Oon kateellinen niille, joilla oli tänä jouluna tarpeeksi viisautta ottaa aikaa itselleen ja viettää rauhallista joulua. Ja ihmettelen, että miten päästinkään itseni taas tällaiseen tilanteeseen, jossa mua vedetään paikasta toiseen, ja itsekin työnnän itseäni joka puolelle tajuamatta, että väsyn. Tyhmä minä.
Joulu oli täynnä mukavia hetkiä ja kohtaamisia, rakkaita ihmisiä ja kaivattuja tapaamisia. Tarkkoja aikatauluja oli kuitenkin liikaa niin lyhyelle ajalle. Vasta eilen perjantaina tuntui, että nyt alkoi loma ja vapaa-aika. Huoh. Miehen kanssa yhdessä huokaistiin perjantai-iltana, että olipas hässäkät. Puhuttiin jo, että ensi vuonna ei kyllä lähdetä yhtään mihinkään, vaan tehdään tänne meille kotiin oma rauhallinen joulu. Saas nyt nähdä sitten. :)
Ja koska en tunne levänneeni vielä tämän lomaviikon aikana, ahdistaa tietysti ajatus maanantaisesta ja tiistaisesta työpäivästä. Töitä yäk! Onneks niiden jälkeen koittaa uusi, vajaan viikon pituinen loma <3 Sitten teen enemmän kaikkia omia juttujani. Oonkin varannu ensi viikolle mm. käsihoidon ja luvassa olis myös omien synttäreiden valmistelua sekä ehkäpä myös lastentarvikeliikkeessä vierailua.
Toisaalta mua on ahdistanu pari päivää sekin, että elämä on pelkkää odottamista. En tarkoita vauvan odottamista, koska nautin suuresti raskaudesta ja hyvästä voinnista, vaan muuta. Erityisesti rakenneultran odottaminen on pyllystä. Ultran odottamista auttais varmaan, jos olis jotain muuta ajateltavaa. Musta onkin viime aikoina ollut mukava ajatella vauvatarvikkeiden ja -huonekalujen hankintaa. Mutta fiiliksen latistaa se, että mitään isompaa ei kuitenkaan viitsi/uskalla vielä oikeasti ostaa. Tai mä varmaan voisinkin, mutta mies toppuuttelee, että vasta rakenneultran jälkeen. Eli odotan sitäkin, että voin tehdä hankintoja. Tästä puhuttiin tänäänkin, kun bongasin mainoksesta tarjouksessa olevat uudet Brio-yhdistelmävaunut. Kolmas mukava ajattelunaihe olis joku pieni matka. Oon haikaillut esim. Lontooseen viikonloppureissulle. Valitettavasti mies ei vaan millään meinaa lämmetä ajatukselle. Mä voisin ihan hyvin lähteä pikkureissulle esim. helmikuussa, jolloin maha ei ole vielä valtava, mutta mies on sen verran vastahakoinen, että ilo menee siitäkin reissuajatuksesta.
Vaikka ajattelen tästä raskaudesta myönteisesti enkä pelkää enää pahinta, kyllä mäkin odotan rakenneultran tuomaa varmistusta siitä, että meidän pieni kasvaa ja voi hyvin. Onneks on sentään se neuvola reilun viikon päästä.. jospa vaikka sydänäänet kuuluisi. Neuvolan ja ultran jälkeen voi sitten viimeistään uskoa, että meille tulee vauva, vaikka vatsa vielä näyttääkin vain joululaatikoiden turvottamalta. :)
No mutta. Kyllä se tästä. Aika etenee väistämättä. Välillä hitaasti, välillä nopeammin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti