalta tunnu.
keskiviikko 16. maaliskuuta 2016
Vauvan liikkeitä
Siirryin siis laskemaan raskausviikkojani neuvolan ja nt-ultran antaman määrityksen mukaisesti. Tänään siis niitä kasassa täydet 14+0. Hurraa!
Olin jo aiemmin lukenut, että uudelleenodottaja voi tuntea sikiön liikkeitä aiemmin kuin esikoisen odottaja. Niinpä olen osannu alkaa niitä jo odotella, kuulostella ja varsinkin toivoa.
Ensimmäisen kerran tasan viikko sitten eli rv 13+0, tunsin illalla nukkumaan mennessäni, kuinka vatsassa liikkui jokin möykky, kuin painovoiman seurauksena patjaa kohti. Ajattelin aluksi, että se on kohtu, mutta sitten järki sanoi, että eihän sisuskalujen kai kuulu mitenkään "valua" minun sisällä paikasta toiseen. Hahhah! Päättelin siis ystävän rohkaisemana, että vauvahan se siellä. Samoihin aikoihin kävin eräänä yönä myös pissalla tavalliseen tapaani. Tultuani takaisin sänkyyn aika vauhdikkaasti, tunsin selkeän potkumaisen... öö... no potkun. Tai eihän se välttämättä potku ollut, mutta sellainen tunne, kuin sitten myöhemmin joskus tulee, kun vauva selkeästi potkii johonkin tiettyyn kohtaan napakasti. Voitte uskoa, että loppuyön nukuin silloin huonosti, kun joka kyljen kääntämisellä jäin kuulostelemaan, tuleeko lisää tuntemuksia.
Nyt pari päivää sitten uskoin lopulta täysin, että vauva siellä todellakin liikkuu ja että voin sen tuntea jo. Parina iltana olen sohvalla maatessani tuntenut selvästi, miten joku puskee minua sisältä päin. Sellaista painetta, joka kohdistuu tiettyyn kohtaan ja jos siihen laittaa käden, tuntuu kova möykky. Välillä olen tuntenut semmoisia kohoumia, kun oon pitänyt kättä jämäkästi mahalla.
Ihmeellistä. Siellä hän on. Oon odottanu kovasti liikkeiden tuntemista, kun seuraavaan neuvolaankin on vielä muutama viikko aikaa. On ihana huomata, että hyvin siellä taitaa pienellä mennä. En enää ajattele keskenmenoriskiä aktiivisesti, mutta huomaan, että taustalla olen vielä vähän varauksellinen. No kunhan tästä vielä muutama viikko päästään eteenpäin niin enköhän ala olla jo luottavaisempi.
Ihana aurinko paistaa tänäänkin! Kevät! <3
Olin jo aiemmin lukenut, että uudelleenodottaja voi tuntea sikiön liikkeitä aiemmin kuin esikoisen odottaja. Niinpä olen osannu alkaa niitä jo odotella, kuulostella ja varsinkin toivoa.
Ensimmäisen kerran tasan viikko sitten eli rv 13+0, tunsin illalla nukkumaan mennessäni, kuinka vatsassa liikkui jokin möykky, kuin painovoiman seurauksena patjaa kohti. Ajattelin aluksi, että se on kohtu, mutta sitten järki sanoi, että eihän sisuskalujen kai kuulu mitenkään "valua" minun sisällä paikasta toiseen. Hahhah! Päättelin siis ystävän rohkaisemana, että vauvahan se siellä. Samoihin aikoihin kävin eräänä yönä myös pissalla tavalliseen tapaani. Tultuani takaisin sänkyyn aika vauhdikkaasti, tunsin selkeän potkumaisen... öö... no potkun. Tai eihän se välttämättä potku ollut, mutta sellainen tunne, kuin sitten myöhemmin joskus tulee, kun vauva selkeästi potkii johonkin tiettyyn kohtaan napakasti. Voitte uskoa, että loppuyön nukuin silloin huonosti, kun joka kyljen kääntämisellä jäin kuulostelemaan, tuleeko lisää tuntemuksia.
Nyt pari päivää sitten uskoin lopulta täysin, että vauva siellä todellakin liikkuu ja että voin sen tuntea jo. Parina iltana olen sohvalla maatessani tuntenut selvästi, miten joku puskee minua sisältä päin. Sellaista painetta, joka kohdistuu tiettyyn kohtaan ja jos siihen laittaa käden, tuntuu kova möykky. Välillä olen tuntenut semmoisia kohoumia, kun oon pitänyt kättä jämäkästi mahalla.
Ihmeellistä. Siellä hän on. Oon odottanu kovasti liikkeiden tuntemista, kun seuraavaan neuvolaankin on vielä muutama viikko aikaa. On ihana huomata, että hyvin siellä taitaa pienellä mennä. En enää ajattele keskenmenoriskiä aktiivisesti, mutta huomaan, että taustalla olen vielä vähän varauksellinen. No kunhan tästä vielä muutama viikko päästään eteenpäin niin enköhän ala olla jo luottavaisempi.
Ihana aurinko paistaa tänäänkin! Kevät! <3
lauantai 12. maaliskuuta 2016
Kuntoilusta
Nyt kuukauden ajan oon liikkunut säännöllisesti kaksi kertaa viikossa. Nämä on olleet niitä pienryhmätreenejä personal trainerin kanssa. Alun perin oli tarkoitus, että käyn kerran viikossa, mutta aiempien sairastelujen, matkapoissaolojen ja raskauden etenemisenkin takia oon käynyt nyt kahdesti. Raskauden vaikutuksesta toimintakykyyn kun ei koskaan tiedä etukäteen: voi olla joko tosi hyvässä kunnossa koko raskauden tai sitten voi tulla kipuja, vuotoja ja jopa liikuntakieltoja. Siksi en ole halunnut, että tehokkaat pt-treenit siirtyvät kovin pitkälle kevääseen.
