Mun on jo pitkään tehnyt mieli mun lapsuudenkotiin käymään. Siellä on oma rauhallinen tunnelma ja turvallisen tutut ja kauniit järvimaisemat. Viimeksi käytiin ennen joulua.
Oon ollu nyt liian väsynyt ajelemaan sinne tytön kanssa kahdestaan. Koko perheen voimin ei olla myöskään ehditty/jaksettu. Tällä viikolla yhtäkkiä keksittiin, tai minä keksin, että jospa ajeltaisiinkin nuo reilut 100 km sinne viikonloppuna ja ihan vain päiväseltään. Nyt on jo sen verran pitkät päivät, että valoa riittää hyvin myös paluumatkalle. Lapsen viihdyttäminen valoisalla kun on paljon helpompaa kuin pimeässä korvessa metsien keskellä. Pimeällä ajaminen ei muutenkaan houkuta tuolla hirviseudulla. Sunnuntaina sattui olla mun äidillä vapaapäivä, että sikälikin oli kiva mennä.
Lähdettiin heti aamupalan jälkeen ja lapsi jaksoi tosi hienosti olla autossa koko matkan! On käännetty hänen turvaistuin kasvot menosuuntaan ja pystyy varmaan nyt katselemaan maisemia paremmin. Loppumatkasta nukkui puolisen tuntia. Paluumatkan nukkui lähes kokonaan. Käännettiin istuin, jotta saadaan hänelle parempi uniasento pitkille matkoille. Kun hän nukahtaa selkä menosuuntaan, hänen pää alkaa helposti retkahtelemaan, kun istuinta ei saa riittävän matalalle lepoasentoon. Ei tajuttu tätä istuinta ostettaessa. Lähinnä tämä on ongelma silloin kun ajelen lapsen kanssa kahdestaan. Silloin en voi korjata hänen asentoaan kun omat kädet on ratissa.
Tyttö oli silminnähden älyttömän onnellinen, kun pääsi mummulaan. Ensin ujosteli minun jalassa kiinni ehkä kaksi minuuttia, jonka jälkeen juoksi mummua halaamaan keittiöön. Meidän visiitti oli nauruntäyteinen. Lapsi kikatti ja juoksi keittiön ja olohuoneen väliä. Välillä katseli isoa seinäkelloa sanoen "tit-tat-tit-tat" (tik-tak). Kissa oli ehkä suurin riemun aihe. Tyttö nauroi kiljahdellen, kun kissa hyppäsi hänen viereensä sohvalle tai kun kissa meni piiloon sohvan taakse. Sitten kävi monta kertaa kertomassa minulle "miai, miai". Mieleenpainuva asia hänelle oli myös se, kun kissa kävi syömässä omia murojaan. Tänäänkin vielä tyttö kertoi, kuinka "miai, mummu, pappa, mäm-mäm, murrr murrr". Eli "mummun ja papan kissa söi muroja". Kotimatkalla uneksi kissasta ja silmät kiinni kesken unen kuului takapenkiltä "miai". <3
Ja kyllä me aikuisetkin viihdyttiin. Valmis hyvä ruoka ja kehoitukset mennä lepäämään rauhassa ruoan jälkeen samalla kun mummu, pappa ja Lasten Areena viihdyttivät lasta. Minun ja miehen huilatessa vaakatasossa peiton alla mummu oli tehnyt täytekakun ja tunnin päästä päästiin kakku/jätski/pullakahveille. Aikamoista hemmottelua. Kotiin lähdettiin vielä mummun antaman ruoka/herkkupussin kanssa puoli neljän aikoihin.
Ihana kun saa välillä tulla valmiiseen ruokapöytään ja pääsee muutenkin hemmoteltavaksi ja huolenpidon kohteeksi. Välillä myös ihan kaipaan omia vanhempiani, kun näen niin usein mun anoppia. Hänkin on kiva, mutta kuitenkin omat vanhemmat on ne omat ja tärkeimmät.
Ei meillä aina ole äidin ja isän kanssa välit olleet parhaimmat, mutta nyt ne on parantuneet ja lähentyneetkin ehkä tässä viimeisten vuosien aikana. Siihen on ehkä voinut vaikuttaa sekin, että olen ollut avoimempi ja rehellisempi heitä kohtaan. Oon kertonut omia juttujani heille rohkeammin ja he tietävät meidän vastoinkäymisistä. Myös omien lasten saaminen ehkä jollain tavalla on lisännyt kunnioitusta heitä kohtaan. Olen ainakin tajunnut, miten suuren työn he ovat tehneet kasvattaessaan neljä lasta vaikeassa taloustilanteessa ja muissakin haasteissa.
