Ystävä sanoi ihanasti, että meille tulee syksyllä sitten ihan meidän näköinen vauva-arki. Oon ehkä jotenkin murehtinut, millaista meidän elämä sitten on, mutta tuo yksi lause tavallaan vapautti mut. Meidän arjesta tulee nimenomaan sellainen, joka sopii meidän elämään sitten. Me tehdään sellaisia juttuja, jotka on meille tärkeitä ja tarpeellisia siinä hetkessä. Hoidetaan vauvaa niin kuin me koetaan parhaaksi. Ollaan riittävän hyviä vanhempia molemmille lapsille. Rakkautta kyllä riittää meille kaikille tässä perheessä. Voi olla, että meidän arki on sitten ihan erilaista kuin nyt kuvittelen. Ja luultavasti onkin. Meillä on myös lupa innostua uusista asioista ja kokeilla uusia juttuja. On lupa muuttua äitinä ja isänä, muuttaa meidän tapoja tai mieltymyksiä, tehdä asioita eri tavalla kuin ennen. On lupa tuntea kaikenlaisia tunteita.
Otan edelleen ympäristön paineet herkästi itseeni. Tai siis teen itse niitä paineita toisten tahattomista sanomisista ym. Leikkipuiston äideillä, sukulaisilla ja kavereilla on paljon näkemyksiä kaikesta mikä liittyy vauvoihin ja lastenhoitoon. Kukaan ei voi kuitenkaan oikeasti tietää, mikä toimii meillä, meidän lasten kanssa. Minäkään en voi tietää, mikä toimii meidän kuopuksen kanssa. Esikoisen aikana hyväksi todetut jutut ei välttämättä onnistukaan uuden tulokkaan kanssa. Toisaalta asia voi olla myös toisinpäin, että tällä kertaa päästäänkin helpommalla jonkun tietyn jutun suhteen kuin esikoisen ollessa vauva. Lapset on yksilöitä ja me itsekin muututaan koko ajan ihmisinä ja vanhempina.
Se onkin ehkä ollut jonkinlainen oivallus mulle viime päivinä. Siis se, että me aikuisetkin saadaan muuttua. Että meidän ei todellakaan tarvitse elää samanlaista vauva-arkea nyt kuin silloin esikoisen aikana. Ja mikä tärkeintä, arki ei edes voi olla samanlaista, vaikka haluttaisiin. Saa elää siinä hetkessä ja tehdä asiat niin kuin sitten hyvältä tuntuu. Vaikka onkin kyseessä toinen lapsi ja periaatteessa meillä on nyt paljon enemmän kokemusta ja tietoa kuin silloin esikoisen synnyttyä. Saa silti olla myös ulalla, toisenkin lapsen kanssa. Se on kuitenkin ihan eri lapsi.
Paineita toki on myös tuon 2-vuotiaan aktiviteeteista. Hän selvästi nauttii menemisistä ja touhuamisista: tarvitsee tekemistä päiviin. Siitä tietysti nousee itselleni paineita järjestää hänelle niitä kaveritapaamisia, muskarijuttuja, perhekerhoretkiä, leikkipuistovisiittejä ja muita. Jumpastakin on puhuttu taas miehen kanssa, että olisiko syksyllä taas sekin mukava juttu arkeen. Tyttö kun on kova jumppailija ja iloitsee kaikenlaisesta liikkumisesta. Silti jonkinlainen armollisuus itseä kohtaan olisi hyvä muistaa. Ei saa uuvuttaa itseään liikaa, jos tuntuu ettei jaksa. Ei saisi ottaa liikaa menemisiä viikkoon. Välillä on tuntunut ihanalta olla koko viikko kotiympyröissä: siivoilla kotia rauhassa, ulkoilla kotipihassa, katsoa lastenohjelmia, olla vaan. Välillä taas on kyläilty melkein päivittäin ja käyty erilaisilla asioilla kaupungilla ja muualla. Jollakin viikolla on menty joka aamupäivä leikkipuistoon eväiden kanssa. Ihan sen mukaan, mikä itseä kiinnostaa ja huvittaa.
Tästä päästäänkin siihen lähes kliseiseen sanontaan, että "kun vanhemmat voivat hyvin, se heijastuu lapsiin". "Kun vanhemmat ovat onnellisia, lapsetkin ovat". Tai jotain sinne päin. Oon viime aikoina puhunu parinkin eri äiti-ihmisen kanssa siitä, että itseäänkin pitää huoltaa. Vaikka äitiys on kaikki kaikessa ja pienen ihmisen hoitaminen ja kasvattaminen on elämän suurimpia asioita, äidin ja isän täytyy myös kuunnella itseään ja omia tarpeitaan. Mitä minä tarvitsen aikuisena ihmisenä, puolisona, naisena/miehenä?
Mulle on esimerkiksi ollut jo pitkään todella tärkeää, että oon saanut omaa vapaa-aikaa. Olisin halunnut sitä ehkä jopa enemmän kuin olen osannut/viitsinyt pyytää. Omatunto soimaa helposti ja puhuu: "nyt mies joutuu työpäivänsä päälle hoitamaan lapsen yksin" tai "oletpa itsekäs kun haluat näin usein mennä". Keväällä oli aivan mahtavaa käydä treeneissä 2krt viikossa. Silloin kyllä jo tuntui, että kävin tosi usein. Toisaalta se teki tosi hyvää: säännöllinen oma aika. Mulle on myös ollut tosi merkityksellistä päästä pienille reissuille yksin. Käytännössä se on tarkoittanut näitä mun Helsingin reissuja, kun oon ollut hotellissa yksin yötä ja seikkaillut kaupungilla joko yksin tai ystäviä/veljiä tavaten. Muutaman päivän ulkomaan matkoistakin oon haaveillut, mutta ne on toistaiseksi jääneet toteuttamatta.
Ystävän kanssa puhuttiin myös siitä, kuinka esim. aikuisten seura, itsensä kauniiksi laittaminen, omat harrastukset, omat opiskelut, omat projektit ja työt pitävät virkeinä ja elinvoimaisina. Mulla onkin ollu varmaan viime kevään aikana jonkinlainen kriisi tän asian suhteen. Vaikka oon tosi paljon tykänny olla kotona lapsen kanssa, oon alkanu myös kaivata elämään älyllistä haastetta ja "aikuisten juttuja". Olinhan kuitenkin ennen lapsen saapumista tottunut vauhdikkaaseen työelämään päiväkodissa ja sitä ennen pitkiin yliopisto-opintoihin. Ehkä senkin takia viime keväänä oli jotenkin vaikea sopeutua tietoon uuden vauvan tulemisesta. Vaikka siis oltiinkin toivottu toista lasta kovasti ja aloitettu hoidotkin. Silti vasta raskauden alettua tajusin, että se tarkoittaa minun kotiäitiyden jatkumista edelleen. Edellisestä syksystä ja kuluneesta talvesta/keväästä uupuneena se ei tuntunut järin mielekkäältä vaihtoehdolta. Vaikka toisaalta olinkin jo pitkän aikaa sitten päättänyt, että en kuitenkaan menisi töihin ensi syksynä.
Mutta siis, niitä omia juttuja tarvitsee. Onkin ollut ihana tajuta, että se meidän tuleva vauva-arki voi sisältää sellaisiakin asioita, joita ei nyt ole meidän elämässä ollut. Voin vaikka aloittaa jonkun uuden harrastuksen. Tai voidaan lasten kanssa käydä jossain ihan uudessa perhekerhossa tms. Odotan myös kovasti sitä, että pääsen johonkin tavalliseen jumppaan synnytyksestä toivuttuani. Tämä ajatus on mulle jonkinlainen henkireikä tällä hetkellä.
Ja sitten naurettiin ystävän kanssa sitä, että miksi sitä aina ajattelee, että "sitten kun". Sitten kun olen raskaana, liikun enemmän. Sitten kun raskausdiabetes todetaan, täytyy tarkkailla paremmin syömisiään. Sitten kun vauva on syntynyt. Sitten kun. Miksi niitä hyviä asioita on joskus niin vaikea alkaa toteuttaa tässä ja nyt. Yhtä tärkeitähän ne olisi jo nyt, tänään.