Oon hehkuttanut läheisille, että mulla on enää muutama treenikerta jäljellä. Sitten oon käyttänyt kaikki 12. Aina ei jaksaisi lähteä jumpalle, mutta ryhmän paine ja hyvä personal trainer ovat motivoineet tehokkaasti. Ja sekin, että oon huomannut selviytyväni treeneistä siinä missä muutkin. Nyt on alkanut tuntua, että miten ihmeessä sitten pärjään, kun nämä loppuvat?! Mulla on tavoitteena (ja puhuin siitä jo miehellekin), että jatkan jotain muuta liikuntaa samalla tavalla. Eli aina tiettynä päivänä jotain tiettyä. Jos ajattelen, että "käyn sitten vaikka kävelyillä enemmän" tms. niin tiedän ettei se toteudu käytännössä. Aina tulee jotain muuta tekemistä ja aina tulee niitä päiviä kun ei jaksaisi (=huvittaisi) lähteä.
Uimista oon jo pitkään ajatellut. Se on aina ollut mulle yllättävän raskasta, ts. tehokasta. Jos tämmöisiä aurinkoisia kevätsäitä tulee, toki ne kävelytkin on ihana, mutta ne voivat olla sitten ylimääräistä. Pilates kuulemma sopii myös hyvin odottajille. Kuntokeskus tarjoaa sitäkin, aion käydä kokeilemassa. Haluaisin panostaa myös enemmän kehonhuoltoon. Voi olla, että joku päivä kokeilen kuntokeskuksen keppijumppa+venyttely-settiä. Myös kansalaisopisto tai kaupunki järjestää odottajille äitiysjoogaa, jossa viimeksikin olin. Tykkäsin siitä aluksi, mutta jossain vaiheessa siellä alkoi olla pariharjoituksia niin niistä en tykännyt.
Tuntuuhan se aika paljolta meidän arjessa lähteä kahdesti viikossa iltapäivällä/alkuillalla pois kotoa. Mies on joutunut hoitamaan lasta silloin yksin. Tosin välillä ovat kyläilleet kavereilla ja joskus joku hänen kaveri on ollut meillä käymässä. Ja kun pitäisi muistaa ne miehenkin harrastukset, että hänkin pääsee riittävästi. Ja että ollaan yhdessä riittävästi. Joskus tehdään läpsystä vaihto, kun toinen tulee liikkumasta ja toinen lähtee melkeinpä samalla oven avauksella. Mutta niin kauan kuin kaikki on tyytyväisiä, homma toimii.
Ja en voi kieltää, etteikö säännöllinen liikunta ja oma aika olisi tehnyt älyttömän hyvää keholle ja mielelle. Vaikka kyllä monesti on tuntunut siltäkin, että mieluummin käyttäisin sen ajan vaikka kahvilassa teekupposen äärellä kuin menisin hikoilemaan treeneihin. Ihan oikeasti on tuntunut välillä tosi nahkealta lähteä jumppaan. Jälkikäteen on kuitenkin tyytyväinen olo.
Haluan uskoa, että pystyn pitämään tästä liikkumisen tavasta kiinni jatkossakin.
Ps. Tulipa vielä mieleen, että mun on vaikea lähteä liikkumaan, jos sen tekee vain kerran viikossa. Nyt kun oon käyny säännöllisesti ja pari kertaa/vko, oon tottunu siihen rytmiin. Jos oon jättäny yhden treenikerran väliin, on heti vaikeampi lähteä seuraavalla kerralla. Kroppa tuntuu vetelältä ja olo laiskalta. Siispä sitkeyttä, sitkeyttä! Sitkeyttä lähteä silloinkin kun ei niin paljoa huvita!
Oon hehkuttanut läheisille, että mulla on enää muutama treenikerta jäljellä. Sitten oon käyttänyt kaikki 12. Aina ei jaksaisi lähteä jumpalle, mutta ryhmän paine ja hyvä personal trainer ovat motivoineet tehokkaasti. Ja sekin, että oon huomannut selviytyväni treeneistä siinä missä muutkin. Nyt on alkanut tuntua, että miten ihmeessä sitten pärjään, kun nämä loppuvat?! Mulla on tavoitteena (ja puhuin siitä jo miehellekin), että jatkan jotain muuta liikuntaa samalla tavalla. Eli aina tiettynä päivänä jotain tiettyä. Jos ajattelen, että "käyn sitten vaikka kävelyillä enemmän" tms. niin tiedän ettei se toteudu käytännössä. Aina tulee jotain muuta tekemistä ja aina tulee niitä päiviä kun ei jaksaisi (=huvittaisi) lähteä.
Uimista oon jo pitkään ajatellut. Se on aina ollut mulle yllättävän raskasta, ts. tehokasta. Jos tämmöisiä aurinkoisia kevätsäitä tulee, toki ne kävelytkin on ihana, mutta ne voivat olla sitten ylimääräistä. Pilates kuulemma sopii myös hyvin odottajille. Kuntokeskus tarjoaa sitäkin, aion käydä kokeilemassa. Haluaisin panostaa myös enemmän kehonhuoltoon. Voi olla, että joku päivä kokeilen kuntokeskuksen keppijumppa+venyttely-settiä. Myös kansalaisopisto tai kaupunki järjestää odottajille äitiysjoogaa, jossa viimeksikin olin. Tykkäsin siitä aluksi, mutta jossain vaiheessa siellä alkoi olla pariharjoituksia niin niistä en tykännyt.