Kaikin puolin kiva reissu!
maanantai 29. helmikuuta 2016
Rv 12+0: Ultra jännittää
Uskomatonta, että raskausviikkoja on nyt se kauan odotettu 12 täynnä, siis varhaisultran mukaan laskettuna.
Varauksellisuutta on kuitenkin vielä ilmassa ja hartaasti toivotaan, että tämän viikon nt-ultra toisi hyviä uutisia ja että sitten voitaisiin uskoa tämä ihme todeksi. Toisaalta ei ole mitään sellaisia asioita tässä raskaudessa, jotka aiheuttaisivat ylimääräistä huolta. Ei suuria kipuja, ei punaisia vuotoja. Muita oireita kyllä on ollut edelleen ja ne housutkaan eivät mene kiinni. Kaiken lisäksi on jo kerran nähty pieni heppu ja pikkuruinen syke varhaisultrassa. Että kaikki mahdollisuudet on myös hyviin uutisiin.
Silti jännittää. Eniten jännitän ihan sitä, että onko pieni vielä hengissä. Niskaturvotuksenkin määrä on toki meille tärkeä tietää. Oon myös ensimmäisen kerran vakavasti miettinyt, mitä tapahtuisi jos kuultaisiin niskaturvotuksen ja sitä kautta down-riskin olevan suuri. Esikoisen kohdalla en osannut ajatella asiaa paljonkaan etukäteen. Neuvolassa terkkari sanoi, että nykyään ei mennä välttämättä suoraan lapsivesitutkimukseen vaan jos raskausviikkojen määrä antaa myöten, niin lähetetään verinäyte jonnekin kauas maailmalle ja tutkitaan ensin sitä kautta tarkemmin. Ja siis kaikkihan nuo lisätutkimukset on luonnollisesti vapaaehtoisia ja niissä on omat riskinsä.
En mä kovin paljon tuota niskaturvotusasiaa ole miettinyt, mutta vähän enemmän se on ollut mielessä kuin esikoisesta. Muutenkin muistan, miten levollisena menin esikoisen nt-ultraan. Oli jotenkin suuri luotto siihen, että kaikki on kuitenkin hyvin. Nyt tuntuu jännittävän pikkuisen enemmän. Ehkä toinen lapsi tuntuu jo niin suurelta ihmeeltä, että siihen ei siksikään osaa heti luottaa. Toisaalta olen optimistinen ja toiveikas, toisaalta takaraivossa pelko pettymyksestä. Nämä vuorottelevat mielessä.
Yleisesti ottaen on kuitenkin tosi hyvä fiilis, että ultra on ihan pian. Kerron sitten kun on siellä käyty.
Varauksellisuutta on kuitenkin vielä ilmassa ja hartaasti toivotaan, että tämän viikon nt-ultra toisi hyviä uutisia ja että sitten voitaisiin uskoa tämä ihme todeksi. Toisaalta ei ole mitään sellaisia asioita tässä raskaudessa, jotka aiheuttaisivat ylimääräistä huolta. Ei suuria kipuja, ei punaisia vuotoja. Muita oireita kyllä on ollut edelleen ja ne housutkaan eivät mene kiinni. Kaiken lisäksi on jo kerran nähty pieni heppu ja pikkuruinen syke varhaisultrassa. Että kaikki mahdollisuudet on myös hyviin uutisiin.
Silti jännittää. Eniten jännitän ihan sitä, että onko pieni vielä hengissä. Niskaturvotuksenkin määrä on toki meille tärkeä tietää. Oon myös ensimmäisen kerran vakavasti miettinyt, mitä tapahtuisi jos kuultaisiin niskaturvotuksen ja sitä kautta down-riskin olevan suuri. Esikoisen kohdalla en osannut ajatella asiaa paljonkaan etukäteen. Neuvolassa terkkari sanoi, että nykyään ei mennä välttämättä suoraan lapsivesitutkimukseen vaan jos raskausviikkojen määrä antaa myöten, niin lähetetään verinäyte jonnekin kauas maailmalle ja tutkitaan ensin sitä kautta tarkemmin. Ja siis kaikkihan nuo lisätutkimukset on luonnollisesti vapaaehtoisia ja niissä on omat riskinsä.
