Pohdintoja rv 13+5

Lähiaikoina mua on mietityttäny semmoiset pienet asiat, joista jokaisella nettikirjottajalla on oma mielipiteensä ja keskustelupalstat pursuaa erilaisia näkemyksiä. Kovin paljon en oo edes viitsiny palstoja lueskella, etten mee entisestäni sekaisin. :)

Yksi on hiusten värjäys raskauden aikana. Jotkut välttää ja jotkut jatkaa samaan tapaan. Itse päädyin lopulta varaamaan hyvällä omatunnolla värjäysajan parin viikon päähän, kiitos ystävän rohkaisun, tiedon ja kokemuksen. Värjään kuitenkin niin harvoin, että en usko siitä olevan haittaa tässä vaiheessa. Tyvikasvu huutaa jo mustaa ja latvoihinkin voisi jotain pientä uutta keksiä lähestyvän joulun kunniaksi. Jee!



Toinen asia mikä mietityttää vieläkin on influenssarokotus. Olin jo täysin ostanut neuvolatädin suosituksen ottaa rokotus enkä edes miettinyt muuta vaihtoehtoa, kunnes sairaanhoitaja-anoppini pelotteli meitä sivuvaikutuksilla ja blaah blaah. Tiedän, että anopilla on taipumus olla toisinaan ylivarovainenkin, ja ehkä olenkin edelleen neuvolatädin kannalla. En muista että olisin koskaan aiemmin ottanut influenssarokotusta omatoimisesti, mutta näin raskaana ollessa en kyllä haluaisi sairastaa mitään isoa inhottavaa tautia. Sitä en tiedä, mitä vaikutuksia influenssalla on vauvaan tai onko mitään, mutta en uskalla googlettaa niitä jos törmäänkin toisinajattelijoihin ja aloitan taas itselleni tyypillisen juu-ei-juu-ei-pähkäilyn. Varsinkin kun töissä lasten kanssa pyörii jos jonkinmoiset taudit, tällä hetkellä täit ja vatsatauti, jee. Kai rokotus on ok?

Löysin sattumalta tällaisen uuden artikkelin rokotuksesta, vaikka onkin toki aika yksipuolinen näkemys ja ehkä vähän pelottelunkin avulla rohkaistaan ottamaan rokotus.

Tänä aamuna mietin myös sitä, millonkahan lasten vanhemmat mun työpaikalla alkaa huomata mun turvonneen vatsan. Jo viikko sitten yks työkaveri sanoi, että vauvamahaa näkyy jo. Itse en tiedä mikä turvotus johtuu vauvasta ja mikä päivän runsaasta hiilaripläjäyksestä. Kuitenkin mun tuttu vatsamakkara (onneksi se ainut) on jotenkin muuttunut sileämmäksi ja näkymättömämmäksi. Toisaalta varmaan varhaisultrasta asti oon myös lakannut vetämästä vatsaa sisään, jolloin mulle tulee jo ilman raskauttakin aikamoinen vatsapallo. Toisaalta odotan kauheasti sitä, että mun raskaus huomataan ja että sitä kommentoidaan ja ihastellaan. Odotan vauvamahaa. Toisaalta tuntuu, että kaikki on niin alussa vasta, että kannattaako sitä nyt vielä paljastaa kaikille. Peittelemään en kuitenkaan ala. Aion jatkossakin pitää tiukkaa trikoopaitaa äitiysfarkkujen päällä, vaikka se ehkä myös korostaa vatsan pyöreyttä.

Yskä on edelleen. Toissapäivänä ja eilen oli jo parempi, kun nenä ja keuhkoputket alkoi vihdoin tyhjentyä. Ajattelin että vihdoin tää menee ohi. Tänään on kuitenkin tullut ehkä takapakkia ja päätin, että maanantaiaamuna soitan päivystysajan. Muuten fiilis hyvä. Kaikki kunnossa. Perjantai. Ja vauva mahassa. <3

Köh köh. Rv 13+2

Yskittää. Aluksi se oli aivan kuivaa yskää, varmaan kaksi viikkoa. Nyt se on viikon aikana muuttunut vähitellen hieman kosteammaksi. Hämmentävää on, että oon ollu täysin työkykyinen kokoajan: ei lämpöä, ei kuumetta, ei tukkoista nenää, ei flunssauupumusta tai mitään. Parina päivänä on aivastuttanut välillä, ja nyt parina aamuna oon päässy jo niistämään, mikä on ollut ihanaa. Tänään meni makuaisti ensimmäisen kerran. Oli tylsää kun olin just tehnyt itelleni herkkuiltapalan maustamattomasta jugurtista ja hedelmistä. Kurjin oire on tällä hetkellä paine/kipu ohimoilla yskiessä.