Tuntuuhan se aika paljolta meidän arjessa lähteä kahdesti viikossa iltapäivällä/alkuillalla pois kotoa. Mies on joutunut hoitamaan lasta silloin yksin. Tosin välillä ovat kyläilleet kavereilla ja joskus joku hänen kaveri on ollut meillä käymässä. Ja kun pitäisi muistaa ne miehenkin harrastukset, että hänkin pääsee riittävästi. Ja että ollaan yhdessä riittävästi. Joskus tehdään läpsystä vaihto, kun toinen tulee liikkumasta ja toinen lähtee melkeinpä samalla oven avauksella. Mutta niin kauan kuin kaikki on tyytyväisiä, homma toimii.
Ja en voi kieltää, etteikö säännöllinen liikunta ja oma aika olisi tehnyt älyttömän hyvää keholle ja mielelle. Vaikka kyllä monesti on tuntunut siltäkin, että mieluummin käyttäisin sen ajan vaikka kahvilassa teekupposen äärellä kuin menisin hikoilemaan treeneihin. Ihan oikeasti on tuntunut välillä tosi nahkealta lähteä jumppaan. Jälkikäteen on kuitenkin tyytyväinen olo.
Haluan uskoa, että pystyn pitämään tästä liikkumisen tavasta kiinni jatkossakin.
Ps. Tulipa vielä mieleen, että mun on vaikea lähteä liikkumaan, jos sen tekee vain kerran viikossa. Nyt kun oon käyny säännöllisesti ja pari kertaa/vko, oon tottunu siihen rytmiin. Jos oon jättäny yhden treenikerran väliin, on heti vaikeampi lähteä seuraavalla kerralla. Kroppa tuntuu vetelältä ja olo laiskalta. Siispä sitkeyttä, sitkeyttä! Sitkeyttä lähteä silloinkin kun ei niin paljoa huvita!
Onnellinen äiti on hyvä äiti
Tällä viikolla on tapahtunut jotain erikoista. Tai erikoiselta se tuntuu, kun se tapahtui kuin yhdessä yössä: oon löytänyt paljon lisää onnellisuutta ja iloa! Ehkä se on sitä, että annoin itelleni luvan puhua keväästä ja elää sitä. Tai sitä, että on askarreltu lapsen kanssa, mistä oon itekin nauttinut tosi paljon. Tai lumen sulamisesta, joka antaa toivoa lämpimistä säistä. Tai maaliskuun alkamisesta. Tai kesän iloisista suunnitelmista, tulevista pienistä matkoista ja onnellisista juhlista. En tiedä. Joka tapauksessa oon ollut tällä viikolla erityisen onnellinen.
Päivisin on ollut helppo keskittyä lapseen ja hänen kanssaan leikkimiseen. Aina se ei ole ollut niin. On ollut ajanjaksoja, jolloin oon lojunut sohvalla puhelin kourassa pitkiä aikoja ja vain odottanut miestä kotiin. Silloin oon tuntenut olevani sairaan huono äiti. Nyt on askarreltu, ulkoiltu, nähty ystäviä. Sekin on ollut ihanaa: ystävien näkeminen. Ja mikä tärkeintä, nyt on leikitty paljon yhdessä. On myös keksitty uusia juttuja, esim. käyty lähikirjastossa. Tehty kävelyretkiä ilman vaunuja ja pulkkaa, kävelty vain. Ihmetelty pupun papanoita tiellä ja harakan raakkumista puussa.
Eikä se ole huonoa äitiyttä, jos on väsynyt. Ei uupumusta itselleen yleensä valitse. Tälläkin viikolla oon ollut väsynyt, mutta se on ollut erilaista. Enemmänkin vain fyysistä kuin henkistä. Esimerkiksi kävelyretken jälkeen oon ollu välillä aika poikki.
Näitä kausia tulee ja menee. Välillä on helppoa ja välillä kaikki tuntuu nihkeältä. Oli vapauttavaa sanoa tänään leikkipuistossa eräälle kivalle äititutulle, että "ei ole talvella vaan huvittanut tulla puistoon". On hyvä tunnustaa itselleen, miltä oikeasti tuntuu. Ei tarvitse tykätä jatkuvasti samoista asioista tai jaksaa samoja tekemisiä loputtomiin. Ei tarvitse selitellä kenellekään, miksi tehdään näin tai noin. Meidän tavat on ihan hyviä. Ja ollaan ihan hyviä vanhempia.
Päivisin on ollut helppo keskittyä lapseen ja hänen kanssaan leikkimiseen. Aina se ei ole ollut niin. On ollut ajanjaksoja, jolloin oon lojunut sohvalla puhelin kourassa pitkiä aikoja ja vain odottanut miestä kotiin. Silloin oon tuntenut olevani sairaan huono äiti. Nyt on askarreltu, ulkoiltu, nähty ystäviä. Sekin on ollut ihanaa: ystävien näkeminen. Ja mikä tärkeintä, nyt on leikitty paljon yhdessä. On myös keksitty uusia juttuja, esim. käyty lähikirjastossa. Tehty kävelyretkiä ilman vaunuja ja pulkkaa, kävelty vain. Ihmetelty pupun papanoita tiellä ja harakan raakkumista puussa.