En mä kovin paljon tuota niskaturvotusasiaa ole miettinyt, mutta vähän enemmän se on ollut mielessä kuin esikoisesta. Muutenkin muistan, miten levollisena menin esikoisen nt-ultraan. Oli jotenkin suuri luotto siihen, että kaikki on kuitenkin hyvin. Nyt tuntuu jännittävän pikkuisen enemmän. Ehkä toinen lapsi tuntuu jo niin suurelta ihmeeltä, että siihen ei siksikään osaa heti luottaa. Toisaalta olen optimistinen ja toiveikas, toisaalta takaraivossa pelko pettymyksestä. Nämä vuorottelevat mielessä.
Yleisesti ottaen on kuitenkin tosi hyvä fiilis, että ultra on ihan pian. Kerron sitten kun on siellä käyty.
torstai 25. helmikuuta 2016
Vaatekaapilla ja muskarissa
Mun vaatekaappi on taas sekaisin. Ja vielä enemmän myllätty se oli tämän aamun jälkeen kun yritin kuumeisesti löytää jotain fiksua itelleni lähtiessämme lapsen muskariin. Paitoja on, mutta ne alaosat! Yhdet joustavat farkut vielä sopii nippanappa. Mikään perushame ei enää mene kiinni. Edes se löysin. Ratkaisuksi tänään löytyi vanhasta äitiysvaatepussista bongaamani pitkä raitamekko, jota käytin lähes päivittäin esikoisen loppuraskaudessa. Hehheh mitä jänniä fiiliksiä kohosikaan mieleen kun piti tuo sama mekko taas laittaa. Mutta vakavasti ottaen, täytynee suunnata piakkoin jo vaatekaupoille. Myin vanhat äitiysfarkkuni ja äitiyspaitani kirppiksellä silloin joskus. Vain pari parasta trikoopaitaa säästin.
Käytiin tosiaan pitkästä aikaa lapsen muskarissa. Oli mukavaa. Tänä vuonna ei ollakaan vielä käyty. Tapasin eilen kaupassa sattumalta yhden mukavan puolitutun äidin ja juteltiin pieniä. Hän totesi, että "ette ole käyneet puistossakaan" tai jotain sinne päin. Ei olla ei. En tiedä mikä siinä puistoilussa alkoi jossain vaiheessa rasittaa. Aina sinne samaan puistoon. Aina olisi pitänyt olla jotenkin sosiaalisesti avoin ja lähestyttävä. Ainakaan loppusyksyllä ei ollut yhtään sosiaalinen olo. Semmoinen, että jaksaisi jutella niitä näitä puolitutuille. Yhdessä vaiheessa lapsi heräsi aamuisin niin myöhään, että rauhallisen aamun jälkeen mentyämme puistoon, siellä ei ollut enää ketään muita. Jonkin ajan kuluttua sekin alkoi tympäisemään. Olisi sitten kuitenkin ollut kiva edes nähdä joitain muita lapsia, tai siis että lapsi olisi nähnyt ikätovereita. Nyt käytiin leikkipuistossa yhtenä iltapäivänä. Siellä ei ollut ketään juuri silloin ja itse puistokin oli jotenkin ankea ja täynnä lunta. Meidän lapselle kun riittäisi ihan se oman kotipihankin lumikinos, jossa lapioida. On kyllä pari puolituttua äiti-ihmistä, joihin olisi ihan mukava tutustua paremminkin. Ehkäpä nyt kevätkaudella itsekin vähän piristyn juttelemaan. Katselin myös joitain uusia arkitekemisiä lapselle ja minulle, mm. perhekahvilaa, lähikirjastoa, avointa päiväkotia ja sellaista. Ehkäpä aletaan käydä vähän uusissa paikoissa. Alkaahan tämä arki helposti tylsistyttämään, kun olen sentään ollut aika kauan jo kotona lapsen kanssa, eikä loppua näy. :)
Olen tässä viime päivinä ajatellut, että olen varmaan ollut masentunut koko syksyn. Meidän arjessa oli suuri muutos se, kun läheiset ystävät menivät töihin ja kesti aikaa ennen kuin löydettiin uudenlaista tekemistä arkeen. Oikeastaan vasta nyt arki alkaa hahmottua. Loppusyksyllä myös sairasteltiin paljon ja aina piti perua näkemisiä ja kyläilyjä. Sekin oli kurjaa. Yritin tarkkailla omia syömisiäni ja laihduttaa ylimääräisiä kiloja puoliväkisin. Matka katkaisi arjen ja aloitti tavallaan uuden kauden, kevätkauden. <3 Nyt on tuntunut helpommalta. Kevyemmältä ja iloisemmalta, kun voi katsoa kevättä ja kesää kohti, odotella uutta pientä ja nauttia hurmaavan esikoisen hauskasta seurasta. Osaan ottaa taas rennommin.