Vielä siitä omannäköisestä arjesta. On mullakin paljon mielipiteitä toisten asioista ja lastenhoitometodeista. Yritän olla kuitenkin tosi varovainen keskusteluissa, jotta en pahoittaisi toisten äitien mieliä vahingossa. Jokainen tekee parhaansa sen kykynsä ja tietonsa valossa, joka hänellä siinä hetkessä on. Jokaisella on myös oma elämänhistoria, joka vaikuttaa kaikkeen. Toki voin kysyä asioista, varovasti vihjailla ja herätellä ajatuksia, mutta ei ole minun tehtävä puuttua toisten valintoihin. Leikkipuistoissa käydyissä äitien välisissä keskusteluissa esimerkiksi ilmenee helposti suuria eroja perheiden tavoissa. Tottakai mielessäni ihmettelen moniakin juttuja ja saatan ajatella, että "onpas noilla hassuja tapoja" tai "kuulostaapas hankalalta tuo noiden tapa" tai "itse en missään nimessä tekisi noin". Harvoin kuitenkin niitä kommentoin suuremmin: jokainen tehköön mikä tuntuu parhaalta.
Yksi puistotuttu sanoi jotenkin osuvasti, että "jos tulisin uudestaan raskaaksi, en haluaisi nähdäkään toisia odottavia äitejä". Käsittääkseni hän tarkoitti mm. sitä, että toisen lapsen kanssa haluaisi tehdä kaikki ratkaisut itsenäisemmin kuin esikoisen odotus- ja vauva-aikana. Mielipiteitä ja neuvoja kun on aina tyrkyllä kovin paljon. Jostain syystä hänen lausahduksestaan tuli hyvä mieli. Minäkään en haluaisi liikaa kuunnella toisten mielipiteitä ja ohjeita, nyt kun oon oppinut, että asiat ei kuitenkaan ole niin yksinkertaisia, kuin ne ehkä ulkopuolisen silmin saattavat näyttää. Esimerkiksi vauvan hoitamiseen liittyen. Toki tavalliset keskustelut ja kokemusten vaihtamiset ovat asia erikseen!
Esikoista odottaessa luin paljon kaikenlaisia keskustelupalstoja mm. lapsen unijärjestelyistä, ruokailuista, vaatteista, lapsen jättämisestä hoitoon ym. Niitä oli kivakin lukea, kun ei ollut omaa tietoa/kokemusta oikein mistään. Toisaalta noissa keskusteluissa ihmisillä on usein aika jyrkkiäkin mielipiteitä siitä, miten missäkin tilanteessa olisi hyvä tehdä. Nimimerkkien takaa on helppo kommentoida tylysti ja kyseenalaistaa toisten ratkaisut, tietämättä edes koko tilannetta. Tässä raskaudessa en ole lukenut mitään vauvanhoitojuttuja netistä, ainakaan vielä. Ei ole ollut tarvetta. Onhan nettikeskusteluista toki joskus hyötyäkin: voi saada uusia ideoita ja vinkkejä. Silti me tehdään meidän arjesta just meille sopiva ja hyvä. Sellainen arki, jossa meidän kaikkien neljän on hyvä olla ja elää.
Meitä on erilaisia. Minä olen tällainen. Tällä hetkellä. Se voi muuttua milloin tahansa. Ja se saa olla niin.
Rohkeaa ja vapauttavaa viikkoa kaikille!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vauva-arki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vauva-arki. Näytä kaikki tekstit
maanantai 11. heinäkuuta 2016
maanantai 13. huhtikuuta 2015
Sekalaisia kuulumisia
Käytiin viikonloppuna yhden yön visiitillä minun lapsuudenkotona. Aina keväisin tulee sinne mieli, lähinnä järvenrantaan maisemia katselemaan ja isolle pihalle kevättä fiilistelemään. Vauva oli tosi onnessaan mummulan kissasta. Ei pysynyt yhtään paikoillaan vaan seurasi kissaa, tarttui turkista ja suuttui, kun ei annettu mennä vetämään hännästä. Hih.
Yö mummulassa meni tosi hyvin. Nukuttiin vauvan kanssa eri huoneissa yläkerrassa. Tehtiin tytölle lattialle patjasta pesämäinen peti. Reunoille käärittiin peittoja ym. Itkuhälytin päälle ja alakertaan katsomaan telkkaria ym. Pian itkuhälyttimestä alkoi kuulua kahinaa. Hälytysvalo ei syttynyt, mutta olin varma että nyt siellä jotain tapahtuu. Mies meni katsomaan ja tyttö oli herännyt unesta, huomannut itkuhälyttimen pienen valon pimeässä ja ryöminyt sen luokse huoneen ovelle. Isin nähdessään reppanalle tuli itku. Onneksi yöunirutiinit on muodostuneet niin vahvoiksi, että tuttu unilaulu ja isin syli nukuttivat tytön nopeasti uudestaan. Seuraavan kerran tyttö heräsikin vasta aamulla. Jes!
Vaalit ja äänestäminen ja ehdokkaat ja puolueet ja plääh. Ihan stressi meinaa aina tulla vaalien kynnyksellä, kun joka tuutista tulee vaaliasiaa eikä itselle todellakaan ole helppoa valita omaa ehdokasta. Joskus on jäänyt äänestämättäkin, mutta nyt halusin käyttää oikeuttani. Vaalikoneen mukaan minulle sopivat aikalailla kaikki kuusi suurinta puoluetta. Että niin. Valitse siitä nyt sitten. Ja toisesta vaalikoneesta tuli joku ihan ihmepuolue, jota en todellakaan ajatellut äänestää. Öhöm, mitäköhän olin siinä vaalikoneessa vastannut. Eilen illalla myöhään lueskelin pahalla tuulella ja väsyneenä minulle läheisimpien puolueiden vaaliohjelmia ja vihdoin sain päätettyä puolueen. Sitten onneksi löytyi sieltä sopiva ehdokas. Harmi kun itseään ei voi äänestää vaaleissa. Se olisi niin helppoa. On vaikeaa ja mahdotontakin löytää sellaista ehdokasta, joka sopisi itselle täydellisesti. Pitää vain päättää, mitkä asiat on itselle tärkeimpiä ja valita ehdokas sitten sen mukaan. Tällä kertaa suosin ehdokasta, joka tietää lasten asioista. Äänestysreissulla poikettiin vauvan kanssa myös läheiseen leikkipuistoon keinumaan. Vauva kikatti vauhdissa ja potki jaloilla ilmaa. <3 Olin myös ylpeä itsestäni, kun sain suuni avattua ja ojensin alakouluikäisiä poikia, jotka hätistivät oravaa harjanvarsilla puusta. Fiksua touhua pojilta jep. Heti kyllä lähtivät toisiin puuhiin nolostuneen näköisinä.
Muuten on touhuttu ihan tavallisia juttuja. Olen alkanut nyt taas pitkästä aikaa soitella pianoa useammin ja otan myös tytön istumaan pianon ääreen syöttötuolissa. Tyttö tykkää pimputella koskettimia: välillä yhdellä sormella hiljaa ja välillä lyö molemmilla käsillä voimakkaasti. Oma laulutaito on yllättäen tallessa. Ehkäpä unilaulujen korkealta kailottaminen on pitänyt yllä sopraanoääniä. On siis ollut yllättävän helppo laulaa korkealta. Kovin kovaa en pysty vielä laulamaan, ettei vauva säikähdä. Vauva soittaa minun mukana.
Toisina päivinä kyläillään ystävien luona tai ystävät meillä. Silloin juodaan teetä ja höpötellään kaikkea mitä mieleen tulee. Monesti ollaan ihan kotona kahdestaan. Mies käy joskus lounastunnilla syömässä kotona, mikä on mukavaa. Joskus käydään ruokakaupassa, kävelyllä tai keinumassa pihassa, joskus lorvitaan sisällä koko päivä. Joskus siivotaan ja pestään pyykkiä, joskus ei. Tehdään ruokaa, syödään, nukutaan päikkäreitä, leikitään, katsellaan telkkaria, vaihdetaan vaippaa. Tosi tavallista, mutta mukavaa elämää.