Eikä se ole huonoa äitiyttä, jos on väsynyt. Ei uupumusta itselleen yleensä valitse. Tälläkin viikolla oon ollut väsynyt, mutta se on ollut erilaista. Enemmänkin vain fyysistä kuin henkistä. Esimerkiksi kävelyretken jälkeen oon ollu välillä aika poikki.
Näitä kausia tulee ja menee. Välillä on helppoa ja välillä kaikki tuntuu nihkeältä. Oli vapauttavaa sanoa tänään leikkipuistossa eräälle kivalle äititutulle, että "ei ole talvella vaan huvittanut tulla puistoon". On hyvä tunnustaa itselleen, miltä oikeasti tuntuu. Ei tarvitse tykätä jatkuvasti samoista asioista tai jaksaa samoja tekemisiä loputtomiin. Ei tarvitse selitellä kenellekään, miksi tehdään näin tai noin. Meidän tavat on ihan hyviä. Ja ollaan ihan hyviä vanhempia.
tiistai 8. maaliskuuta 2016
Askarteluja ja leipomuksia
Ehkä viikon verran mulla on ollut tosi iso hinku askarrella ja muutenkin tehdä käsillä. Kirjakaupasta ostelin innoissani mm. askartelupahveja, piipunrasseja, silkkipapereita, tarrapitsiä ja muuta perusmatskua askarteluihin. Tein jo vähän pääsiäiskortteja, vaikka yleensä lähetän kortit hyvällä tuurilla vain jouluna ja ehkä ystävänpäivänä, jos ehdin ja jaksan.
Eilen kokeiltiin lapsen kanssa sokerimaalausta. Puin lapselle pohjasta avatun muovipussin suojavaatteeksi ja se toimi hyvin. Netistä löysin sokerimaalauksen ohjeen. Oon pitkään haaveillut erilaisista askartelemisista ja olisi ihanaa, jos osaisi tehdä kaikenlaisia helppoja puuhasteluja sekä lapsen kanssa kotona että sitten myöhemmin töissä. Taidot ja ideat kuitenkin unohtuu jos niitä ei pidä yllä. Nyt kun oon kotona ja on aikaa, on hauska kokeilla uusia juttuja.
Sokerimaalaukseen tarvitaan vain vettä, sokeria ja vesiväritarpeet. Sokeri liuotetaan veteen ja seoksella laveerataan (eli maalataan) ensin koko paperi. Sitten tiputellaan ja maalataan vesiväripisaroita ja mitä vaan kuvioita paperille ja sokeri aikaansaa sen, että kuviot alkavat levitä paperilla hauskasti. Netistä löytyy tarkempia ohjeita.
Yritettiin myös huovuttaa lapsen kanssa yhtenä päivänä, mutta se vaatii itseltäni vielä opettelua. Sehän on oikeasti myös helppoa puuhaa, mutta taisin vaan olla liian hätäinen. Siinäkin tarvitaan pienet välineet: huovutusvillaa (askartelukaupasta tms.), saippuaa ja vettä. Unohdinko jotain? Siinä ne taisi olla. Pienen lapsen kanssa on helppo huovuttaa vaikkapa kukka tai muu muoto. Täältä löytyy yhdet ohjeet: http://villapallo.blogspot.fi/2008/02/helppoa-huovutusta.html. Päiväkotilasten kanssa on joskus huovutettu samalla tyylillä piparimuotin sisään ja on onnistunut ihan pieniltäkin. Naru valmiiseen työhön kiinni niin on tullut kaunis joulukuusenkoriste. Tai hakaneula takapuolelle niin annettu äidille äitienpäivänä. Tai 3-4-vuotiaat lapset on huovuttaneet ihan minkä tahansa muodon ja sitten on liimattu sille silmät ja suu: saatu lauma hauskoja pikkueläimiä.
Ollaan nyt viime aikoina myös vähän useammin ihan vain maalattu vesiväreillä lapsen kanssa. Sormiväritkin on ihania, mutta niistä seurauksena on ISO sotku, joten ihan joka päivä ei jaksa sitä siivousta. Vesivärit ei niin sotke. Ostin imukykyistä paperia kirjakaupasta ja sille on hyvä maalata. Saa läträtä vedellä enemmänkin ja yksi paperi kestää pidempään.
Leipominen on myös yksi tapa tehdä käsillä. Tänään leivoin pitkästä aikaa ihanaa kasvispiirakkaa, jonka ohjeen oon saanut hyvältä ystävältä jo aikaa sitten. Pohjaan tulee mm. perunamuusijauhetta ja emmentalia. Täytteeksi parsakaalia, kirsikkatomaattia, fetaa, emmentalia ja muna-kermaseos. Aaah. (Tähän väliin vähän Homer Simpsonin kuolaavaa korinaa.) Tuo on niin hyvää ettei kauaa jääkaapissa säily.
Tein myös elämäni ensimmäiset kakkutikkarit! Oon jo kauan suunnitellu niiden tekemistä. Siskontytöllä oli niihin liittyvä iso kirja, jota selailin viime näkemisellä. Siellä oli kaikenlaisia ihania koristeluja ja vinkkejä. Netissä on paljon ohjeita, joissa tehdään ensin kakkupohja ja siihen sekoitetaan tuorejuustoa tms. Sitten pyöritellään siitä massasta pallot. Mä kuitenkin ostin ihan hiljattain sellaisen muotin, jolla saa tehtyä valmiit kakkupallot taikinasta. Kätevää. Tikkareista tuli hyviä ja hienoja! Tein ne helposta appelsiinimuffinssitaikinasta (sellaisesta jossa vain sekoitetaan kaikki aineet yhteen ilman munien vatkaamista). Kuorrutin Maraboun appelsiinisuklaalla.