Alkaa mennä jo hermo. Tulispa oikea flunssa, niin tietäisi, että tää on ohimenevää. Viimeistään loppuviikolla soitan lääkärille, jos tää ei ala tästä taittumaan kunnolla tai jos pääkipu ei lopu. Muuten ei siis pää kipuile, vain yskiessä. Mullahan tuo nenä on aiemmissa raskauksissa tukkeutunut heti alkuvaiheessa, joten en ihmettele, jos tälläkin raskaudella on vaikutusta keuhkoputkien ärsytyksessä/ahtaudessa. Muutaman kerran on hengityskin vinkunut tuossa jo aiemmin syksyllä, ja mielessä kävi heti jo astmankin mahdollisuus. Blääh.

Se on kuitenkin varmaa, että tää yskiminen on tosi tyhmää.

Mut lumi on ilostuttanut tätä viikkoa. Ja upea tähtitaivas iltakävelyllä. Ja tulevat pikkujoulut rakkaimpien ystävien kanssa. Ja työkaverin ilon kyyneleet mun uutisista. Ja puhdas koti. Ja oliivin vihreät pöytäkynttilät ja itselle annettu lupa odottaa joulua. Ja ulkovalot parvekkeen reunalla. Ja tänään varattu kampaajakäynti. Ja miehen tekemä päivällinen. Ja tärkeän ihmisen ilo, kun kissansa palasi kotiin pitkältä talviseikkailultaan.

Nt-ultrakuulumisia, rv 12+5!

Tänään vihdoin päästiin ultraan ja olipas kovin erilainen käynti kuin neuvolassa viimeksi. Mua ei kauheasti jännittänyt ja olo oli yllättävänkin rauhallinen ja tyyni koko aamupäivän. Puolenpäivän jälkeen kätilö otti meidät sydämellisesti vastaan ja oli aivan ihana koko käynnin ajan.

Ja mikä parasta, vauva oli kasvanut kovasti ja kaikki oli kunnossa! <3 Pituutta oli lähes 7 cm ja laskettu aikakin muuttui. Nyt siis menossa ultran mukaan jo rv 12+5! Jee! Tämä voi toki vielä muuttuakin, mutta ei haittaa yhtään olla kohta jo 14. viikolla!

Siellä se meidän vauva olla köllötteli, tai voiko sitä köllöttelyksi sanoa, jos sätkii ja potkii ja venyttelee ja pyörii ja heiluttelee käsiä koko ajan. Hih. Sydänäänetkin kuultiin, tosin vain nopeasti. Niskaturvotusta oli onneksi vain hyvin vähän (1,1mm) ja kromosomipoikkeavuusriskit matalat ja hyvät. Huoh. 

Oli myös ihana nähdä joitain rakenteita ja tuli hyvä mieli kun kätilö selosti koko ajan mitä katselee ja eritteli tarkkaan näkemiään kohtia ja kertoi esim. että selkäranka näyttää normaalilta. Nähtiin jo pienet valkoiset sormetkin ja käsivarret, reisiluut ja kehittymään alkavat aivolohkot. On se vaan uskomatonta tuo tekniikkakin. Ja biologia!

Voitte uskoa, että  nyt on huojentunut ja onnellinen olo. Seuraava ultra eli rakenneultra onkin sitten tammikuun puolenvälin aikaan. Nyt on mukava odottaa joulua ja viettää täyskymppisynttäreitä tammikuun alussa. Siinä on kivasti muuta ajateltavaa, joten aika ennen rakenneultraa menee varmaan ihan jouhevasti.

Ultra oli sikäli myös uudenlainen kokemus, koska ultrattiin nyt ensimmäisen kerran vatsan päältä. Oli virkistävää, kun sai olla housut jalassa. ;)

"Miten voit ja miten vatsassa?" Argh. Rv 11+5

Tänään kyllästyin ensimmäisen kerran siihen, että miehen sukulaiset jotka tietää raskaudesta, kysyvät joka puhelinsoitolla mieheltä, että "miten minä voin ja mitenkäs vatsassa?" Toisaalta huvittaa oma ärsyyntyminen, kun ollaan vasta alussa ja kyselijöitä varmasti riittää jatkossakin. Ehkä tää ärsytys kumpuaakin vain omasta jännityksestä ja tekiskin mieli vaan tokaista vastaukseksi, että "en kuule tiedä miten vatsassa voidaan". 