 |
| Ihana kissa! |
 |
| Kävelyllä piti ottaa neiti syliin, kun meinasi nukahtaa ennen aikojaan. |
Vaalit ja äänestäminen ja ehdokkaat ja puolueet ja plääh. Ihan stressi meinaa aina tulla vaalien kynnyksellä, kun joka tuutista tulee vaaliasiaa eikä itselle todellakaan ole helppoa valita omaa ehdokasta. Joskus on jäänyt äänestämättäkin, mutta nyt halusin käyttää oikeuttani. Vaalikoneen mukaan minulle sopivat aikalailla kaikki kuusi suurinta puoluetta. Että niin. Valitse siitä nyt sitten. Ja toisesta vaalikoneesta tuli joku ihan ihmepuolue, jota en todellakaan ajatellut äänestää. Öhöm, mitäköhän olin siinä vaalikoneessa vastannut. Eilen illalla myöhään lueskelin pahalla tuulella ja väsyneenä minulle läheisimpien puolueiden vaaliohjelmia ja vihdoin sain päätettyä puolueen. Sitten onneksi löytyi sieltä sopiva ehdokas. Harmi kun itseään ei voi äänestää vaaleissa. Se olisi niin helppoa. On vaikeaa ja mahdotontakin löytää sellaista ehdokasta, joka sopisi itselle täydellisesti. Pitää vain päättää, mitkä asiat on itselle tärkeimpiä ja valita ehdokas sitten sen mukaan. Tällä kertaa suosin ehdokasta, joka tietää lasten asioista. Äänestysreissulla poikettiin vauvan kanssa myös läheiseen leikkipuistoon keinumaan. Vauva kikatti vauhdissa ja potki jaloilla ilmaa. <3 Olin myös ylpeä itsestäni, kun sain suuni avattua ja ojensin alakouluikäisiä poikia, jotka hätistivät oravaa harjanvarsilla puusta. Fiksua touhua pojilta jep. Heti kyllä lähtivät toisiin puuhiin nolostuneen näköisinä.
 |
| Hetki pystyttiin keinua ilman villasukkia. Windfleece-haalari käy pieneksi, joten piti vetää sukat ylös etteivät nilkat näy. :) |
 |
| Tuttisuu |
Muuten on touhuttu ihan tavallisia juttuja. Olen alkanut nyt taas pitkästä aikaa soitella pianoa useammin ja otan myös tytön istumaan pianon ääreen syöttötuolissa. Tyttö tykkää pimputella koskettimia: välillä yhdellä sormella hiljaa ja välillä lyö molemmilla käsillä voimakkaasti. Oma laulutaito on yllättäen tallessa. Ehkäpä unilaulujen korkealta kailottaminen on pitänyt yllä sopraanoääniä. On siis ollut yllättävän helppo laulaa korkealta. Kovin kovaa en pysty vielä laulamaan, ettei vauva säikähdä. Vauva soittaa minun mukana.
 |
| Pienet soittosormet <3 |
 |
| Äidiltä perityt kiharat <3 |
maanantai 22. syyskuuta 2014
Tavallinen touhukas maanantai
Törmäsin yhdessä blogissa hauskaan ideaan kirjoitella yksi vauvan kanssa vietetty päivä vähän tarkemmin ylös. Oli mielenkiintoista lukea pikkutarkkoja selostuksia toisen vauva-arjesta. Niinpä päätin rohkeasti vähän matkia ja kirjata meidän puuhia tänne. Lähinnä omaksi iloksi ja muistoksi:
Klo 19.30 maissa (sunnuntaina) vauva nukahti yöunille
Klo 19.55 huutoitkua ja rupsuttelua, nukahtaa sylittelyn jälkeen
Klo 22.20 vauva herää syömään, menen itse nukkumaan samalla
Klo 23.40 vauva herää syömään
Klo 4 vauva herää syömään, syö paljon, minä ihmettelen että ohhoh kello on jo neljä
Klo 6.50 vauva pyörii sängyssään, aiemmin kuin yleensä: yleensä herätään vasta puoli kahdeksan maissa. Kuuntelen hiljaa vauvan peiton kahinaa ja haukottelua. Vauva alkaa kitistä, nostan viereeni ja toivon, että nukkuisi vielä edes hetken. Syötän unisen vauvan, mutta herää syötyään. Vauva innostuu kun tajuaa minun olevan hereillä ja alkaa jutella hiljaa "öööääää". Minua naurattaa, kun vauva hymyilee niin valloittavasti, mutta yritän kuiskia, että mies saisi vielä levätä. Vauva juttelee kovempaa, mieskin sanoo hyvät huomenet. Mies nousee vessaan ja juttelen vauvalle iloisesti ja kimittäen, niinkuin yleensä.
Laitan pyykit koneeseen, vauva katselee touhujani sitterissä sekä leikkii pehmokirjalla ja helistimellä, jota käyn antamassa käteensä usein, kun tippuu. Tullaan olohuoneeseen ja laitan tekstiviestillä mummulle kuvan, jossa vauva poseeraa mummun tekemät villavaatteet päällä. Kutsun mummun kylään, sovitaan että huomenna. Pumppaan toisen rinnan kun vauva viihtyi aamulla siinä vain hetken. Ajattelen, että ei tykännyt kun suihkuaa niin paljon. En ole ikinä vielä pumpannut tähän aikaan päivästä, eli tehoimut varmasti olleet vauvalla. Totean, että vauvan silmä on normaali. Annan d-vitamiinitipat vauvan omalla lusikalla.
Syötän vauvan pienesti ja vauva ottaa aamu-unet vaunuissa parvekkeella n. klo 8.45-9.15. Päätän, että ei mennä vauvajumppaan, kun unet näin aikaisin, jumppa ei sovi aikatauluun. Ystävälle viestiä, vähän Candy Crush-peliä sekä vihreää teetä nautiskellen.
Vauva herää onnellisena vaunuista. Otan hänet makuuhuoneen sängylle pötköttelemään lelujen kanssa samalla kun itse siivoan miehen yllätykseksi hänen vaatekaappiaan. Hänellä on pieni vaatekaappi verrattuna minuun ja on ollut puhetta, että molempien pitäisi siivota kaappinsa. Vauva viihtyy etenkin mahallaan. Katselee minua ja juttelee.
Kaappi siivottu ja vauva alkaa väsyä. Syöttö ja vaunuihin parvekkeelle. Itselle päälle sininen huppari, harmaa pipo ja keltainen huivi. Ei oikein meinaa vauva rauhoittua. Joudun nostamaan hetkeksi syliin. Uusi yritys ja klo 11.15 nukahtaa. Vaunuja heilutellessa teen muutaman kyykkyliikkeen kuntoilumielessä. SItten teen nopeasti ostoslistan, puen ulkovaatteet itselleni ja kärrään vaunut varovasti parvekkeelta ja kohti lähikauppaa. Ostan paljon juureksia ja joitain perustarvikkeita. Vauva potkii välillä vaunuissa, mutta pitää silmät kiinni. Kävelen kotiin viileässä sateessa. Pyykit kuivumaan ja uudet koneeseen. Ruoat kaappiin.
Klo 12.15. vauva itkee vaunuissa tunnin unien jälkeen. Näyttää reppanalta. Kannan vaakatasossa makkariin ja avaan vetoketjut. Tissi suuhun, syö hyvin. Nukahtaa sängylle. Varovasti yritän avata lisää pukua ja hattua. Jätän vauvan nukkumaan ulkovaatteet puoliksi päällä. Selailen facebookin kirppissivuja ja välillä käyn katsomassa vauvaa. Kokeilen hänen lämpötilaa varovasti, jes vauva ei herää siihen. Ei ollenkaan liian kuuma vauvalla.
Klo 13.30 vauva herää itkeskellen, syö taas hyvin. Ihmettelen, miksi minun hiha on yhtäkkiä märkä. Tajuan, että toinen liivinsuojus on läpimärkä ja kastellut myös minun hihan, joka nojasi siihen. Ohhoh. Vauva virkistyy ja on levännyt ja mahdottoman söpö. Ihastelen miten ihana ja kaunis vauva meillä on. Ja pitkän näköinen.
Vauva makoilee sohvalla minun vieressä lelujen kanssa kun kirjoitan näitä muistiinpanoja ylös. Välillä leikin vauvan jaloilla, pöristelen vauvan mahaan, pussailen kaulalle ja höpöttelen kaikkea. Vauvaa hymyilyttää. Käyn laittamassa lisää pyykkiä kuivumaan ja taas uudet koneeseen. Otan vauvan sitteriin keittiöön ja valmistelen makaronilaatikon uuniin. Höpötän vauvalle koko ajan. Tyhjään samalla tiskikoneen, teen välipalaa itselle ja tajuan ostaneeni vahingossa pahaa teetä, voi itku! Sitten olkkariin.
Vauva on lattialla innoissaan leikkikaaresta. Olen sitonut kaareen pienen pehmokirjan ja se naurattaa vauvaa. Syön välipalaa, telkkari on päällä. Vauva tylsistyy ja menen lattialle seuraksi. Leikitään ja otan vauvan mahan päälle vatsalleen. Vauva ilostuu ja katselee telkkaria riemuissaan. Vauva on tosi söpö myös tuosta kuvakulmasta. Muistan taas, että vauvan korvat ovat likaiset. Haetaan vanupuikko ja putsaan ne, paljon vaikkua. Vauva pötköttää sohvalla minun vieressä. Leikitän vauvaa harsolla heiluttaen sitä vauvan päällä. Vauva nauraa. Täytyy taas pumpata rintaa, kun se on arka.