Nyt syön vähän Sukulakua ja Minttulakua, vaikka lakritsi on nykyään kokonaan kielletty raskauden aikana. Vähän vain nam nam.
Käytiin tosiaan pitkästä aikaa lapsen muskarissa. Oli mukavaa. Tänä vuonna ei ollakaan vielä käyty. Tapasin eilen kaupassa sattumalta yhden mukavan puolitutun äidin ja juteltiin pieniä. Hän totesi, että "ette ole käyneet puistossakaan" tai jotain sinne päin. Ei olla ei. En tiedä mikä siinä puistoilussa alkoi jossain vaiheessa rasittaa. Aina sinne samaan puistoon. Aina olisi pitänyt olla jotenkin sosiaalisesti avoin ja lähestyttävä. Ainakaan loppusyksyllä ei ollut yhtään sosiaalinen olo. Semmoinen, että jaksaisi jutella niitä näitä puolitutuille. Yhdessä vaiheessa lapsi heräsi aamuisin niin myöhään, että rauhallisen aamun jälkeen mentyämme puistoon, siellä ei ollut enää ketään muita. Jonkin ajan kuluttua sekin alkoi tympäisemään. Olisi sitten kuitenkin ollut kiva edes nähdä joitain muita lapsia, tai siis että lapsi olisi nähnyt ikätovereita. Nyt käytiin leikkipuistossa yhtenä iltapäivänä. Siellä ei ollut ketään juuri silloin ja itse puistokin oli jotenkin ankea ja täynnä lunta. Meidän lapselle kun riittäisi ihan se oman kotipihankin lumikinos, jossa lapioida. On kyllä pari puolituttua äiti-ihmistä, joihin olisi ihan mukava tutustua paremminkin. Ehkäpä nyt kevätkaudella itsekin vähän piristyn juttelemaan. Katselin myös joitain uusia arkitekemisiä lapselle ja minulle, mm. perhekahvilaa, lähikirjastoa, avointa päiväkotia ja sellaista. Ehkäpä aletaan käydä vähän uusissa paikoissa. Alkaahan tämä arki helposti tylsistyttämään, kun olen sentään ollut aika kauan jo kotona lapsen kanssa, eikä loppua näy. :)
Olen tässä viime päivinä ajatellut, että olen varmaan ollut masentunut koko syksyn. Meidän arjessa oli suuri muutos se, kun läheiset ystävät menivät töihin ja kesti aikaa ennen kuin löydettiin uudenlaista tekemistä arkeen. Oikeastaan vasta nyt arki alkaa hahmottua. Loppusyksyllä myös sairasteltiin paljon ja aina piti perua näkemisiä ja kyläilyjä. Sekin oli kurjaa. Yritin tarkkailla omia syömisiäni ja laihduttaa ylimääräisiä kiloja puoliväkisin. Matka katkaisi arjen ja aloitti tavallaan uuden kauden, kevätkauden. <3 Nyt on tuntunut helpommalta. Kevyemmältä ja iloisemmalta, kun voi katsoa kevättä ja kesää kohti, odotella uutta pientä ja nauttia hurmaavan esikoisen hauskasta seurasta. Osaan ottaa taas rennommin.
Nyt syön vähän Sukulakua ja Minttulakua, vaikka lakritsi on nykyään kokonaan kielletty raskauden aikana. Vähän vain nam nam.
maanantai 22. helmikuuta 2016
Raskausoireita ja muita juttuja
Mietin raskausjuttuja usein. Epävarmuus velloo, vaikka oireitakin on edelleen ja alavatsa jo pömpöttää iltaisin kivasti. Ihan kuin siellä todellakin asuisi ja kasvaisi joku! Eilen mies totesi, että mun rintavarustuskin on taas kasvanut, mikä oli ihana kuulla. Toisen antama kommentti tuo aina uskoa enemmän kuin pelkkä oma pohdiskelu.