Ehkä sitten perjantaisen ultran jälkeen kun uskaltaa toivottavasti itsekin iloita enemmän, niin kestää niitä muidenkin kyselyjä. Tai sitä että tuleva mummo kutoo tai ompelee tai mitä lie jo ihan innoissaan jotain meidän lapselle. Pidin miehelleni jo puhuttelunkin siitä, että sanoo nyt selkeästi äidillensä, että se ei saa vielä tehdä tai ostaa yhtään mitään, kun ei vielä tiedetä onko kaikki kunnossa. Ja että haluan itse valita lapselleni vaatteet ja muut tavarat! Ja että jos mummo kutoo jotain enkä tykkääkään siitä, niin sitten tulee vaan paha mieli kaikille. Hihhih joku paniikkipuuska iski, että jos muut omii jotenkin meidän lapsen, pukee sille rumia vaatteita tai antaa kasvatusohjeita. Hih.

Hellyttäväähän tuo mummojen ja muiden innostus oikeasti on. :)

Rv 11+4, ultraa odotan!

Eilen maanantaina ajattelin ylihuomisen ylihuomista, tänään tuumin huomisen ylihuomista, huomenna mietin jo ylihuomista ja ylihuomenna huomista. Huomisen ylihuomenna mietin että tänään on vihdoin se päivä: nt-ultra. :)

Odotan ultraa. Riemuitsen siitä. Pelkään sitä. Se muuttaa kaiken. Antaa luvan parhaimpaan iloon tai vetää ilmat pihalle. Katsotaan. Kerron teille kyllä sitten.

Liikettä mars mars, rv 11+1

Moi. :) Oonpas tällä viikolla ollu laiska kirjottelija. Täällä kuitenkin kaikki hyvin. Työviikko meni nopeasti ja touhukkaasti, ja jostain syystä oon halunnut pitää nyt pari huilipäivää tästä blogista ja facebookista. Tai sitten ei ole vaan ollu nyt mitään suurempaa aihetta kirjoittaa. Toki eilen hihkuin mielessäni viikkojen poksumista ja syksyn ensimmäistä (!) kävelylenkkiä, mut eipä muuta kummempaa.

Lähipäivinä oonkin miettinyt aika paljon sitä, kun mun omatunto on herännyt soimaamaan mua lähes päivittäin mun olemattomista liikuntatavoista. Ihan hävettää myöntää, miten laiska ja välinpitämätön oon ollut. Mulla on aina ollu haasteena vaihtelevainen motivaatio liikuntaan. Toisinaan mua kiinnostaa liikkua paljonkin, ja osaan jäädä liikuntaan koukkuun ja saan siitä silloin todella paljon iloa ja elinvoimaa. Toisinaan taas liikunta jää kokonaan pois, ja tuntuu todella vaikealta motivoitua uudestaan. Haluaisin olla virkeä ja hyväkuntoinen odottaja, mutta onkohan jo liian myöhäistä?



Välillä oon koukuttanu itseni uimiseen, välillä kuntosaleiluun, joskus jopa juoksemiseenkin. Ihan tavallisia lajeja, joita olis helppo harrastaa nytkin milloin vain. Mutta kun kunto on tällä hetkellä rapistunut, tuntuu niin vaikealta ja raskaalta lähteä liikkumaan. 

Miksi sitten oon lopettanut liikkumisen? Joskus innostun niin paljon liikkumisesta, että tulen ylikuntoon. Näin kävi juoksuharrastuksen kanssa. Joskus tekniikka on väärä ja liikunnasta tulee kipuja. Näin kävi uinnin kanssa. Joskus pelkkä pitkittynyt flunssa on katkaissut kuntosaliharjoittelun pitkäksi ajaksi ja flunssan jälkeen en olekaan jostain syystä jatkanut kuntoilua. Tämä viimeinen selitys on omasta mielestäni kaikista tyhmin: kun kuntosali oli remontissa, remontin jälkeen mun oli tosi vaikea mennä sinne, kun en tiennyt, missä pukuhuoneet tai jumppasalit nykyään sijaitsivat. Hölmö minä. Jotain sosiaalisia paineita kai, jotain vanhoja epävarmuuden tunteita. Hus pois ne minusta nyt jo vihdoin!