Kuivat lakanat kuivausrummusta pois ja uudet tilalle. Kuivaustelineeseen ei mahdu. Pitkästä aikaa kuivausrumpu käytössä. Makaronilaatikko on valmis, maistan, nam. Laitan uuniin rosmariinilohkoperunoita miehelle.
Klo 15.30 syötän vauvan, puen ulkovaatteet hänelle ja klo 15.45 nukahtaa vaunuihin tuttuun lauluun ja vesisateeseen. Minä kirjoittelen tätä ja selailen vähän nettiä. Aika menee nopeasti.
Klo 16.20 vauva herää virkeänä vaunuista. Ilahtuu minut nähdessään, niinkuin yleensäkin aina unien jälkeen. Lyhyt syöttö. Mies tulee töistä kotiin ja höpöttelee vauvalle, joka leikkii olkkarin matolla harsolla ja jokeltelee. Mies tekee itselleen ruokaa uuniperunoiden kaveriksi. Minä menen hakemaan viimeiset pyykit kuivausrummusta ja olen tosi tyytyväinen tähän puhtaan pyykin määrään.
Klo 17.30 on syöty päivällistä miehen kanssa. Vauva syö sohvan divaanipäässä innoissaan harsoa ja leikkii pehmokirjalla. Juodaan teetä ja herkuttelen suurella hedelmälautasella, nam nam! Kattellaan telkkaria ja höpistään.
Klo 18.10 vauva kitisee, mies vaihtaa kakkavaipan. Minä käyn rauhassa suihkussa.
Klo 18.20 vauva itkee kovasti hoitopöydällä. Maito auttaa vaippapöksyä ja viihtyy vielä mukavasti sohvalla iskän viihdyttämänä mahallaan ja selällään. Minä pelaan vähän aikaa Candy Crushia. Kuunnellaan huomisen sääennustusta ja päivitellään 5 lämpöastetta, hrrr mutta ihan kiva silti. Pitäisi etsiä omat syys- ja talvivaatteet varastosta.
Klo 19.10 vauva iltakylpyyn. Kylvetetään yhdessä ja joukkoon liittyy ensi kerran myös keltainen pieni ankka. Vauva huomaa sen, mutta ei suuremmin kiinnostu. Huppupyyhkeeseen, jalkojen rasvausta ja yöpukua. Kitinä lisääntyy. Unipussiin jo itkuinen vauva.
Klo 19.28 vauva käpertyy minua vasten heti kun tönäisen hellästi poskea tissillä. Heittää jalat tomerasti yläkautta minua vasten ja sulkee silmät. Muutaman kerran kääntyy pois rinnalta itkemään väsymystä, mutta hellästi käännän hänet takaisin ja imu jatkuu tyytyväisenä. Käsillä tunnustelee minun ihoa ja näen vielä ihastella pötkösormia. Kuuluu lyhyitä onnellisia unihyminöitä, "hmm hmm". <3
Klo 19.30 vauvalla on silmät täysin kiinni. On kääntynyt selälleen kasvot sivulle minuun päin. Annan olla rauhassa rinnalla ja kirjoittelen samalla runoja puhelimen muistiin. Ihania rauhallisia iltahetkiä. Lueskelen puhelimen netistä juttuja 3 kuukauden ikäisistä vauvoista.
Klo 20.00 vauva havahtuu kaipaamaan tissiä, availee silmiä, mutta nukahtaa. Tämä tapahtuu monta monta kertaa, ehkä noin 10. Imee aina mutta nukahtaa. Hipaisen sormella leuan alta ja imaisee taas. On tullut pimeämpää.
Klo 20.55 hiivin olohuoneeseen miehen luo sohvalle, teetä ja iltapalaa. Luultavasti vielä syötän vauvaa tämän päivän puolella ainakin kerran ellen kaksikin. Ulkona on tosi pimeää, ikkunassa pisaroita.
Klo 19.30 maissa (sunnuntaina) vauva nukahti yöunille
Klo 19.55 huutoitkua ja rupsuttelua, nukahtaa sylittelyn jälkeen
Klo 22.20 vauva herää syömään, menen itse nukkumaan samalla
Klo 23.40 vauva herää syömään
Klo 4 vauva herää syömään, syö paljon, minä ihmettelen että ohhoh kello on jo neljä
Klo 6.50 vauva pyörii sängyssään, aiemmin kuin yleensä: yleensä herätään vasta puoli kahdeksan maissa. Kuuntelen hiljaa vauvan peiton kahinaa ja haukottelua. Vauva alkaa kitistä, nostan viereeni ja toivon, että nukkuisi vielä edes hetken. Syötän unisen vauvan, mutta herää syötyään. Vauva innostuu kun tajuaa minun olevan hereillä ja alkaa jutella hiljaa "öööääää". Minua naurattaa, kun vauva hymyilee niin valloittavasti, mutta yritän kuiskia, että mies saisi vielä levätä. Vauva juttelee kovempaa, mieskin sanoo hyvät huomenet. Mies nousee vessaan ja juttelen vauvalle iloisesti ja kimittäen, niinkuin yleensä.
Olen tyytyväinen, että sain pitkästä aikaa nukkua 4 tunnin yhtäjaksoiset unet. Lisäksi vauva nukkui aamuyöllä vielä 3 tuntia putkeen. Olen virkeä. Vaikka mies yleensä vaihtaa aamuvaipan, tällä kertaa minä teen sen. Pestään pylly ja laitetaan päivävaatteet: keltainen 74cm body ja harmaat 56cm housut, hassua että housut mahtuu vielä. Vauva sitteriin ja oma puuro mikroon. Puhdistan vauvan kasvot ja silmät kosteilla vanulapuilla ja ihmettelen vauvan silmää, joka näyttää vähän turvonneelta.
Laitan pyykit koneeseen, vauva katselee touhujani sitterissä sekä leikkii pehmokirjalla ja helistimellä, jota käyn antamassa käteensä usein, kun tippuu. Tullaan olohuoneeseen ja laitan tekstiviestillä mummulle kuvan, jossa vauva poseeraa mummun tekemät villavaatteet päällä. Kutsun mummun kylään, sovitaan että huomenna. Pumppaan toisen rinnan kun vauva viihtyi aamulla siinä vain hetken. Ajattelen, että ei tykännyt kun suihkuaa niin paljon. En ole ikinä vielä pumpannut tähän aikaan päivästä, eli tehoimut varmasti olleet vauvalla. Totean, että vauvan silmä on normaali. Annan d-vitamiinitipat vauvan omalla lusikalla.
Syötän vauvan pienesti ja vauva ottaa aamu-unet vaunuissa parvekkeella n. klo 8.45-9.15. Päätän, että ei mennä vauvajumppaan, kun unet näin aikaisin, jumppa ei sovi aikatauluun. Ystävälle viestiä, vähän Candy Crush-peliä sekä vihreää teetä nautiskellen.
Vauva herää onnellisena vaunuista. Otan hänet makuuhuoneen sängylle pötköttelemään lelujen kanssa samalla kun itse siivoan miehen yllätykseksi hänen vaatekaappiaan. Hänellä on pieni vaatekaappi verrattuna minuun ja on ollut puhetta, että molempien pitäisi siivota kaappinsa. Vauva viihtyy etenkin mahallaan. Katselee minua ja juttelee.
Kaappi siivottu ja vauva alkaa väsyä. Syöttö ja vaunuihin parvekkeelle. Itselle päälle sininen huppari, harmaa pipo ja keltainen huivi. Ei oikein meinaa vauva rauhoittua. Joudun nostamaan hetkeksi syliin. Uusi yritys ja klo 11.15 nukahtaa. Vaunuja heilutellessa teen muutaman kyykkyliikkeen kuntoilumielessä. SItten teen nopeasti ostoslistan, puen ulkovaatteet itselleni ja kärrään vaunut varovasti parvekkeelta ja kohti lähikauppaa. Ostan paljon juureksia ja joitain perustarvikkeita. Vauva potkii välillä vaunuissa, mutta pitää silmät kiinni. Kävelen kotiin viileässä sateessa. Pyykit kuivumaan ja uudet koneeseen. Ruoat kaappiin.
Klo 12.15. vauva itkee vaunuissa tunnin unien jälkeen. Näyttää reppanalta. Kannan vaakatasossa makkariin ja avaan vetoketjut. Tissi suuhun, syö hyvin. Nukahtaa sängylle. Varovasti yritän avata lisää pukua ja hattua. Jätän vauvan nukkumaan ulkovaatteet puoliksi päällä. Selailen facebookin kirppissivuja ja välillä käyn katsomassa vauvaa. Kokeilen hänen lämpötilaa varovasti, jes vauva ei herää siihen. Ei ollenkaan liian kuuma vauvalla.