Hyvä mieli tekemisestä, aikaansaamisesta ja innostuksesta!
Ostin tänään kaupasta askartelulehden, jonka ohjeita haluaisin jo päästä pian kokeilemaan! Tää into varmaan lopahtaa yhtä nopeasti kuin alkoikin, mutta iloitsen siihen asti täysillä. Oon aina jotenkin ajatellut, että mä oon enemmänkin se "musiikillisesti taitava", en niinkään kuvataiteellisesti, käsitöissä tai muuten. Mulle on aina puhuttu siitä musiikista ja soittotaidosta. Hehkutettu ja kehuttu sitä. Lapsesta saakka. Oon jotenkin ajatellut tiedostamatta, että ne sulkee toisensa pois, että ei voi olla molempia. Varmaan tuo ajattelu on myös ohjannut mun valintoja ja harrastuksia musiikin suuntaan. Toisaalta musta on aina tuntunut, että kaipaan käsillä tekemistä. Nautin askarteluista ja näpertelyistä. Joskus oon jopa haaveillut, että musta tulis kukkakauppias, kun se saa solmia niitä kukkia kauniiksi kimpuiksi. Piirtämisen tai maalaamisen harjoittelu vaatii aikaa ja työtä, mutta askartelut on helppoja! Tarvitaan vain idea tai ohje, vähän keskittymistä, toimivat välineet ja iloista kokeilumieltä.
Nyt meen santsaamaan kasvispiirakkaa ja pitämään puoleni kakkutikkareiden suhteen, ettei mies syö kaikkia loppuja. Tänään on ollu taas tosi kiva päivä, niin kuin eilenkin. Ystäväkin kävi kylässä ja lapsi oli koko päivän nauravainen, höpsöttelevä ja onnellisen oloinen. Niin kuin varmaan äitikin.
Eilen kokeiltiin lapsen kanssa sokerimaalausta. Puin lapselle pohjasta avatun muovipussin suojavaatteeksi ja se toimi hyvin. Netistä löysin sokerimaalauksen ohjeen. Oon pitkään haaveillut erilaisista askartelemisista ja olisi ihanaa, jos osaisi tehdä kaikenlaisia helppoja puuhasteluja sekä lapsen kanssa kotona että sitten myöhemmin töissä. Taidot ja ideat kuitenkin unohtuu jos niitä ei pidä yllä. Nyt kun oon kotona ja on aikaa, on hauska kokeilla uusia juttuja.
Sokerimaalaukseen tarvitaan vain vettä, sokeria ja vesiväritarpeet. Sokeri liuotetaan veteen ja seoksella laveerataan (eli maalataan) ensin koko paperi. Sitten tiputellaan ja maalataan vesiväripisaroita ja mitä vaan kuvioita paperille ja sokeri aikaansaa sen, että kuviot alkavat levitä paperilla hauskasti. Netistä löytyy tarkempia ohjeita.
Yritettiin myös huovuttaa lapsen kanssa yhtenä päivänä, mutta se vaatii itseltäni vielä opettelua. Sehän on oikeasti myös helppoa puuhaa, mutta taisin vaan olla liian hätäinen. Siinäkin tarvitaan pienet välineet: huovutusvillaa (askartelukaupasta tms.), saippuaa ja vettä. Unohdinko jotain? Siinä ne taisi olla. Pienen lapsen kanssa on helppo huovuttaa vaikkapa kukka tai muu muoto. Täältä löytyy yhdet ohjeet: http://villapallo.blogspot.fi/2008/02/helppoa-huovutusta.html. Päiväkotilasten kanssa on joskus huovutettu samalla tyylillä piparimuotin sisään ja on onnistunut ihan pieniltäkin. Naru valmiiseen työhön kiinni niin on tullut kaunis joulukuusenkoriste. Tai hakaneula takapuolelle niin annettu äidille äitienpäivänä. Tai 3-4-vuotiaat lapset on huovuttaneet ihan minkä tahansa muodon ja sitten on liimattu sille silmät ja suu: saatu lauma hauskoja pikkueläimiä.
Ollaan nyt viime aikoina myös vähän useammin ihan vain maalattu vesiväreillä lapsen kanssa. Sormiväritkin on ihania, mutta niistä seurauksena on ISO sotku, joten ihan joka päivä ei jaksa sitä siivousta. Vesivärit ei niin sotke. Ostin imukykyistä paperia kirjakaupasta ja sille on hyvä maalata. Saa läträtä vedellä enemmänkin ja yksi paperi kestää pidempään.
Leipominen on myös yksi tapa tehdä käsillä. Tänään leivoin pitkästä aikaa ihanaa kasvispiirakkaa, jonka ohjeen oon saanut hyvältä ystävältä jo aikaa sitten. Pohjaan tulee mm. perunamuusijauhetta ja emmentalia. Täytteeksi parsakaalia, kirsikkatomaattia, fetaa, emmentalia ja muna-kermaseos. Aaah. (Tähän väliin vähän Homer Simpsonin kuolaavaa korinaa.) Tuo on niin hyvää ettei kauaa jääkaapissa säily.