Raskauden alkuviikoilla ajattelin, että "sitten kun nähdään vauva ultrassa niin sitten alan liikkua enemmän". No eipäs niin tapahtunutkaan. Ei tullut suurta motivaation aaltoa, jota odotin. Nyt odotan varmaan seuraavaa ultraa tiedostamattani samoilla ajatuksilla. Tiedän kyllä, että se on ihan tyhmää. Minun pitäisi huolehtia itsestäni joka tapauksessa, koska minä itse olen hyvän voinnin ja terveyden arvoinen. Mutta miksi on niin vaikeaa lähteä töiden jälkeen esim. kävelylle?



Tällä viikolla aloin tätä ajattelemaan, kun tajusin, miten mukavaa olikin kävellä marraskuun illassa. Melkein kirjoitin tähän seuraavaksi sanan "yritän", mutta poistin sen ja kirjoitankin, että pidän tämän liikuntaan liittyvän myönteisen ajatuksen elossa ja vahvistan sitä alkamalla liikkua enemmän. Jee!

Labrakokeet - jee en pyörtynyt!

Tulin äsken labrakokeista, joita jännitin taas etukäteen. Nuorempana mulla ei ollut mitään ongelmaa, mutta nyt muutaman vuoden aikana oon kehittänyt itselleni jonkinlaisen verikoejännityksen. Se alkoi ihan yhtäkkiä eräällä verikoekäynnillä, kun meinasin yllättäen pyörtyä tuolille. Vaakatasossa makoilu auttoi lopulta, mutta ihmettelin omaa reaktiotani.

Tänään tuli vähän kiire etukäteen varatulle labra-ajalle, ja menin sinne töistä suoraan puolijuoksua. Pääsin heti sisään ja kas, en ehtinyt edes huomata, niin oli jo kolme putkea verta saatu. Keksinkin, että kun yleensä tykkään olla joka paikassa hyvissä ajoin, niin ehkä alankin mennä jatkossa noihin verikokeisiin hieman kiireellä. Silloin en ehdi ajatella liikaa. Jos ajattelee liikaa niiden putkien kokoa ja sitä operaatiota, happi loppuu aivoista. :) Vaikka kyllähän hoitajissakin on eroja. Toiset osaa ottaa niin etten edes huomaa ja toiset saa aikaan ison mustelman.

Olin niin ylpeä itsestäni, kun selvisin verikokeesta niin hienosti. Hih. Lapsille annettaisiin tässä tilanteessa varmaan tarra tai kiiltokuva, mä pääsen syömään hienoon ravintolaan miehen kanssa. Se jos mikä palkitsee.

 

Lempeä, haikeutta, räjähdyksiä, pelkoa.

Viikonloppu vietettiin miehen kanssa lemmenlomalla Helsingissä. Ohjelmassa oli mahtavaa thai-ruokaa, rentoa hotellilöhöilyä, upeaa tanssia ja imitaatiota sekä naurua käsikädessä kaatosateessa. Ah niin romanttista! Tuntui ihan haikealta tulla tänään takasin kotiin. Oikeastaan koko reissu tehtiin lähestyvän hääpäivän kunniaksi, joten saan kai nyt tämän kerran hehkuttaa tätä vaaleanpunaista pumpulia. :)

Ihanaa hotellivisiitissä oli myös se, että ensinnäkin löydettiin ehkä uusi lempparihotelli Helsingistä, Scandic piti siis hyvin puolensa entiselle suosikille S-ketjulle. Ja vielä ihanampaa oli huomata hotellihuoneen kokovartalopeilistä, että alavatsa taitaa oikeasti olla suurentunut/turvonnut. Kotipeilissä se ei näy niin hyvin, kun peilit on korkeammalla ja pienempiä. Piti ihan miehellekin ihmetellä, että "tuu nyt kattoo mun mahaa". Heh.