Klo 13.30 vauva herää itkeskellen, syö taas hyvin. Ihmettelen, miksi minun hiha on yhtäkkiä märkä. Tajuan, että toinen liivinsuojus on läpimärkä ja kastellut myös minun hihan, joka nojasi siihen. Ohhoh. Vauva virkistyy ja on levännyt ja mahdottoman söpö. Ihastelen miten ihana ja kaunis vauva meillä on. Ja pitkän näköinen.
Vauva makoilee sohvalla minun vieressä lelujen kanssa kun kirjoitan näitä muistiinpanoja ylös. Välillä leikin vauvan jaloilla, pöristelen vauvan mahaan, pussailen kaulalle ja höpöttelen kaikkea. Vauvaa hymyilyttää. Käyn laittamassa lisää pyykkiä kuivumaan ja taas uudet koneeseen. Otan vauvan sitteriin keittiöön ja valmistelen makaronilaatikon uuniin. Höpötän vauvalle koko ajan. Tyhjään samalla tiskikoneen, teen välipalaa itselle ja tajuan ostaneeni vahingossa pahaa teetä, voi itku! Sitten olkkariin.
Vauva on lattialla innoissaan leikkikaaresta. Olen sitonut kaareen pienen pehmokirjan ja se naurattaa vauvaa. Syön välipalaa, telkkari on päällä. Vauva tylsistyy ja menen lattialle seuraksi. Leikitään ja otan vauvan mahan päälle vatsalleen. Vauva ilostuu ja katselee telkkaria riemuissaan. Vauva on tosi söpö myös tuosta kuvakulmasta. Muistan taas, että vauvan korvat ovat likaiset. Haetaan vanupuikko ja putsaan ne, paljon vaikkua. Vauva pötköttää sohvalla minun vieressä. Leikitän vauvaa harsolla heiluttaen sitä vauvan päällä. Vauva nauraa. Täytyy taas pumpata rintaa, kun se on arka.
Kuivat lakanat kuivausrummusta pois ja uudet tilalle. Kuivaustelineeseen ei mahdu. Pitkästä aikaa kuivausrumpu käytössä. Makaronilaatikko on valmis, maistan, nam. Laitan uuniin rosmariinilohkoperunoita miehelle.
Klo 15.30 syötän vauvan, puen ulkovaatteet hänelle ja klo 15.45 nukahtaa vaunuihin tuttuun lauluun ja vesisateeseen. Minä kirjoittelen tätä ja selailen vähän nettiä. Aika menee nopeasti.
Klo 16.20 vauva herää virkeänä vaunuista. Ilahtuu minut nähdessään, niinkuin yleensäkin aina unien jälkeen. Lyhyt syöttö. Mies tulee töistä kotiin ja höpöttelee vauvalle, joka leikkii olkkarin matolla harsolla ja jokeltelee. Mies tekee itselleen ruokaa uuniperunoiden kaveriksi. Minä menen hakemaan viimeiset pyykit kuivausrummusta ja olen tosi tyytyväinen tähän puhtaan pyykin määrään.
Klo 17.30 on syöty päivällistä miehen kanssa. Vauva syö sohvan divaanipäässä innoissaan harsoa ja leikkii pehmokirjalla. Juodaan teetä ja herkuttelen suurella hedelmälautasella, nam nam! Kattellaan telkkaria ja höpistään.
Klo 18.10 vauva kitisee, mies vaihtaa kakkavaipan. Minä käyn rauhassa suihkussa.
Klo 18.20 vauva itkee kovasti hoitopöydällä. Maito auttaa vaippapöksyä ja viihtyy vielä mukavasti sohvalla iskän viihdyttämänä mahallaan ja selällään. Minä pelaan vähän aikaa Candy Crushia. Kuunnellaan huomisen sääennustusta ja päivitellään 5 lämpöastetta, hrrr mutta ihan kiva silti. Pitäisi etsiä omat syys- ja talvivaatteet varastosta.
Klo 19.10 vauva iltakylpyyn. Kylvetetään yhdessä ja joukkoon liittyy ensi kerran myös keltainen pieni ankka. Vauva huomaa sen, mutta ei suuremmin kiinnostu. Huppupyyhkeeseen, jalkojen rasvausta ja yöpukua. Kitinä lisääntyy. Unipussiin jo itkuinen vauva.
Klo 19.28 vauva käpertyy minua vasten heti kun tönäisen hellästi poskea tissillä. Heittää jalat tomerasti yläkautta minua vasten ja sulkee silmät. Muutaman kerran kääntyy pois rinnalta itkemään väsymystä, mutta hellästi käännän hänet takaisin ja imu jatkuu tyytyväisenä. Käsillä tunnustelee minun ihoa ja näen vielä ihastella pötkösormia. Kuuluu lyhyitä onnellisia unihyminöitä, "hmm hmm". <3
Klo 19.30 vauvalla on silmät täysin kiinni. On kääntynyt selälleen kasvot sivulle minuun päin. Annan olla rauhassa rinnalla ja kirjoittelen samalla runoja puhelimen muistiin. Ihania rauhallisia iltahetkiä. Lueskelen puhelimen netistä juttuja 3 kuukauden ikäisistä vauvoista.
Klo 20.00 vauva havahtuu kaipaamaan tissiä, availee silmiä, mutta nukahtaa. Tämä tapahtuu monta monta kertaa, ehkä noin 10. Imee aina mutta nukahtaa. Hipaisen sormella leuan alta ja imaisee taas. On tullut pimeämpää.
Klo 20.55 hiivin olohuoneeseen miehen luo sohvalle, teetä ja iltapalaa. Luultavasti vielä syötän vauvaa tämän päivän puolella ainakin kerran ellen kaksikin. Ulkona on tosi pimeää, ikkunassa pisaroita.
sunnuntai 7. syyskuuta 2014
Vauvan ja äidin vauhdikas viikko
Tämä viikko oli vähän turhan hektinen. Maanantaina oli se vauvajumppa, josta kirjoitinkin jo. Se oli kiva, mutta huomasin jälkeen päin, että siitä aiheutunut kolmen tunnin kävelyreissu (sinne, siellä ja sieltä kotiin) otti minun voimille enemmän kuin tajusinkaan.
Tiistaina ajelin vauvan kanssa kahdestaan reilun tunnin vauvan mummulaan, jossa oltiin yksi yö. Matka meni kokonaisuudessaan oikein hyvin, mutta oli tietysti vähän raskas: tavaroiden pakkaamista yksin ja viemistä autoon (mies kun oli töissä), autolla ajamista sateessa, jännittämistä että herääkö vauva matkalla, kyläilyä ystävän perheen luona, väsyneen ja itkevän vauvan kantamista, taas pakkaamista ja hidas automatka maisemanihastelija-autoilijoiden takana pitkässä letkassa, huoh. Vaikka retki ehkä lopulta vei enemmän voimia kuin antoi, oli silti ihan mukava käydä. Oli kiva nähdä omaa äitiä ja isää ja huomata, että ollaan kovin tervetulleita sinne aina. Äidillä oli vapaapäivä ja oli tehnyt meille ruokaa, kantoi ja viihdytti vauvaa. Juotiin teet ulkona auringonpaisteessa. Oli mukava istua keinutuolissa vauvan kanssa. Törmätä naapurimieheen huoltoasemalla. Muistella omia lapsuuden leikkejä ja pohtia, millaisia muistoja meidän pienelle jää. Istuskella talon portailla vahtimassa, ettei kissa hyppää nukkuvan vauvan seuraksi vaunuihin.
Torstaina kävin työpaikalla, kun pyysivät. Vaikka sinne oli lyhyt matka ja helppo mennä, sekin päivä oli jotenkin raskas. Halusin käydä isosti kaupassa aamulla, mutta en voinutkaan kun meidän talon hissi oli huollossa: en olisi saanut kasseja ja vauvaa kannettua kotiin. Vauvakin oli itkuinen. Sain vauvan kuitenkin nukkumaan ennen työpaikalle menoa ja visiitti meni hyvin. Vauva oli tyytyväinen ja hymyili työkavereille ja lapsille. Siellä oli kauhean meluista, mutta vauvaa ei haitannut. Oli varmaan tuttu äänimaailma hänelle. :) Unirytmi meni siten, että sain kantaa vauvan kotiin. Ei halunnut maata vaunuissa hereillä ja hetki sitten heränneenä. Kannoin myös seitsemän kerrosta ylös, kun hissi edelleen pois käytöstä. Iltapäivällä ystävä vieraili söpön vauvansa kanssa. Oli mukava istuskella rauhassa. Sain nukutettua minun vauvan kantoreppuun. Kantorepussa muuten edelleen vauvatuki käytössä, vaikka todennäköisesti vauva on jo yli 7 kg. Oon kokeillut pari kertaa ilman tukea, mutta vauvan jalat on asettuneet jotenkin huonosti enkä ole ehkä osannut laittaa vauvan peppua riittävän alas. Harjoitellaan sitä vielä.
