Viikonloppufiiliksiä, rv 14+0

Ihana viikonloppu alkaa lähestyä loppuaan. Eilen kävin vihdoin ostoksilla mun suosikkialusvaateliikkeessä (Change) ja jos joskus ennen liivien ostaminen on ollu vaikeaa, niin ei kyllä koskaan tässä kaupassa. Ihanaa ja asiantuntevaa palvelua, eikä todellakaan tartte pähkäillä omaa liivikokoaan tai liivien istuvuutta tai sopivuutta, vaan myyjä kyllä huolehtii, että liivit on hyvät. Yleensä oon myös tosi tylsä värivalinnoissani, niin nyt valitsin joulunpunaiset ja violetit. Jee!

Käytiin myös ystävän kanssa joulumarkkinoilla ja ystävä ihmetteli, että enkö vieläkään ole käynyt lastenvaateliikkeessä hypistelemässä pikkuvaatteita. Jotenkin ne kaupat ei ole tuntuneet vielä omilta. Joulumarkkinoilla kuitenkin pääsin sivusilmällä ihastelemaan pieniä vastasyntyneiden pipoja, sukkia ja kauniita lakanoita, ja varmaan viimeistään rakenneultran jälkeen uskallan jo jotain ostaakin. En mä oikeastaan enää keskenmenoa pelkää, mutta onhan tää vielä uusi asia ja on vielä vähän epäuskoinenkin olo. Ehkä se johtuu siitäkin, että yritettiin lasta niin kauan, että totuin ehkä odottamaan vain tärppiä. Ja nyt kun tärppäs, niin ei oikein tiedä miten olla ja mitä ajatella.

Käytiin myös miehen mummon luona ja kerrottiin sille kesävauvasta. Mummo on vielä ihan skarppi, vaikka ikää onkin. Tuli hyvä mieli, kun ilostutettiin mummon päivä. Se antoi heti vinkkejä ja neuvoja, mutta sillei mukavalla tavalla, mikä ei ärsyttäny edes yhtään. Sillä on jopa yllättävän viisaita ja nykyaikaisia elämänohjeita, vaikka on vanhemman sukupolven ihminen.

Paljon muutakin mukavaa on tapahtunut... on tehty hyviä joululahjaostoksia ja oon kuullut jännittäviä raskausuutisia lähipiiristä ja käyty pitsalla ja juteltu siskon kanssa tädin murusten joululahjatoiveista jne. Huomenna vietetään ystävien kanssa pikkujouluja, tiistaina joulutapahtuma töissä ja torstaina tykyilyä ja kiva lastenhoitokeikka siskon luona. Ensi viikolla siis paljon menoa ja meininkiä. :)

"Miten voit ja miten vatsassa?" Argh. Rv 11+5

Tänään kyllästyin ensimmäisen kerran siihen, että miehen sukulaiset jotka tietää raskaudesta, kysyvät joka puhelinsoitolla mieheltä, että "miten minä voin ja mitenkäs vatsassa?" Toisaalta huvittaa oma ärsyyntyminen, kun ollaan vasta alussa ja kyselijöitä varmasti riittää jatkossakin. Ehkä tää ärsytys kumpuaakin vain omasta jännityksestä ja tekiskin mieli vaan tokaista vastaukseksi, että "en kuule tiedä miten vatsassa voidaan". 



Ehkä sitten perjantaisen ultran jälkeen kun uskaltaa toivottavasti itsekin iloita enemmän, niin kestää niitä muidenkin kyselyjä. Tai sitä että tuleva mummo kutoo tai ompelee tai mitä lie jo ihan innoissaan jotain meidän lapselle. Pidin miehelleni jo puhuttelunkin siitä, että sanoo nyt selkeästi äidillensä, että se ei saa vielä tehdä tai ostaa yhtään mitään, kun ei vielä tiedetä onko kaikki kunnossa. Ja että haluan itse valita lapselleni vaatteet ja muut tavarat! Ja että jos mummo kutoo jotain enkä tykkääkään siitä, niin sitten tulee vaan paha mieli kaikille. Hihhih joku paniikkipuuska iski, että jos muut omii jotenkin meidän lapsen, pukee sille rumia vaatteita tai antaa kasvatusohjeita. Hih.