Nyt viimeisen puolentoista viikon aikana on ollut selkeästi pahoinvointia. Nyt viikonloppuna se tuntui vähän jo helpottavan eikä tänäänkään ole suuremmin ollut. Pidän sormet ristissä ja peukut ylhäällä, että se menisi pian ohi. On muistunut mieleen, että tämmöistähän tämä alkuraskaus olikin. Ihmetytti vain aluksi, kun olin luullut, että pahoinvointi ei enää alkaisi näin myöhäisessä vaiheessa. Sitten netin ihmeellisestä maailmasta toki luin, että raskaudet voivat tämänkin asian suhteen olla keskenään kovin erilaisia. Mutta kuten sanoin, minulle tämä olotila on ollut kyllä tuttua esikoisen odotuksesta.
Oksentanut en ole. Huono olo on myös helpottanut, kun olen saanut syötyä jotain pientä. Vuorokauden ajalla ei ole ollut väliä pahoinvoinnin ilmaantumisessa. Ruokahalu on ollut kateissa tai ainakin huomattavasti vähentynyt. Mahassa kun möyrii niin ei tee mieli syödä. Annokset on pienentyneet ja jonain päivänä päivällinenkin jäi syömättä, kun ei vaan tehnyt yhtään mieli ja ajatuskin kuvotti. Ja minä kun muuten tarvitsen ruokaa yleensä aika säännöllisin väliajoin. Myöskään ruokailu kolmen tunnin välein ei ole aina riittänyt pitämään huonoa oloa poissa. Jos lounaan jälkeen olen mennyt päikkäreille niin herätessä tunnin päästä on saattanut olla jo ällötysolo. Herkkujakaan ei ole tehnyt mieli. On suorastaan omituista, että minttudominopaketti on edelleen lähes koskematon kaapissa. Eräänä iltana vanhasta tottumuksesta otin yhden ja söin viimeisen puolikkaan lähes väkisin. Jotkut tietyt herkut kyllä toki maistuu, mutta vain jotkut tietyt, joita sattuu alkaa tehdä mieli yllättäen. Esimerkiksi yhtenä päivänä oli pakko ostaa Eskimo-jäätelöpuikko.
Yhtenä päivänä odottaessani bussia ulkona leijaili upea grillimakkaran tuoksu. Näin jo silmissäni sellaisen oikein pitkään grillatun, tummanruskeaksi ehtineen, takkamakkaran, jota lapsena syötiin. Halkeillut kuori ja päällä Turun sinappia. Perinteistä käristemakkaraa. Aaah. Hahhah! Ja toissapäivänä haikailin miehen meetvurstileivän perään. Mikä lie proteiinin tai suolan tarve tämän kasvissyöjän kropassa.
Nyt mulla on ollut tapana käydä juomassa pieni lasillinen mehua yöllä kesken unien. Oon herännyt nyt kerran joka yö: pissalle. Sen jälkeen on myös jano ja vähän heikotus. Pikkuisen hyvää mehua ja vettä päälle, ja jaksaa aamuun. Aamullakin täytyy melko pian laittaa jotain suuhun ettei kuvotus yllätä.
Muita oireita on ollut nyt ainakin väsymys. Päikkärit on melkeinpä pakko ottaa, jos meinaa jaksaa iltapäivän kunnialla. Illalla sitten taas muka-virkistyy. Hassua. Pahoinvoinnin lisäksi maha on ollut myös muuten herkkä. Pari-kolme kertaa se on mennyt yllättäen ihan sekaisin, luultavasti jostain jota olen syönyt. Viimeksi näin kävi eilen, jolloin jouduin juoksemaan vessaan useamman kerran. Siitä se sitten onneksi rauhoittui nopeasti, mutta ei tietenkään ole kiva istua vessassa kun vatsaa kouristaa ja taapero vaatii huomiota vessan lattialla itkien. Tai esim. luulen, että kerran-pari vatsa on oirehtinut parista hapankorppuviipaleesta, jotka oon popsinut. Alkanut möyrimään ja tullut epävarma olo omasta voinnista. Eli ihan semmoisista aika tavallisista ruoista, mitä nyt muutenkin ruokavaliossa on ollut. Sekin tekee varovaiseksi syömisissä. Muita oireita on myös ainakin se, että valkovuoto on lisääntynyt selkeästi. Viikko sitten olin myös aika herkkänä ja itkeskelin paria pientä juttua enemmän kuin ehkä olisi ollut tarpeen. Ei kuitenkaan mitään suurta draamakuningatarjuttua tai mielialavaihteluita, ainakaan vielä. ;) Alavatsassa tuntuu välillä painetta ja raskautta, ei paljon muuta kuitenkaan. Eipä tuntunut esikoisenkaan aikana. Jospa tämä raskaus menisi yhtä leppoisasti kuin sekin. Eipä voi tietää etukäteen.