Tein myös elämäni ensimmäiset kakkutikkarit! Oon jo kauan suunnitellu niiden tekemistä. Siskontytöllä oli niihin liittyvä iso kirja, jota selailin viime näkemisellä. Siellä oli kaikenlaisia ihania koristeluja ja vinkkejä. Netissä on paljon ohjeita, joissa tehdään ensin kakkupohja ja siihen sekoitetaan tuorejuustoa tms. Sitten pyöritellään siitä massasta pallot. Mä kuitenkin ostin ihan hiljattain sellaisen muotin, jolla saa tehtyä valmiit kakkupallot taikinasta. Kätevää. Tikkareista tuli hyviä ja hienoja! Tein ne helposta appelsiinimuffinssitaikinasta (sellaisesta jossa vain sekoitetaan kaikki aineet yhteen ilman munien vatkaamista). Kuorrutin Maraboun appelsiinisuklaalla.
Hyvä mieli tekemisestä, aikaansaamisesta ja innostuksesta!
Ostin tänään kaupasta askartelulehden, jonka ohjeita haluaisin jo päästä pian kokeilemaan! Tää into varmaan lopahtaa yhtä nopeasti kuin alkoikin, mutta iloitsen siihen asti täysillä. Oon aina jotenkin ajatellut, että mä oon enemmänkin se "musiikillisesti taitava", en niinkään kuvataiteellisesti, käsitöissä tai muuten. Mulle on aina puhuttu siitä musiikista ja soittotaidosta. Hehkutettu ja kehuttu sitä. Lapsesta saakka. Oon jotenkin ajatellut tiedostamatta, että ne sulkee toisensa pois, että ei voi olla molempia. Varmaan tuo ajattelu on myös ohjannut mun valintoja ja harrastuksia musiikin suuntaan. Toisaalta musta on aina tuntunut, että kaipaan käsillä tekemistä. Nautin askarteluista ja näpertelyistä. Joskus oon jopa haaveillut, että musta tulis kukkakauppias, kun se saa solmia niitä kukkia kauniiksi kimpuiksi. Piirtämisen tai maalaamisen harjoittelu vaatii aikaa ja työtä, mutta askartelut on helppoja! Tarvitaan vain idea tai ohje, vähän keskittymistä, toimivat välineet ja iloista kokeilumieltä.
Nyt meen santsaamaan kasvispiirakkaa ja pitämään puoleni kakkutikkareiden suhteen, ettei mies syö kaikkia loppuja. Tänään on ollu taas tosi kiva päivä, niin kuin eilenkin. Ystäväkin kävi kylässä ja lapsi oli koko päivän nauravainen, höpsöttelevä ja onnellisen oloinen. Niin kuin varmaan äitikin.
sunnuntai 6. maaliskuuta 2016
Viikonlopun kuulumisia
Olin loppuviikolla tosi väsynyt. Miehen iltavuorot, useat kyläilyt lapsen kanssa, yömyöhään valvomiset muuten vaan ja omien päikkäreiden jättäminen väliin varmasti vaikuttivat. Nyt viikonloppuna oonkin halunnut tasata tätä rumbaa ja olla paljon kotona.
Lauantaina kävin kuitenkin itsekseni ostoksilla kaupungilla. Kirjakaupasta löysin kivoja askartelutarvikkeita ja Vilasta kolme (!) tunikaa, joihin uskon mahtuvani vielä jonkin aikaa. Henkkamaukalta ostin jo varsinaisen äitiyspaidankin, kun tuli kokeiltua vähän semmoista ei-niin-minun-tyylistä ja se sopikin sitten yllättäen ihan kivasti. Se saa silti vielä hetken odottaa kaapissa mahan kasvamista.
Iltapäivällä käytiin vielä koko perheen voimin Plantagenissa pikavisiitillä. Mä viihtyisin hypistelemässä viherkasveja ja muita ihanuuksia vaikka kuinka pitkään, mutta valitettavasti kauppa oli jo menossa kiinni. Nopeasti poimin koriin pienen isolehtisen kasvin sekä rosmariinin. Niin ja pienen narsissin. Ja niille ruukut. Oon päättänyt, että mulla alkaa nyt kevät. Uusien kasvien ostaminen on kevätjuttu. Vaihdoin jo olkkarin verhotkin talvisista keltaisiin. Biltemasta ostettiin samalla reissulla lapselle junaradan palasia. Ne sopii yhteen Brion junaradan kanssa ja on halvempia. Lapsi onnellisena kiikutti maalarinteippirullaa kassamyyjää kohti huutaen "tätiii, tätiii!" Innokas kauppa-apulainen. <3
Kaipaan uusia viherkasveja aina silloin, kun siivoan kotia vähän isommin. Joulun jälkeen koti on saanut olla aika rauhassa. On tehty vain perussiivoukset. Nyt haluan jotain pientä uutta. Lähinnä se tarkoittaa semmoisia juttuja, että vanhat lehtipinot lähtee roskiin ja talviset kynttilät laitetaan kaappiin. Pieniä asioita ja vähän sisustusta.
Oon ollu niin pitkään jo tympääntynyt moniin asioihin meidän kodissa. Lapsen huoneessa ei ole mattoa eikä leluja. Lähes kaikki lelut on olohuoneessa eikä lapsen huoneeseen edes mahdu kun siellä on iso lipasto, jolle ei ole nyt muutakaan paikkaa. Lapsen huoneessa ei ole myöskään mitään kivaa nojatuolia, josta olen haaveillut jo piiiiitkään. Jotkut meidän taulut on ihan tyhmiä, mutta uusia ei viitsi ostaa/teettää kun tarkoituksena on muuttaa tästä pois tämän vuoden aikana. Ja paljon muutakin sellaista tulee mieleen, joka häiritsee, mutta jota ei viitsi tässä vaiheessa enää muuttaa, kun ei ole järkeä laittaa tähän kotiin enää rahaa. Eikä jaksa nähdä kauheasti vaivaakaan. Onneksi kuitenkin pienillä jutuilla ja esim. tavaroiden vähentämisellä saa jo paljon tilaa ja iloa kotiin.