Hellyttäväähän tuo mummojen ja muiden innostus oikeasti on. :)

Avoimuutta ja salaisuuksia

Ensimmäisestä raskaudestani kerroimme silloin vain kahdelle parhaimmalle ystävälleni sekä siskolleni. Koska keskenmeno sattui tapahtumaan vanhempieni luona, oli heille kerrottava siinä hetkessä: "Olin raskaana, mutta en taida olla enää. Täytyy lähteä sairaalaan." Vasta myöhemmin olen kertonut muille läheisille.

Toisessa raskaudessa taisimme kertoa samoille ihmisille ensin. Tosin tämän keskenmenon jälkeen tunsin tarvetta jakaa asian myös työpaikalla. Työyhteisömme on pieni, n. 10 hengen porukka. Lyhyen sairaslomani jälkeen pidimme porukalla viikottaista palaveria ja empaattinen esimieheni halusi kysellä meiltä viikonlopun kuulumisia. Tunsin turhaksi ja raskaaksi valehdella, joten sanoin suoraan kaikille saaneeni keskenmenon ja olevani rikki. Näin jälkeenpäin en ole kertaakaan katunut avoimuuttani tästä asiasta. 

Minun mielestäni lapsettomuudesta ja keskenmenoista pitäisi puhua enemmän. Vain siksi että näitä kokeneet tietäisivät etteivät ole yksin. Kahden keskenmenon jälkeen päätin, että itse en ainakaan halua enää vaieta näistä. Olenkin kertonut avoimesti ystävilleni, perheelleni ja useimmille työkavereilleni oman lapsen kaipuusta ja lapsettomuushoitojen aloittamisesta.

Olen kertonut melko avoimesti myös tästä kolmannesta raskaudesta. Olen päättänyt, että kävi miten kävi, kerron kaikille joille tuntuu hyvältä kertoa. Sellaisille on helppo kertoa, joiden tiedän ymmärtävän, että alkuraskaus on hauras, ja että mikään ei ole varmaa. Äidille ja isälle oli myös helppo kertoa, kun he tiesivät aiemmistakin vaiheista. Olen niin onnellinen, että minulla on nykyään ihan hyvät välit vanhempieni kanssa. Luulisi, että hieman vieraammalle ihmiselle olisi helpompaa kertoa, kun kumpikaan ei tunne toista. En silti saanut kerrottua eilen lauluopettajalle, vaikka olisin halunnut tiedustella, vaikuttaako raskaus jotenkin laulutekniikkaan.

Entä jos sana leviää... Yhtenä päivänä jo pari viikkoa sitten tapasin työpaikkani taloudellisen johtajan ohimennen touhutessani lasten kanssa. Kirkkaalta taivaalta minulle osoitettiin onnentoivotus: "Onneksi olkoon!" Menin ihan hämilleni, että miksi ihmeessä onnitteluja?! Kunnes lamppu syttyi ja kiitin änkyttäen. Lähin esimieheni oli nähtävästi jakanut tietoaan, ehkäpä jo miettinyt tulevia työkuvioita, vaikka olimme kyllä sopineet, että tämä asia on yksityinen. En pahoittanut siitä mieltäni suuresti, vaikka toki hieman järkytyin tilanteessa.

Ehkäpä olisi hyvä myös estää kavereiden facebook-kommentit ja kuvat, joissa esiinnyn. Esimerkiksi herkuttelu- ja leffailtana kokkailimme miehen kanssa keittiössä ja ystäväni otti meistä kuvan ja laittoi sen facebookiin. Eihän siinä muuten mitään, mutta mun vatsa turvotti siinä kuvassa niin paljon, että tyhmempikin osais jo päätellä jotain. Sama ystäväni kommentoi erästä facebook-kirjoitustani viittaamalla lapsensaantiin. Hän on varmaan vain innoissaan, mutta haluaisin kuitenkin itse kertoa ystävilleni ja tutuilleni sitten kun siltä tuntuu.

Hassua. Puhun avoimuuden puolesta, mutta silti en halua olla avoin kaikille ihmisille. Ehkä halu avoimuuteen riippuukin vain ihmisestä. Olen onnellinen, että minulla on niin monia ihmisiä, kelle haluan tämän iloni jakaa.