Painoasioita oon sen verran miettinyt, että oon pitänyt mielessä edellisen raskauden syömistapojani ja yrittänyt välttää mässäilyä kuitenkaan mistään kieltäytymättä. Tähän asti se onkin mennyt oikein hyvin, kun ei ole muutenkaan tehnyt mitään mieli. Eheh. Paino on pysynyt samana, jopa laskenut vähän reissun jälkeisestä. Viime raskaudessa koin, että elin painon suhteen koko ajan veitsenterällä. Söin mielestäni aika paljon kaikkia herkkuja ja pelkäsin puntarointia ja tuloksen sanomista neuvolassa. Painonnousu silloin pysyi kuitenkin ihan ok-lukemissa, en muista tarkalleen. Yli 15kg tuli, mutta jäi kuitenkin alle 20 kilon. Terkkari mainitsi välillä painonnoususta ja jotenkin loukkaannuin siitä aina. Arka aihe muutenkin. Tällä kertaa haluaisin tosiaan välttää ne suurimmat mässäilyt. Varsinkin kun tämän kotiäidin kulutus ei ole lähelläkään päiväkodissa päivittäin touhuavan lto:n kulutusta, niin kuin viime raskaudessa. Toisaalta tällä hetkellä koko ruokavalioni on muutenkin ihan erilainen kuin esikoista odottaessa, monipuolisempi, terveempi. Nyt on tehtävä terveellistä kotiruokaa taaperonkin takia, kun taas silloin elin aika yksipuolisellakin ruoalla välillä. En jaksa kuitenkaan kauheasti ajatella ruoka- ja painoasioita. Tuntuu, että oon ajatellu niitä viimeisen puolen vuoden aikana jo liikaakin. Vaikka toki kaikki ajatustyö on vienyt eteenpäin. Mutta tämän nyt halusin kirjoittaa. Että sallivasti mennään ja pitkäkestoisia ylilyöntejä vältellen.
Toissailtana, tai siis yönä, ennen nukkumaanmenoa sängyssä sain päähäni, että minun on juuri nyt tarkastettava, mitä minun ammattiliitto sanoo hoitovapaan keskeyttämisestä äitiysvapaan vuoksi. Kello oli lähes 24. Ja että maksaako työnantaja minulle todellakin taas ne 3 kk palkkaa aloittaessani äitiysvapaan. Tästä on ollut monenlaista käytäntöä eri yrityksissä. Tulin siihen tulokseen, että kuten edellisessäkin raskaudessa, myös tässä odotan työnantajani maksavan minulle tuon palkan ja antavan minun keskeyttää hoitovapaan sitten äitiysvapaan alkaessa. Aika sopivan hoitovapaan keston kyllä olen töihin ilmoittanutkin, että ei siinä pitäisi olla suurta ongelmaa. Mutta vähän se mietityttää. Tottakai haluan täyden palkan niiltä kuukausilta, jos se vain on mahdollista. Suuria rahoja tässä taloustilanteessa.
Ajattelin tosiaan, että ei tässä toisessa raskaudessa varmaan ehdi tai jaksa raskausviikkoja laskea ym. mutta kyllä vaan joka päivä vähintään aamuin ja illoin mietin, millä viikoilla mennään. Lisäksi googlettelen omia raskausviikkojani ja muita mieleen tulevia asioita päivittäin. Oon pyöriny netissä näiden asioiden parissa nyt niin usein, että mulle on alkanut tulla ihan fyysistä pahoinvointia puhelimen näpräämisestä tai edes ajatuksesta, että "ottaisinko puhelimen kouraan". Ihan hyväkin. Niinpä muutamat viimeiset päivät on menneet vähän vähemmän näiden älykoneiden ääressä ja se on tehnyt hyvää. Puhelimenkin pitänyt pääosin äänettömällä luodakseni henkistä rauhaa.
Nyt kipitän nopsaan haukkaamaan jotain pikkuruista ja sitten sänkyyn kahden peiton alle. Palella ei ole enää onneksi tarvinnut, kun oon oppinut majailemaan päivät viltin alla ja villapaidassa.