Mutta eipä sentään kaikki mun ajatukset ja sanat ole olleet kovin herttaisia.. tällä viikolla jo aiemminkin olen jopa vähän ihmetelly tätä mun räjähdysherkkyyttä. Saan omassa mielessäni kärpäsestä härkäsen aivan hetkessä ja annan sen näkyä myös muille, lähinnä miehelleni. Pari kertaa oon raivostunut niin, että hiukset on meinannu irrota päästä. Ei kivaa. Oon myös huomannut, että oon huonoa seuraa silloinkin, kun jännitän. Enpä nyt sitten tiedä, syyttääkö tästä oikkuilusta hormoneita, jännitystä vai jotain muuta. Sen kuitenkin tiedän, että täytyy yrittää selviytyä tästä kunnialla ja hillitä näitä suurimpia tunteenpurkauksia.

Tunteista vielä, että olisipa vaan niin ihanaa, jos olisin jo pidemmällä tässä raskaudessa. Ei haittaisi vaikka oltaisiin jo loppuvaiheessa. Oon vähän kateellinenkin niille, jotka on jo siinä vaiheessa. Uskottelen itselleni, että tämä murehtiminen ja jännittäminen loppuu siihen kun nt-ultrassa näen pienen vauvan. Toivon pelon hälvenemistä, mutta epäilen kuitenkin. Aina tulee uusia huolia. Ehkäpä sitten rakenneultran jälkeen voin oikeasti uskoa, että saadaan tämä vauva. Välillä nytkin jo pilkahtaa mielessä sellainen uudenlainen ilo, tosin hyvin lyhyesti. Pelkään vielä paljon. Mitä jos pieni onkin kuollut kohtuun sykkeen toteamisen jälkeen? Ei olisi ensimmäinen kerta. Eikä olisi ensimmäinen kerta kun kroppa huijaisi, että raskaana ollaan, vaikkei ollakaan. Mitä tekisin sitten? Miten jaksaisin taas uuden menetyksen? Mistä saisin iloa elämään? Miten mies jaksaisi? En pääsisikään äitiyslomalle ensi kesäksi eikä vauvamaha pullottaisi talvitakin alta. Äh, on vaan pakko yrittää uskoa parasta. Muuten nämä tulevat kaksi viikkoa on jo etukäteen tuomittu äärimmäisiksi piinaviikoiksi. Ei ole helppoa ajatella optimistisesti, niin rentouttavaa ja ihanaa kuin se olisikin.

10+0 ja ultrakutsu!

Tänään alkoi 11. raskausviikko eli viikkoja kasassa 10+0, jee! Numerona se näyttää niin isolta ja vähän turvalliseltakin jo, mutta en kyllä pysty huokaisee vielä. Tänään onneks tuli postissa ultrakutsu, ja kauan odotettu nt-ultra olis luvassa sitten kahden viikon päästä. Se ei tunnu tällä hetkellä liian pitkältä ajalta, mut itseni tuntien, alan varmaan olla tulisilla hiilillä hyvinkin jo viikon päästä. Heti tänään jo alkoi vähän enemmän jännittää, mut ihanaa kun sitten ultrassa saa tietää enemmän!

Avoimuutta ja salaisuuksia

Ensimmäisestä raskaudestani kerroimme silloin vain kahdelle parhaimmalle ystävälleni sekä siskolleni. Koska keskenmeno sattui tapahtumaan vanhempieni luona, oli heille kerrottava siinä hetkessä: "Olin raskaana, mutta en taida olla enää. Täytyy lähteä sairaalaan." Vasta myöhemmin olen kertonut muille läheisille.

Toisessa raskaudessa taisimme kertoa samoille ihmisille ensin. Tosin tämän keskenmenon jälkeen tunsin tarvetta jakaa asian myös työpaikalla. Työyhteisömme on pieni, n. 10 hengen porukka. Lyhyen sairaslomani jälkeen pidimme porukalla viikottaista palaveria ja empaattinen esimieheni halusi kysellä meiltä viikonlopun kuulumisia. Tunsin turhaksi ja raskaaksi valehdella, joten sanoin suoraan kaikille saaneeni keskenmenon ja olevani rikki. Näin jälkeenpäin en ole kertaakaan katunut avoimuuttani tästä asiasta. 

Minun mielestäni lapsettomuudesta ja keskenmenoista pitäisi puhua enemmän. Vain siksi että näitä kokeneet tietäisivät etteivät ole yksin. Kahden keskenmenon jälkeen päätin, että itse en ainakaan halua enää vaieta näistä. Olenkin kertonut avoimesti ystävilleni, perheelleni ja useimmille työkavereilleni oman lapsen kaipuusta ja lapsettomuushoitojen aloittamisesta.