Perjantaina vauva ei halunnut nukahtaa ollenkaan vaunuihin aamulla, vaan minun piti nostaa häntä koko ajan vaunuista pois. Itki niin paljon. Tulin lyhintä reittiä takaisin kotiin ja nukutin tissille. Siinä menikin melkein koko päivä. Iltapäivällä tuli vauvan toinen mummu käymään pitkästä aikaa ja miehen tultua kotiin minä lähdin jumppaan vähän huonolla omatunnolla siitä, että vauva oli ollut niin itkuinen ja silti lähdin omaan menoon. Jumppa oli kuitenkin päivän pelastus pääkopalleni.
Nyt viikonloppuna olen yrittänyt ottaa vähän omaa aikaa ja ladata akkuja. Eilen kävin aamupäivällä yksin kaupungilla kun mies hoiti vauvaa. Kävin vihdoin ostamassa uudet lenkkarit, kun vanhoissa oli jo reikiä niin että sukka näkyi. :) Ostin samalla myös urheilurintsikat ja juoksupaidan, jota aion käyttää kävelylenkeillä takin alla. Törmäsin ystäväpariskuntaan ja tapasin ensimmäistä kertaa heidän vastasyntyneen kauniin vauvan. Istuskelin kahvilassa syöden salaattia, kun sokerilakossa kerta olen. ;) Pyörähdin henkkamaukalla ja ostin pari isoa bodya tarjouksesta. Hain vielä kasvishampparin mukaan ja köröttelin bussilla kotiin. Kotona oli mennyt ihan hyvin, vaikka vauva oli itkenyt loppuajasta eikä ollut suostunut syömään yhtään. Mies oli juuri saanut laskettua unisen vauvan sänkyyn. Pian vauva taas itki ja menin heti syöttämään ja vauva oli onnellisen näköinen minut nähdessään. Aina välillä kurkisti minua väsyneenä silmiin ja hymyili. Sitten sulki silmät ja roikkui tissillä pitkään. Ehkä oli kaivannut minua reppana. Omatunnon pisto.
Tänään vauva on nukkunut koko aamupäivän. Ihan ihmeellistä. Tällä viikolla kun unet on olleet muuten ihan epämääräisiä. Meillä on varmasti ollut liikaa kaikkea ohjelmaa ja se on sekoittanut vauvan rytmiä. Ensinnäkin vauva on monena päivänä nukkunut nyt vain 45 minuutin päiväunia kerrallaan. Nukkunut 3-4 tällaiset päikkärit päivässä. Lisäksi vaavi ei ole rauhoittunut vaunuihin niinkuin aiemmin vaan on itkenyt siellä väsyneenä. (Aiemmin tyytyväisenä katseli maisemia ja nukahti.) Yhtenä päivänä päätin alkaa kokeilla taas enemmän tuttiakin, mutta se tuntui vain hankaloittavan kaikkea. Vauvan ollessa väsynyt vaihdoin tissin paikalle tutin ja vauva jopa imi tuttia aivan oikein hetken. (Eli osaa kyllä!) Kunnes tajusi mitä oli suussa. Heh. Alkoi sitten irvistelemään ja kulmia kurtistamaan ja kitisemään äkäisenä. Pari kertaa tarjosin, mutta ei huolinut. Heti sen jälkeen ei meinannut tissikään maistua vaan oli epäluuloinen että taasko häntä koijataan. Alan vähitellen menettää toivoa tutin suhteen. Tai sitten ajankohta tutin kokeilulle oli vaan nyt huono.
Yöt on menneet hyvin. Vauva on heräillyt 2-4 tunnin välein syömään ja nukahtanut heti syötyään. Yhtenä yönä heräsin vain voimakkaaseen imuääneen kun vauva söi nyrkkiään. Kello olikin sitten sen verran, että oli jo ruoka-aika. :) Vauva ei oikeastaan itke koskaan nälkää. Ehdin syöttämään sitä ennen. Tuo käsien imeminenhän on aivan luonnollista vauvoille ja jostain luin, että vaikka söisi nyrkkiään, ei välttämättä ala imemään peukaloa suuremmin. Pelkään kuitenkin että entä jos niin käy. Peukalon imemisestä varoitellaan aika paljon joka paikassa. Että sitten on tosi vaikea vieroittaa siitä. Tyhmää silti murehtia etukäteen.
Illat on menneet ihan ok. Ei ole ollut selittämättömiä itkuja. Tosin vauva on aikamoinen tissiposki nykyään. Nukahtaa iltaisin aina vain tissille. Ja nukahdettuaan heräilee vielä muutaman kerran vaatien rintaa. Heti rauhoittuu kun kömmin hänen viereen: tietää että tulossa on. Heh. Välillä olen miettinyt, että tämä ei ole oikein hyvä tapa nukuttaa, mutta en ole jaksanut tehdä päätöstä mistään muustakaan tavasta. Ja onhan vauva vasta alle 3 kk.
Vauvan syömisiä olen välillä miettinyt, että miten usein kannattaisi syöttää tämän ikäistä. Vauvalla saattaa olla meneillään/tulossa tiheän syömisen kausi, joten tässä vaiheessa en halua mitään rajoituksia tehdä. Mietin kuitenkin, kun päivisin syötän aika usein. Yleensä sekä ennen että jälkeen unien. Ja kun unet kestävät usein vain sen vajaan tunnin. Unien jälkeen yritän että söisi kunnolla. Ja unia ennen annan "unimaidot". Joskus unimaidoissa kestää kauan, mutta jos lähdetään esim. vaunuilemaan, unimaidot luonnollisesti jäävät pienemmiksi. Muuna hereilläoloaikana en syötä.
Hui olenpas taas pitkästi kirjoittanut. Koko viikon edestä. :) Ensi viikosta haluan tehdä meille rauhallisemman. Paria ystävää haluan nähdä, mutta muuten vain ollaan kotona. En halua nyt viedä vauvaa mihinkään. Haluaisin saada vihdoinkin laitettua vauvan pieneksi jääneet vaatteet säilöön/myyntiin ja kirjoittaa vauvakirjaa ja tilata vauvan valokuvia. Ja käydä parissa jumpassa itse. Ja aloittaa miehen kanssa uuden Breaking Bad -kauden.
Vauva heräsi, naurahtelee itsekseen makkarissa. Sinne. <3
Tiistaina ajelin vauvan kanssa kahdestaan reilun tunnin vauvan mummulaan, jossa oltiin yksi yö. Matka meni kokonaisuudessaan oikein hyvin, mutta oli tietysti vähän raskas: tavaroiden pakkaamista yksin ja viemistä autoon (mies kun oli töissä), autolla ajamista sateessa, jännittämistä että herääkö vauva matkalla, kyläilyä ystävän perheen luona, väsyneen ja itkevän vauvan kantamista, taas pakkaamista ja hidas automatka maisemanihastelija-autoilijoiden takana pitkässä letkassa, huoh. Vaikka retki ehkä lopulta vei enemmän voimia kuin antoi, oli silti ihan mukava käydä. Oli kiva nähdä omaa äitiä ja isää ja huomata, että ollaan kovin tervetulleita sinne aina. Äidillä oli vapaapäivä ja oli tehnyt meille ruokaa, kantoi ja viihdytti vauvaa. Juotiin teet ulkona auringonpaisteessa. Oli mukava istua keinutuolissa vauvan kanssa. Törmätä naapurimieheen huoltoasemalla. Muistella omia lapsuuden leikkejä ja pohtia, millaisia muistoja meidän pienelle jää. Istuskella talon portailla vahtimassa, ettei kissa hyppää nukkuvan vauvan seuraksi vaunuihin.