Nyt viimeisen puolentoista viikon aikana on ollut selkeästi pahoinvointia. Nyt viikonloppuna se tuntui vähän jo helpottavan eikä tänäänkään ole suuremmin ollut. Pidän sormet ristissä ja peukut ylhäällä, että se menisi pian ohi. On muistunut mieleen, että tämmöistähän tämä alkuraskaus olikin. Ihmetytti vain aluksi, kun olin luullut, että pahoinvointi ei enää alkaisi näin myöhäisessä vaiheessa. Sitten netin ihmeellisestä maailmasta toki luin, että raskaudet voivat tämänkin asian suhteen olla keskenään kovin erilaisia. Mutta kuten sanoin, minulle tämä olotila on ollut kyllä tuttua esikoisen odotuksesta.
Oksentanut en ole. Huono olo on myös helpottanut, kun olen saanut syötyä jotain pientä. Vuorokauden ajalla ei ole ollut väliä pahoinvoinnin ilmaantumisessa. Ruokahalu on ollut kateissa tai ainakin huomattavasti vähentynyt. Mahassa kun möyrii niin ei tee mieli syödä. Annokset on pienentyneet ja jonain päivänä päivällinenkin jäi syömättä, kun ei vaan tehnyt yhtään mieli ja ajatuskin kuvotti. Ja minä kun muuten tarvitsen ruokaa yleensä aika säännöllisin väliajoin. Myöskään ruokailu kolmen tunnin välein ei ole aina riittänyt pitämään huonoa oloa poissa. Jos lounaan jälkeen olen mennyt päikkäreille niin herätessä tunnin päästä on saattanut olla jo ällötysolo. Herkkujakaan ei ole tehnyt mieli. On suorastaan omituista, että minttudominopaketti on edelleen lähes koskematon kaapissa. Eräänä iltana vanhasta tottumuksesta otin yhden ja söin viimeisen puolikkaan lähes väkisin. Jotkut tietyt herkut kyllä toki maistuu, mutta vain jotkut tietyt, joita sattuu alkaa tehdä mieli yllättäen. Esimerkiksi yhtenä päivänä oli pakko ostaa Eskimo-jäätelöpuikko.
Yhtenä päivänä odottaessani bussia ulkona leijaili upea grillimakkaran tuoksu. Näin jo silmissäni sellaisen oikein pitkään grillatun, tummanruskeaksi ehtineen, takkamakkaran, jota lapsena syötiin. Halkeillut kuori ja päällä Turun sinappia. Perinteistä käristemakkaraa. Aaah. Hahhah! Ja toissapäivänä haikailin miehen meetvurstileivän perään. Mikä lie proteiinin tai suolan tarve tämän kasvissyöjän kropassa.
Nyt mulla on ollut tapana käydä juomassa pieni lasillinen mehua yöllä kesken unien. Oon herännyt nyt kerran joka yö: pissalle. Sen jälkeen on myös jano ja vähän heikotus. Pikkuisen hyvää mehua ja vettä päälle, ja jaksaa aamuun. Aamullakin täytyy melko pian laittaa jotain suuhun ettei kuvotus yllätä.
Muita oireita on ollut nyt ainakin väsymys. Päikkärit on melkeinpä pakko ottaa, jos meinaa jaksaa iltapäivän kunnialla. Illalla sitten taas muka-virkistyy. Hassua. Pahoinvoinnin lisäksi maha on ollut myös muuten herkkä. Pari-kolme kertaa se on mennyt yllättäen ihan sekaisin, luultavasti jostain jota olen syönyt. Viimeksi näin kävi eilen, jolloin jouduin juoksemaan vessaan useamman kerran. Siitä se sitten onneksi rauhoittui nopeasti, mutta ei tietenkään ole kiva istua vessassa kun vatsaa kouristaa ja taapero vaatii huomiota vessan lattialla itkien. Tai esim. luulen, että kerran-pari vatsa on oirehtinut parista hapankorppuviipaleesta, jotka oon popsinut. Alkanut möyrimään ja tullut epävarma olo omasta voinnista. Eli ihan semmoisista aika tavallisista ruoista, mitä nyt muutenkin ruokavaliossa on ollut. Sekin tekee varovaiseksi syömisissä. Muita oireita on myös ainakin se, että valkovuoto on lisääntynyt selkeästi. Viikko sitten olin myös aika herkkänä ja itkeskelin paria pientä juttua enemmän kuin ehkä olisi ollut tarpeen. Ei kuitenkaan mitään suurta draamakuningatarjuttua tai mielialavaihteluita, ainakaan vielä. ;) Alavatsassa tuntuu välillä painetta ja raskautta, ei paljon muuta kuitenkaan. Eipä tuntunut esikoisenkaan aikana. Jospa tämä raskaus menisi yhtä leppoisasti kuin sekin. Eipä voi tietää etukäteen.