Tänään oon siivonnut aika tavallisia: pessyt pyykkiä, imuroinut, pyyhkinyt pölyjä, vaihtanut lakanoita, laittanut lapsen pieneksi jääneitä vaatteita pussiin. On ihana siivota ja järjestellä kotia, kun sen saa tehdä kaikessa rauhassa ja omaan tahtiin. Silloin yleensä saa aika paljon aikaiseksikin lyhyessä ajassa. Mies on hoitanut tänä viikonloppuna paljon lasta. Nytkin ovat vielä mummulassa käymässä.
Aamupäivällä kokkailin meidän koko perheelle lasagnet. Itelleni ja lapselle tein papu-punajuurilasagnea ja miehelle jauhelihalasagnea. Mies ei tykkää yhtään juustosta niin sama ruoka ei käynyt. Mä kun halusin tällä kertaa laittaa sitäkin. Mies ulkoili sillä välin lapsen kanssa ja olivat tehneet pitkän kävelylenkin. Siskolta saan aina näitä kivoja uusia ruokaideoita. Hän teki mulle yhtenä päivänä tuota punajuurilasagnea ja itekin halusin heti kokeilla, kun se jäi mieleen. Ohje löytyy painamalla tästä. Palsternakka oli loppunut kaupasta niin korvasin porkkanalla. Lisäsin vielä purkillisen hyvää fetaa. Tuli hyvä mieli kun onnistui niin hyvin.
Nyt meen laittamaan pyykit taas kuivumaan. Kauheesti kertynyt pestävää. Kohta ne muutkin varmaan jo tulee.
Lauantaina kävin kuitenkin itsekseni ostoksilla kaupungilla. Kirjakaupasta löysin kivoja askartelutarvikkeita ja Vilasta kolme (!) tunikaa, joihin uskon mahtuvani vielä jonkin aikaa. Henkkamaukalta ostin jo varsinaisen äitiyspaidankin, kun tuli kokeiltua vähän semmoista ei-niin-minun-tyylistä ja se sopikin sitten yllättäen ihan kivasti. Se saa silti vielä hetken odottaa kaapissa mahan kasvamista.
Iltapäivällä käytiin vielä koko perheen voimin Plantagenissa pikavisiitillä. Mä viihtyisin hypistelemässä viherkasveja ja muita ihanuuksia vaikka kuinka pitkään, mutta valitettavasti kauppa oli jo menossa kiinni. Nopeasti poimin koriin pienen isolehtisen kasvin sekä rosmariinin. Niin ja pienen narsissin. Ja niille ruukut. Oon päättänyt, että mulla alkaa nyt kevät. Uusien kasvien ostaminen on kevätjuttu. Vaihdoin jo olkkarin verhotkin talvisista keltaisiin. Biltemasta ostettiin samalla reissulla lapselle junaradan palasia. Ne sopii yhteen Brion junaradan kanssa ja on halvempia. Lapsi onnellisena kiikutti maalarinteippirullaa kassamyyjää kohti huutaen "tätiii, tätiii!" Innokas kauppa-apulainen. <3
Kaipaan uusia viherkasveja aina silloin, kun siivoan kotia vähän isommin. Joulun jälkeen koti on saanut olla aika rauhassa. On tehty vain perussiivoukset. Nyt haluan jotain pientä uutta. Lähinnä se tarkoittaa semmoisia juttuja, että vanhat lehtipinot lähtee roskiin ja talviset kynttilät laitetaan kaappiin. Pieniä asioita ja vähän sisustusta.
Oon ollu niin pitkään jo tympääntynyt moniin asioihin meidän kodissa. Lapsen huoneessa ei ole mattoa eikä leluja. Lähes kaikki lelut on olohuoneessa eikä lapsen huoneeseen edes mahdu kun siellä on iso lipasto, jolle ei ole nyt muutakaan paikkaa. Lapsen huoneessa ei ole myöskään mitään kivaa nojatuolia, josta olen haaveillut jo piiiiitkään. Jotkut meidän taulut on ihan tyhmiä, mutta uusia ei viitsi ostaa/teettää kun tarkoituksena on muuttaa tästä pois tämän vuoden aikana. Ja paljon muutakin sellaista tulee mieleen, joka häiritsee, mutta jota ei viitsi tässä vaiheessa enää muuttaa, kun ei ole järkeä laittaa tähän kotiin enää rahaa. Eikä jaksa nähdä kauheasti vaivaakaan. Onneksi kuitenkin pienillä jutuilla ja esim. tavaroiden vähentämisellä saa jo paljon tilaa ja iloa kotiin.
Tänään oon siivonnut aika tavallisia: pessyt pyykkiä, imuroinut, pyyhkinyt pölyjä, vaihtanut lakanoita, laittanut lapsen pieneksi jääneitä vaatteita pussiin. On ihana siivota ja järjestellä kotia, kun sen saa tehdä kaikessa rauhassa ja omaan tahtiin. Silloin yleensä saa aika paljon aikaiseksikin lyhyessä ajassa. Mies on hoitanut tänä viikonloppuna paljon lasta. Nytkin ovat vielä mummulassa käymässä.