Torstaina kävin työpaikalla, kun pyysivät. Vaikka sinne oli lyhyt matka ja helppo mennä, sekin päivä oli jotenkin raskas. Halusin käydä isosti kaupassa aamulla, mutta en voinutkaan kun meidän talon hissi oli huollossa: en olisi saanut kasseja ja vauvaa kannettua kotiin. Vauvakin oli itkuinen. Sain vauvan kuitenkin nukkumaan ennen työpaikalle menoa ja visiitti meni hyvin. Vauva oli tyytyväinen ja hymyili työkavereille ja lapsille. Siellä oli kauhean meluista, mutta vauvaa ei haitannut. Oli varmaan tuttu äänimaailma hänelle. :) Unirytmi meni siten, että sain kantaa vauvan kotiin. Ei halunnut maata vaunuissa hereillä ja hetki sitten heränneenä. Kannoin myös seitsemän kerrosta ylös, kun hissi edelleen pois käytöstä. Iltapäivällä ystävä vieraili söpön vauvansa kanssa. Oli mukava istuskella rauhassa. Sain nukutettua minun vauvan kantoreppuun. Kantorepussa muuten edelleen vauvatuki käytössä, vaikka todennäköisesti vauva on jo yli 7 kg. Oon kokeillut pari kertaa ilman tukea, mutta vauvan jalat on asettuneet jotenkin huonosti enkä ole ehkä osannut laittaa vauvan peppua riittävän alas. Harjoitellaan sitä vielä.
Perjantaina vauva ei halunnut nukahtaa ollenkaan vaunuihin aamulla, vaan minun piti nostaa häntä koko ajan vaunuista pois. Itki niin paljon. Tulin lyhintä reittiä takaisin kotiin ja nukutin tissille. Siinä menikin melkein koko päivä. Iltapäivällä tuli vauvan toinen mummu käymään pitkästä aikaa ja miehen tultua kotiin minä lähdin jumppaan vähän huonolla omatunnolla siitä, että vauva oli ollut niin itkuinen ja silti lähdin omaan menoon. Jumppa oli kuitenkin päivän pelastus pääkopalleni.
Nyt viikonloppuna olen yrittänyt ottaa vähän omaa aikaa ja ladata akkuja. Eilen kävin aamupäivällä yksin kaupungilla kun mies hoiti vauvaa. Kävin vihdoin ostamassa uudet lenkkarit, kun vanhoissa oli jo reikiä niin että sukka näkyi. :) Ostin samalla myös urheilurintsikat ja juoksupaidan, jota aion käyttää kävelylenkeillä takin alla. Törmäsin ystäväpariskuntaan ja tapasin ensimmäistä kertaa heidän vastasyntyneen kauniin vauvan. Istuskelin kahvilassa syöden salaattia, kun sokerilakossa kerta olen. ;) Pyörähdin henkkamaukalla ja ostin pari isoa bodya tarjouksesta. Hain vielä kasvishampparin mukaan ja köröttelin bussilla kotiin. Kotona oli mennyt ihan hyvin, vaikka vauva oli itkenyt loppuajasta eikä ollut suostunut syömään yhtään. Mies oli juuri saanut laskettua unisen vauvan sänkyyn. Pian vauva taas itki ja menin heti syöttämään ja vauva oli onnellisen näköinen minut nähdessään. Aina välillä kurkisti minua väsyneenä silmiin ja hymyili. Sitten sulki silmät ja roikkui tissillä pitkään. Ehkä oli kaivannut minua reppana. Omatunnon pisto.
Tänään vauva on nukkunut koko aamupäivän. Ihan ihmeellistä. Tällä viikolla kun unet on olleet muuten ihan epämääräisiä. Meillä on varmasti ollut liikaa kaikkea ohjelmaa ja se on sekoittanut vauvan rytmiä. Ensinnäkin vauva on monena päivänä nukkunut nyt vain 45 minuutin päiväunia kerrallaan. Nukkunut 3-4 tällaiset päikkärit päivässä. Lisäksi vaavi ei ole rauhoittunut vaunuihin niinkuin aiemmin vaan on itkenyt siellä väsyneenä. (Aiemmin tyytyväisenä katseli maisemia ja nukahti.) Yhtenä päivänä päätin alkaa kokeilla taas enemmän tuttiakin, mutta se tuntui vain hankaloittavan kaikkea. Vauvan ollessa väsynyt vaihdoin tissin paikalle tutin ja vauva jopa imi tuttia aivan oikein hetken. (Eli osaa kyllä!) Kunnes tajusi mitä oli suussa. Heh. Alkoi sitten irvistelemään ja kulmia kurtistamaan ja kitisemään äkäisenä. Pari kertaa tarjosin, mutta ei huolinut. Heti sen jälkeen ei meinannut tissikään maistua vaan oli epäluuloinen että taasko häntä koijataan. Alan vähitellen menettää toivoa tutin suhteen. Tai sitten ajankohta tutin kokeilulle oli vaan nyt huono.
Yöt on menneet hyvin. Vauva on heräillyt 2-4 tunnin välein syömään ja nukahtanut heti syötyään. Yhtenä yönä heräsin vain voimakkaaseen imuääneen kun vauva söi nyrkkiään. Kello olikin sitten sen verran, että oli jo ruoka-aika. :) Vauva ei oikeastaan itke koskaan nälkää. Ehdin syöttämään sitä ennen. Tuo käsien imeminenhän on aivan luonnollista vauvoille ja jostain luin, että vaikka söisi nyrkkiään, ei välttämättä ala imemään peukaloa suuremmin. Pelkään kuitenkin että entä jos niin käy. Peukalon imemisestä varoitellaan aika paljon joka paikassa. Että sitten on tosi vaikea vieroittaa siitä. Tyhmää silti murehtia etukäteen.
Illat on menneet ihan ok. Ei ole ollut selittämättömiä itkuja. Tosin vauva on aikamoinen tissiposki nykyään. Nukahtaa iltaisin aina vain tissille. Ja nukahdettuaan heräilee vielä muutaman kerran vaatien rintaa. Heti rauhoittuu kun kömmin hänen viereen: tietää että tulossa on. Heh. Välillä olen miettinyt, että tämä ei ole oikein hyvä tapa nukuttaa, mutta en ole jaksanut tehdä päätöstä mistään muustakaan tavasta. Ja onhan vauva vasta alle 3 kk.
Vauvan syömisiä olen välillä miettinyt, että miten usein kannattaisi syöttää tämän ikäistä. Vauvalla saattaa olla meneillään/tulossa tiheän syömisen kausi, joten tässä vaiheessa en halua mitään rajoituksia tehdä. Mietin kuitenkin, kun päivisin syötän aika usein. Yleensä sekä ennen että jälkeen unien. Ja kun unet kestävät usein vain sen vajaan tunnin. Unien jälkeen yritän että söisi kunnolla. Ja unia ennen annan "unimaidot". Joskus unimaidoissa kestää kauan, mutta jos lähdetään esim. vaunuilemaan, unimaidot luonnollisesti jäävät pienemmiksi. Muuna hereilläoloaikana en syötä.
Hui olenpas taas pitkästi kirjoittanut. Koko viikon edestä. :) Ensi viikosta haluan tehdä meille rauhallisemman. Paria ystävää haluan nähdä, mutta muuten vain ollaan kotona. En halua nyt viedä vauvaa mihinkään. Haluaisin saada vihdoinkin laitettua vauvan pieneksi jääneet vaatteet säilöön/myyntiin ja kirjoittaa vauvakirjaa ja tilata vauvan valokuvia. Ja käydä parissa jumpassa itse. Ja aloittaa miehen kanssa uuden Breaking Bad -kauden.
Vauva heräsi, naurahtelee itsekseen makkarissa. Sinne. <3
sunnuntai 10. elokuuta 2014
Tasapainoilua
Elämässä pitäisi löytää aina kai tasapaino ollakseen onnellinen:
herkuttelu - terveellinen ruoka
liikkuminen ja touhuaminen - sohvalla löhöily
ajattelu - käsillä tekeminen
siivoaminen - sotkun sietäminen
vauvan hoitaminen - parisuhteen hoitaminen
perheaika - oma aika
Nyt kun vauvaelämän uusin, jännittävin ja ehkä hektisin vaihe, ensimmäiset kaksi kuukautta alkaa tulla täyteen, minulla on tarve hakea uudenlaista tasapainoa elämään. Vauvaelämä on ollut opettelua. Sen lisäksi että on pitänyt ja pitää jatkossakin opetella kaikkia vauvan hoitamiseen liittyviä asioita, täytyy opetella myös elämään vauvaperheenä. Enää ei olla kahdestaan, vaan vauva pitää huomioida kaikessa. Tämä tilanne on uutuudellaan luonnollisesti horjuttanut meidän perhe-elämän tasapainoa. Ei siis mitenkään huonolla tavalla, vaan on vain pitänyt uudelleen miettiä ajankäyttöä ja omien resurssien suuntaamista.
Kaksi kuukautta minulla on ollut kasvoilla sellaiset laput kuin ravihevosilla. Katseeni on ollut kohdistettu vain vauvaan. Mies on jäänyt vähän ulkopuolelle, samoin aika pitkälti kodinhoito, harrastukset ja kauneudenhoito. Ystäviä olen nähnyt, mutta aika paljon olen silti keskittynyt omaan vauvaan. Toisten asioihin on ollut vaikea ottaa osaa, kun omassa mielessä on ollut niin paljon uusia juttuja.