Painoasioita oon sen verran miettinyt, että oon pitänyt mielessä edellisen raskauden syömistapojani ja yrittänyt välttää mässäilyä kuitenkaan mistään kieltäytymättä. Tähän asti se onkin mennyt oikein hyvin, kun ei ole muutenkaan tehnyt mitään mieli. Eheh. Paino on pysynyt samana, jopa laskenut vähän reissun jälkeisestä. Viime raskaudessa koin, että elin painon suhteen koko ajan veitsenterällä. Söin mielestäni aika paljon kaikkia herkkuja ja pelkäsin puntarointia ja tuloksen sanomista neuvolassa. Painonnousu silloin pysyi kuitenkin ihan ok-lukemissa, en muista tarkalleen. Yli 15kg tuli, mutta jäi kuitenkin alle 20 kilon. Terkkari mainitsi välillä painonnoususta ja jotenkin loukkaannuin siitä aina. Arka aihe muutenkin. Tällä kertaa haluaisin tosiaan välttää ne suurimmat mässäilyt. Varsinkin kun tämän kotiäidin kulutus ei ole lähelläkään päiväkodissa päivittäin touhuavan lto:n kulutusta, niin kuin viime raskaudessa. Toisaalta tällä hetkellä koko ruokavalioni on muutenkin ihan erilainen kuin esikoista odottaessa, monipuolisempi, terveempi. Nyt on tehtävä terveellistä kotiruokaa taaperonkin takia, kun taas silloin elin aika yksipuolisellakin ruoalla välillä. En jaksa kuitenkaan kauheasti ajatella ruoka- ja painoasioita. Tuntuu, että oon ajatellu niitä viimeisen puolen vuoden aikana jo liikaakin. Vaikka toki kaikki ajatustyö on vienyt eteenpäin. Mutta tämän nyt halusin kirjoittaa. Että sallivasti mennään ja pitkäkestoisia ylilyöntejä vältellen.
Toissailtana, tai siis yönä, ennen nukkumaanmenoa sängyssä sain päähäni, että minun on juuri nyt tarkastettava, mitä minun ammattiliitto sanoo hoitovapaan keskeyttämisestä äitiysvapaan vuoksi. Kello oli lähes 24. Ja että maksaako työnantaja minulle todellakin taas ne 3 kk palkkaa aloittaessani äitiysvapaan. Tästä on ollut monenlaista käytäntöä eri yrityksissä. Tulin siihen tulokseen, että kuten edellisessäkin raskaudessa, myös tässä odotan työnantajani maksavan minulle tuon palkan ja antavan minun keskeyttää hoitovapaan sitten äitiysvapaan alkaessa. Aika sopivan hoitovapaan keston kyllä olen töihin ilmoittanutkin, että ei siinä pitäisi olla suurta ongelmaa. Mutta vähän se mietityttää. Tottakai haluan täyden palkan niiltä kuukausilta, jos se vain on mahdollista. Suuria rahoja tässä taloustilanteessa.
Ajattelin tosiaan, että ei tässä toisessa raskaudessa varmaan ehdi tai jaksa raskausviikkoja laskea ym. mutta kyllä vaan joka päivä vähintään aamuin ja illoin mietin, millä viikoilla mennään. Lisäksi googlettelen omia raskausviikkojani ja muita mieleen tulevia asioita päivittäin. Oon pyöriny netissä näiden asioiden parissa nyt niin usein, että mulle on alkanut tulla ihan fyysistä pahoinvointia puhelimen näpräämisestä tai edes ajatuksesta, että "ottaisinko puhelimen kouraan". Ihan hyväkin. Niinpä muutamat viimeiset päivät on menneet vähän vähemmän näiden älykoneiden ääressä ja se on tehnyt hyvää. Puhelimenkin pitänyt pääosin äänettömällä luodakseni henkistä rauhaa.
Nyt kipitän nopsaan haukkaamaan jotain pikkuruista ja sitten sänkyyn kahden peiton alle. Palella ei ole enää onneksi tarvinnut, kun oon oppinut majailemaan päivät viltin alla ja villapaidassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)