Aamupäivällä kokkailin meidän koko perheelle lasagnet. Itelleni ja lapselle tein papu-punajuurilasagnea ja miehelle jauhelihalasagnea. Mies ei tykkää yhtään juustosta niin sama ruoka ei käynyt. Mä kun halusin tällä kertaa laittaa sitäkin. Mies ulkoili sillä välin lapsen kanssa ja olivat tehneet pitkän kävelylenkin. Siskolta saan aina näitä kivoja uusia ruokaideoita. Hän teki mulle yhtenä päivänä tuota punajuurilasagnea ja itekin halusin heti kokeilla, kun se jäi mieleen. Ohje löytyy painamalla tästä. Palsternakka oli loppunut kaupasta niin korvasin porkkanalla. Lisäsin vielä purkillisen hyvää fetaa. Tuli hyvä mieli kun onnistui niin hyvin.
Nyt meen laittamaan pyykit taas kuivumaan. Kauheesti kertynyt pestävää. Kohta ne muutkin varmaan jo tulee.
torstai 3. maaliskuuta 2016
Hyviä uutisia!
Käytiin eilen nt-ultrassa ja siellä oli kaikki oikein mainiosti! Vauva löytyi heti ja samantien bongasin sydämen sykkeen. Huoh helpotus! <3
Minityyppi oli rauhallisella tuulella. Heristeli kyllä sitten nyrkkiä ja ojenteli jalkojaan kun kätilö tökki mahaa. Ja muutenkin pyöri ja touhusi sitten kyllä. Kooltaan hän on päästä peppuun nyt noin 5,5cm ja raskausviikot pysyivät neuvolan terkkarin määrittelemissä lukemissa. Laskettu aika on syyskuun puolessa välissä.
Kätilö ei löytänyt mitään huolenaiheita. Nähtiin jalat, mm. jalkaterät, kantapäät, nilkat ja reidet. Kädet huitoi ja viisi sormea oli kädessä. Nenä, mahalaukku, symmetriset aivopuoliskot ja muutakin. Jäi hyvä mieli.
Niskaturvotus mitattiin kolmesta tai neljästä eri kohdasta/kuvasta, jotta tulos on luotettava. Turvotukseksi merkittiin 1,23mm ja se on normaali. Kromosomipoikkeavuusriskit matalat. Kaikki siis hyvin!
Saatiin kolme kuvaa. Illalla laittelin onnellisena viestiä ystäville.
Pelko ja jännitys helpottaa toistaiseksi. On silti vielä vähän epäuskoinen olo ja eilen vähän jopa hirvitti, että mites se arki sitten niiden kahden pienen kanssa.. kun siitä näyttää nyt tulevan totta ihan oikeasti. Mutta älyttömän onnellisia ollaan! Tänään jo puhuttiin miehen kanssa, että otetaankohan ollenkaan äitiyspakkausta sitten ja mietin jo, millaisia vaatteita syysvauva tarvitsee, että onko meillä jo sellaisia olemassa. Kela paljasti vahingossa uuden äitiyspakkauksen sisällön ja sitä tutkaillessa tuli kutkuttava fiilis. Me saadaan taas vauva! <3
Epäuskoisuus liittyy varmasti myös siihen, että esikoisen ajoilta tuttu vähäoireisuus on läsnä nytkin. Olen siitä kuitenkin ihan tyytyväinen. Tällä hetkellä on kaikenlaista pientä oiretta, mutta ei mitään elämää hankaloittavaa. Mahaa vähän nippailee ja muuta.
Tämmöisiä kepeitä ajatuksia täällä.
Minityyppi oli rauhallisella tuulella. Heristeli kyllä sitten nyrkkiä ja ojenteli jalkojaan kun kätilö tökki mahaa. Ja muutenkin pyöri ja touhusi sitten kyllä. Kooltaan hän on päästä peppuun nyt noin 5,5cm ja raskausviikot pysyivät neuvolan terkkarin määrittelemissä lukemissa. Laskettu aika on syyskuun puolessa välissä.
Kätilö ei löytänyt mitään huolenaiheita. Nähtiin jalat, mm. jalkaterät, kantapäät, nilkat ja reidet. Kädet huitoi ja viisi sormea oli kädessä. Nenä, mahalaukku, symmetriset aivopuoliskot ja muutakin. Jäi hyvä mieli.
Niskaturvotus mitattiin kolmesta tai neljästä eri kohdasta/kuvasta, jotta tulos on luotettava. Turvotukseksi merkittiin 1,23mm ja se on normaali. Kromosomipoikkeavuusriskit matalat. Kaikki siis hyvin!
Saatiin kolme kuvaa. Illalla laittelin onnellisena viestiä ystäville.
Pelko ja jännitys helpottaa toistaiseksi. On silti vielä vähän epäuskoinen olo ja eilen vähän jopa hirvitti, että mites se arki sitten niiden kahden pienen kanssa.. kun siitä näyttää nyt tulevan totta ihan oikeasti. Mutta älyttömän onnellisia ollaan! Tänään jo puhuttiin miehen kanssa, että otetaankohan ollenkaan äitiyspakkausta sitten ja mietin jo, millaisia vaatteita syysvauva tarvitsee, että onko meillä jo sellaisia olemassa. Kela paljasti vahingossa uuden äitiyspakkauksen sisällön ja sitä tutkaillessa tuli kutkuttava fiilis. Me saadaan taas vauva! <3
Epäuskoisuus liittyy varmasti myös siihen, että esikoisen ajoilta tuttu vähäoireisuus on läsnä nytkin. Olen siitä kuitenkin ihan tyytyväinen. Tällä hetkellä on kaikenlaista pientä oiretta, mutta ei mitään elämää hankaloittavaa. Mahaa vähän nippailee ja muuta.
Tämmöisiä kepeitä ajatuksia täällä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)