Olen kertonut melko avoimesti myös tästä kolmannesta raskaudesta. Olen päättänyt, että kävi miten kävi, kerron kaikille joille tuntuu hyvältä kertoa. Sellaisille on helppo kertoa, joiden tiedän ymmärtävän, että alkuraskaus on hauras, ja että mikään ei ole varmaa. Äidille ja isälle oli myös helppo kertoa, kun he tiesivät aiemmistakin vaiheista. Olen niin onnellinen, että minulla on nykyään ihan hyvät välit vanhempieni kanssa. Luulisi, että hieman vieraammalle ihmiselle olisi helpompaa kertoa, kun kumpikaan ei tunne toista. En silti saanut kerrottua eilen lauluopettajalle, vaikka olisin halunnut tiedustella, vaikuttaako raskaus jotenkin laulutekniikkaan.

Entä jos sana leviää... Yhtenä päivänä jo pari viikkoa sitten tapasin työpaikkani taloudellisen johtajan ohimennen touhutessani lasten kanssa. Kirkkaalta taivaalta minulle osoitettiin onnentoivotus: "Onneksi olkoon!" Menin ihan hämilleni, että miksi ihmeessä onnitteluja?! Kunnes lamppu syttyi ja kiitin änkyttäen. Lähin esimieheni oli nähtävästi jakanut tietoaan, ehkäpä jo miettinyt tulevia työkuvioita, vaikka olimme kyllä sopineet, että tämä asia on yksityinen. En pahoittanut siitä mieltäni suuresti, vaikka toki hieman järkytyin tilanteessa.

Ehkäpä olisi hyvä myös estää kavereiden facebook-kommentit ja kuvat, joissa esiinnyn. Esimerkiksi herkuttelu- ja leffailtana kokkailimme miehen kanssa keittiössä ja ystäväni otti meistä kuvan ja laittoi sen facebookiin. Eihän siinä muuten mitään, mutta mun vatsa turvotti siinä kuvassa niin paljon, että tyhmempikin osais jo päätellä jotain. Sama ystäväni kommentoi erästä facebook-kirjoitustani viittaamalla lapsensaantiin. Hän on varmaan vain innoissaan, mutta haluaisin kuitenkin itse kertoa ystävilleni ja tutuilleni sitten kun siltä tuntuu.

Hassua. Puhun avoimuuden puolesta, mutta silti en halua olla avoin kaikille ihmisille. Ehkä halu avoimuuteen riippuukin vain ihmisestä. Olen onnellinen, että minulla on niin monia ihmisiä, kelle haluan tämän iloni jakaa.

Ensimmäinen neuvolakäynti, rv 9+4

Ensimmäinen neuvola takana. Oikeastaan aika turha reissu, mutta tulipahan käytyä. Olin jostain syystä odottanut hymyilevää ja sydämellistä hoitajaa, joka kuuntelisi ja tarvittaessa kaivelisi meistä kaikki keskenmenopelot näkyviin ja joka rohkaisisi meitä uskomaan hyvään onneen. Mutta vastassamme olikin väsynyt ja rutinoitunut, vaikkakin oikeasti varmaan ihan mukava, naiskätilö.

Aluksi kävin puntarilla, jossa aivan valtavat lukemat hyppäsivät silmille. Pieni osa painonnoususta selittynee juuri syödyllä lounaalla, mutta tunnustan, että on tullut myös herkuteltua liikaa ja väärällä tavalla näinä ensimmäisinä raskausviikkoina. Parannan tapani, lupaan sen!

Luulin, että minusta olisi otettu jo nyt erilaisia näytteitä, mutta sainkin lähetteet näytteiden ottamista varten varsinaisen labran puolelle. Siellä odottaa kuulemma pissaus purkkiin ja kolmen veriputken luovutus. En ajattele sitä nyt enempää, etten lietso jännitystä. Toisinaan pysyn verikokeissa tolpillani, toisinaan jalat lakkaavat toimimasta, luultavasti vain jännityksen takia. 

