Olenko empaattinen vai tyhmä?

Olen tänään, taas jälleen tuhannen kerran, miettinyt, missä kulkee empaattisuuden ja tyhmyyden raja. Siis sitä, että kuinka kauan on hyvä olla ymmärtäväinen toisen ihmisen sairaanomaista neuroottisuutta, pelkoja, hänen kokemaansa luottamuspulaa tai lupausten rikkomista kohtaan. Ja milloin on lupa sanoa, että "nyt riittää, en jaksa enää". Luulenpa, että minä olen luisunut osittain jo sinne tyhmän puolelle, kun vieläkin yritän kauniisti puhua tälle ihmiselle ja saada hänet ymmärtämään, että olemme hänen puolellaan. Hän jauhaa samat asiat kerta toisensa jälkeen eikä kuule sanaakaan, mitä sanomme.

ÄRRsyttää, että minun on niin vaikea sanoa hänelle suoraan, mitä ajattelen. Olen kyllä vähän kehittynyt tässä, mutta edelleenkin teen asioista liian nättejä. Tämä ihminen ei tunnu kuulevan asioiden viestiä näteistä lauseista. Hänelle pitäisi puhua napakasti, varmaan jopa hieman tylysti. Empaattisuus vain heittää bensaa hänen liekkeihinsä ja kasvattaa ongelmaa. Sitä on jo kokeiltu.

Haluaisin sanoa hänelle, että "olen totaalisen kyllästynyt sinun ylivarovaisuuteesi kaikissa arjen pienissä ja suuremmissakin asioissa! Elämäsi valuu hukkaan, jos pelkäät liikaa kaikkea."

"Osaamme huolehtia varsin mainiosti meidän lapsesta emmekä tarvitse neuroottisesti toistuvia ohjeistuksiasi esim. käsien pesemisestä, päiväunipaikasta tai mistään mikä liittyy lapsen hoitoon. Kuulemme asian mielellämme kerran tai korkeintaan kaksi, 10 kertaa parin viikon aikana on jo liikaa, se on sairasta. Etkö luota kykyihimme hoitaa lasta?!"

"Minua suututtaa, että soudat ja huopaat asuntoasiassa jatkuvasti! Etkö ymmärrä, miten loukkaavaa se meistä on?! Puhut vain omista tarpeistasi. Etkö tajua, että meilläkin on tarpeita ja toiveita? Etkö ajattele yhtään, että haluamme suunnitella elämäämme eteenpäin toisen lapsen ollessa jo tulollaan? Että haluamme ennakoida suuria asioita esikoisemme hyvinvoinnin takia? Päätä jo hyvä ihminen mitä haluat! Sinulla on valta tehdä ihan mitä haluat ja olemme antaneet sinulle tilaa ja aikaa pohtia asiaa rauhassa. Myy tai et, haluamme vain tietää!"

"Meidän on aivan turha puhua sinulle mitään, kun et kuitenkaan kuule. Muka keskustelet kanssamme, vaikka todellisuudessa keskityt vain tuomaan omat rajoittuneet ajatuksesi esiin. Syyllistät meitä ja jankutat. Et kuule, mitä yritämme sanoa kerta toisensa jälkeen: olemme sinun puolellasi!"

"Ei lapsesi ole jatkuvasti tilivelvollinen sinulle elämästään. Ei hänen tarvitse jatkuvasti olla sinun puhelinsoittosi tai viestisi tavoitettavissa. Ehkä hän haluaa välillä olla rauhassa. Hän on aikuinen! Miksi aina ajattelet pahinta? Enkä minäkään jaksa jatkuvasti olla valmiina vastaamaan viesteihisi. Se väsyttää."

"En halua enkä jaksa enää ottaa sinun stressiäsi omakseni, ymmärrätkö?! En halua jatkuvasti kuulla asioista, joita pelkäät tai stressaat, koska se rasittaa ja uuvuttaa minua. Pidän sinusta ja olet antanut meille paljon, mutta en jaksa enää. Oman hyvinvointini takia joudun viilentämään välimme, jos käytöksesi ei muutu. Se harmittaisi meitä kaikkia paljon, mutta se on ainoa vaihtoehto."

No nyt olen purkautunut tästä aiheesta riittävästi. On monta asiaa, jotka ärsyttävät tässä ihmisessä ja tilanteessa. Minä empaattisena ja herkkänä olen yrittänyt ymmärtää, mutta nyt alkaa tulla raja vastaan. Vähän pelkään sitä hetkeä, jolloin vihdoin annan palaa tuutin täydeltä ja sanon mitä mielessäni pyörii. Se tulee varmasti hänelle yllätyksenä, koska olen ollut melko viilipytty aiemmin. Tiedän, että hän loukkaantuu syvästi. Toisaalta odotan sitä hetkeä, että uskallan vihdoin olla rehellinen ja aito. Onneksi mies ymmärtää minua ja on samaa mieltä kanssani. Tuntuisi toivottomalta olla tässä yksin.