No sitten pääsimme keskustelemaan sikiöseulonnoista ja elämäntavoistamme. Vaikka tuskin sitä keskusteluksi voi sanoa, kun kätilö rutiininomaisesti kyseli meiltä kaikki asiat, jotka hänen tässä vaiheessa kuuluu tiedustella. Käynnin aikana hän totesi kolme kertaa, että kyselee meiltä nämä asiat hieman oudossa järjestyksessä, jotta hän pysyy itse virkeänä. Hän kun käy näitä asioita niin usein läpi asiakkaiden kanssa. Ja eihän se mitään, ymmärrän. Tuli vain hieman sellainen olo, että hän ei pitänyt meitä yksilöllisinä tai tärkeinä asiakkaina, vaan ehkä ajatteli, että meille riittävät nämä rutiininomaiset tiedot raskaudesta. Kun yritin välillä kertoa omista kokemuksistani, hän ei todennäköisesti kuunnellut lainkaan, tai ainakaan hän ei lähtenyt mukaan keskusteluun.

Käynnin aikana minä ja mieheni täytimme omat lomakkeemme alkoholin käytöstä. Rastitin lomakkeesta vaihtoehdon: "en käytä alkoholia lainkaan" ja selitin vielä ääneen, että viimeisen vuoden aikana olen nauttinut yhden siiderin. Tästä huolimatta saimme pitkähkön tietoiskun/läksytyksen siitä, että yksikin alkoholiannos voi olla haitaksi. Huomasin ajattelevani, että "eikö hän usko minua kun sanon etten juo". Olin ihmeissäni ja pettynyt.

Koen olevani empaattinen ihminen ja ymmärrän, että jokaisella meillä on omat heikot hetkemme. Silti ajattelen, että asiakaspalvelutyössä työntekijän täytyy yrittää kaikkensa, jotta asiakkaalla on hyvä ja luottavainen olo. Tämä koskee kaikkia aloja. En minäkään ole joka päivä iloisella mielellä töissä lasten kanssa, mutta kyllä katsekontaktia ja hymyä pitää aina löytyä.

No, annan hänelle vielä mahdollisuuden.

Nyt seuraavat päivät odotan kuumeisesti postilaatikon kolahdusta, jolloin luukusta kopsahtaa kutsu ultraan. Laboratorioon ajattelin suunnata tässä jonakin aamuna ja hammashoitajan ajankin saa kuulemma jo varata.

Mennyttä ja tulevaa, rv 9+3

Mistä aloittaisin? Minusta vai meistä, menneistä vai tulevasta?

Kerronpa lyhyesti itsestäni. Olen 29-vuotias nainen, joka on toivonut esikoislasta elämäänsä jo pidemmän aikaa. Asun aviomieheni kanssa ja työkseni kasvatan lapsia. Edelliset kolme vuotta olen ollut samalla elämäni onnellisin, ja samalla elänyt tähänastisen elämäni raskainta aikaa. Kukoistava avioliitto ja oman itseni etsiminen välillä menestyksekkäästikin eivät ole hälventäneet lapsettomuuden ja syntymättömien lasten menettämisen tuskaa. 

Keskenmenot ja pitkäaikainen esikoisen toivominen ovat jättäneet sisimpään pysyviä arpia, jotka toki haalistuvat, mutta tuskin koskaan kokonaan häviävät. Tunteiden kirjo on näiden vuosien aikana ollut suuri. Olen ollut katkera ja vihainen, kateellinen ja pettynyt, pelokas ja epätoivoinen, epäileväinen ja ärsyyntynyt, surullinen ja haikea. Hetkittäin esiin on pilkahtanut ripaus toiveikkuutta ja iloa, mutta nopeasti se on repäisty pois. Yleensä kiertopäivänä numero yksi.

En halua kuitenkaan, että ymmärrätte väärin. Elämäni on ollut koko ajan hyvää. Kuten sanoin, olen elänyt myös elämäni onnellisinta aikaa. Viimeisen vuoden aikana olenkin pohtinut paljon sitä, kuinka pelkään olevani kiittämätön tätä kaikkea kokemaani onnea kohtaan. Olen saanut kaiken, mutta haluaisin vielä jotain lisää:

"On sillä ihmisii, joista haluu pitää kii.

On koti, muistoja ja unelmii.

On laskut maksettu ja koulut käyty,

anteeks annettu ja maailmaa nähty.

Silti on jotain vieläkin vailla,

haluis olla äiti, ystäviensä lailla."

Nyt tiedätte jotain minusta, meistä ja menneistä. Mutta entäs se tuleva? Sitä ei voi kukaan tietää, mutta koska uskon, että matka on vähintään yhtä tärkeä kuin itse päämäärä, haluan jakaa matkani kanssanne. 

Olemme olleet jo muutamassa tienristeyksessä. Ensimmäisessä päätimme kulkea kunnallisen terveydenhoidon reittiä. Se olisi voinut olla nopeakin, jos meistä olisi löydetty jotain vikaa. Vaan ei. Kuljimme hitaimman polun, koska kahta keskenmenoa ei pidetä vielä suurena ongelmana ja lapsettomuushoitoihin pääsee vasta vuoden tuloksettoman yrityksen jälkeen. Keskenmenot siis pitkittivät hoitoon pääsyä.

Toinen risteys oli kaiken sen katkeruuden, vihan ja kateuden käsitteleminen. 

Kun lähipiiristä  ja työyhteisöstä alkoi kantautua useita vauvauutisia, olisi tehnyt mieli vain kadota: sulkea puhelin ja facebook, muuttaa ulkomaille, vaihtaa elämää jonkun muun kanssa. On vaikea ajatella, miten hyväksyminen lopulta tapahtui, mutta luultavasti siihen vaikutti parhaan ystävän antama tuki sekä hänen oma raskautensa. Syvä ja aito ystävyys oli varmaankin se voima, joka voitti suurimmat kielteiset tunteet. Kun opin hyväksymään ystäväni tulevan lapsen ja iloitsemaan hänestä aidosti, tuntui turhalta olla katkera muillekaan odottajille.

Kolmas merkittävä tienhaara oli hoitoihin pääseminen ja clomifen-lääkityksen aloittaminen. Se toi aivan uudenlaista toivoa ja iloa pitkään yritykseen. Söin Clomifenia viitenä kuukautiskierron päivänä. Lääke tehostaa munasolujen kasvua ja omassa tapauksessani kypsytti heti ensimmäisessä hoitokierrossa kaksi suurta follikkelia (munasolua). Jouduimme siis jo miettimään kaksosraskaudenkin riskiä. Otimme tuon riskin. Hyvä niin, sillä sunnuntaina 22.9. (ovulaatiosta 11 päivää) raskaustesti näytti haaleaa mutta selkeää plussaa. <3 

Plussatestistä alkoivat piinaviikot, joita ei varmaan voi ymmärtää, ellei ole kokenut niitä itse. Aivan jokaisena aamuna, iltana ja päivänä (edelleenkin) etsin vessassa käydessäni merkkejä punaisesta vuodosta ja säikähdän sydämeni kurkkuun jos kuvittelen näkeväni punaisen varjoja. Jokaisena päivänä ajattelen jollain tavalla raskausoireitani, tai pikemminkin niiden vähyyttä. Kaikillehan ei oireita tulekaan, mutta keskenmenneiden raskauksieni kokemuksella olen fyysisesti herkästi reagoivaa sorttia. Tai sitten on oikeasti totta, kun sanotaan, että eri raskaudet ovat erilaisia, samallakin ihmisellä. Tähän haluan uskoa.

Tuskaisaa epävarmuutta lievittääkseni kävimme yksityisellä lääkäriasemalla alkuraskauden ultrassa, kun raskausviikkoja oli laskujeni mukaan 6+4. Suureksi iloksi lääkäri löysi sisältäni täysin viikkoja vastaavan alkion, jonka sydän vilkkui ruudulla. Arvelinkin, että ei tämä ensimmäinen ultra pitkään mieltä helpota, mutta toki yllätyin, kun jo samana iltana löysin itseni taas murehtimasta ja odottamasta seuraavaa ultraa. Tuosta ultrasta on kulunut nyt kolmisen viikkoa, joka tuntuu ainakin kuudelta viikolta.

Huomenna on rv 9+4 ja ensimmäinen neuvolakäynti. Luvassa kaksi tuntia verikokeita, pissakokeita ja keskustelua. Ultraan en usko pääseväni, vaikka sellaistakin olen kuullut kaupungissamme tapahtuneen. Se ei liene kuitenkaan yleinen käytäntö ensimmäisellä neuvolakäynnillä, vaan enemmänkin se on vain erityisen ymmärtäväisten terveydenhoitajien/kätilöiden kädenojennus. Joka tapauksessa huomenna on aika puhua kaikesta mitä tulee mieleen, myös keskenmenopeloista. Ja saahan sitä toivoa, että meillekin osuisi erityisen empaattinen hoitaja, joka haluaisi huojentaa meidän mieltä ja näyttää meille uutta kuvaa pikkuisesta.