Mies kannustaa minua ihanasti ottamaan omaa aikaa. Esimerkiksi tällä viikolla pyöräilin ystävän luona ja mies korjasi minun pyöränkin että pääsin lähtemään kätevästi. Jostain syystä oman ajan ottaminen tuntuu kuitenkin edelleen haastavalta. Vaikka tarvitsen sitä. Ja tiedän, että mies hoitaa vauvaa hyvin. Ja vaikka tahdon omaa aikaa. Siitä huolimatta on vaikea jättää puolikiukkuinen vauva isälle ja itse lähteä ystävälle, kaupungille tai kauppaan. Silloin ajattelen, että entä jos vauva vain itkee eikä mies saa häntä rauhoitettua. Että kun minä saisin rauhoitettua vauvan nopeasti tissillä. Mies joutuu näkemään ehkä enemmän vaivaa saman asian tekemiseen kuin minä. Vaikka ei ehkä niin kannattaisi ajatella. Ärsyttää sekin, että sitten kun omaa aikaa on, tuntuu vaikealta rentoutua. Mutta rentoutta varmasti alkaa kyllä löytymään sitä enemmän mitä useammin olen erossa vauvasta.
Toivoisin, että miehellä olisi mukavaa vauvan kanssa kahdestaan. Että vauva ei itkisi koko aikaa. Että vauva saisi syötyä pullosta hyvin. Ja että vauva nukahtaisi suht helposti miehen kanssa. Toivoisin, että miehellä itsellään olisi tunne, että hän osaa ja pystyy, yhtälailla kuin minäkin. Haluan että heille syntyy hyvä ja hellä vuorovaikutteinen suhde.
Vauva on meidän yhteinen. Äidin ja isän roolit ovat kuitenkin erilaiset. Eri perheissä tietysti vielä eri tavoin. Minä olen ehkä ominut vauvaa vähän liikaa. Tai en ominut, mutta en ole ehkä aktiivisesti tarjonnut miehelle riittävästi mahdollisuuksia hoitaa vauvaa. Tajusin tuossa yhtenä päivänä, että kenen tahansa isän saattaa oikeasti olla vaikea tulla äidin ja vauvan väliin. Ja jos äiti varmalla otteellaan hoitaa vauvaa lähes jo rutiininomaisesti, voi isän olla hankala tarjoutua avuksi. Nyt lomalla mies on hoitanut lähes kaikki vaipan vaihtamiset. Se on ollut tosi mukavaa. Tulipa vaan mieleeni myös, että minä saatan täällä kotona vaikuttaakin välillä siltä, että haluan tehdä kaikki vauva-asiat. Vaikka ei se niin ole. Kaipaan lepoakin. Ja niitä muita elämän asioita. Sanoinkin miehelle, että minä kyllä tosi mielelläni laittelen tiskejä ja pyykkejä ja käyn ruokakaupassa itsekseni ym. jos hän hoitaa vauvaa.
Juu, ehkä minun pitää höllätä, rentoutua vähän. Antaa miehelle tilaa vauvan hoitamisessa ja kannustaa häntä enemmän. Ja pyytää häneltä apua silloin kun tarvitsen. Usein saatan vain itsekseni miettiä vaikka makuuhuoneessa vauvaa nukuttaessani, että "voisi nyt hänkin tulla avuksi" jne. Mutta eihän kukaan voi toisen ajatuksia lukea. Pitää uskaltaa pyytää. Ja toisen pitää silloin auttaa. Vaikka joskus kyllä ärsyttää sekin, jos joutuu pyytämään. On mukavaa, kun toinen tajuaa itse tehdä jotain mistä on iloa tai apua. Ja kyllähän parisuhteessa ja perheessä ylipäätään kaikkien olisi hyvä ottaa sopivasti vastuuta yhteisistä asioista.
Kirjoitin joskus tänne blogiin, että pitää tarvittaessa ottaa apua vastaan. Niin, esimerkiksi apua omalta mieheltä. Minä olen joskus sellainen, että kun olen väsynyt vaikkapa kitisevän vauvan nukuttamiseen, en kuitenkaan antaisi miehen jatkaa hänen nukuttamistaan, kun ajattelen, että vauva kaipaa kuitenkin pian minulta tissiä. Että turha miehen on yrittää siinä välissä. Että uninen vauva vain herää, jos mies ottaa hänet olkapäälle. Tai jotain. Sitten tuhahtelen kun joudun yksin hoitamaan tilanteen. Niinpä. Heh.
Mutta siis nyt tuntuu, että näkökenttä alkaa vähitellen taas avautua muillekin asioille. Vauva on tietenkin edelleen ykkössijalla, mutta oma aika on myös ihanaa. Kaipaan myös aikaa miehen kanssa kahdestaan. Lyhytkin hetki tekee jo ihmeitä. Suosittelen! Jotain pientä olisi myös mukava harrastaa jossain vaiheessa sekä pitää itsensä terveenä ja nättinä.
herkuttelu - terveellinen ruoka
liikkuminen ja touhuaminen - sohvalla löhöily
ajattelu - käsillä tekeminen
siivoaminen - sotkun sietäminen
vauvan hoitaminen - parisuhteen hoitaminen
perheaika - oma aika
Nyt kun vauvaelämän uusin, jännittävin ja ehkä hektisin vaihe, ensimmäiset kaksi kuukautta alkaa tulla täyteen, minulla on tarve hakea uudenlaista tasapainoa elämään. Vauvaelämä on ollut opettelua. Sen lisäksi että on pitänyt ja pitää jatkossakin opetella kaikkia vauvan hoitamiseen liittyviä asioita, täytyy opetella myös elämään vauvaperheenä. Enää ei olla kahdestaan, vaan vauva pitää huomioida kaikessa. Tämä tilanne on uutuudellaan luonnollisesti horjuttanut meidän perhe-elämän tasapainoa. Ei siis mitenkään huonolla tavalla, vaan on vain pitänyt uudelleen miettiä ajankäyttöä ja omien resurssien suuntaamista.
Kaksi kuukautta minulla on ollut kasvoilla sellaiset laput kuin ravihevosilla. Katseeni on ollut kohdistettu vain vauvaan. Mies on jäänyt vähän ulkopuolelle, samoin aika pitkälti kodinhoito, harrastukset ja kauneudenhoito. Ystäviä olen nähnyt, mutta aika paljon olen silti keskittynyt omaan vauvaan. Toisten asioihin on ollut vaikea ottaa osaa, kun omassa mielessä on ollut niin paljon uusia juttuja.
Mies kannustaa minua ihanasti ottamaan omaa aikaa. Esimerkiksi tällä viikolla pyöräilin ystävän luona ja mies korjasi minun pyöränkin että pääsin lähtemään kätevästi. Jostain syystä oman ajan ottaminen tuntuu kuitenkin edelleen haastavalta. Vaikka tarvitsen sitä. Ja tiedän, että mies hoitaa vauvaa hyvin. Ja vaikka tahdon omaa aikaa. Siitä huolimatta on vaikea jättää puolikiukkuinen vauva isälle ja itse lähteä ystävälle, kaupungille tai kauppaan. Silloin ajattelen, että entä jos vauva vain itkee eikä mies saa häntä rauhoitettua. Että kun minä saisin rauhoitettua vauvan nopeasti tissillä. Mies joutuu näkemään ehkä enemmän vaivaa saman asian tekemiseen kuin minä. Vaikka ei ehkä niin kannattaisi ajatella. Ärsyttää sekin, että sitten kun omaa aikaa on, tuntuu vaikealta rentoutua. Mutta rentoutta varmasti alkaa kyllä löytymään sitä enemmän mitä useammin olen erossa vauvasta.
Toivoisin, että miehellä olisi mukavaa vauvan kanssa kahdestaan. Että vauva ei itkisi koko aikaa. Että vauva saisi syötyä pullosta hyvin. Ja että vauva nukahtaisi suht helposti miehen kanssa. Toivoisin, että miehellä itsellään olisi tunne, että hän osaa ja pystyy, yhtälailla kuin minäkin. Haluan että heille syntyy hyvä ja hellä vuorovaikutteinen suhde.
Vauva on meidän yhteinen. Äidin ja isän roolit ovat kuitenkin erilaiset. Eri perheissä tietysti vielä eri tavoin. Minä olen ehkä ominut vauvaa vähän liikaa. Tai en ominut, mutta en ole ehkä aktiivisesti tarjonnut miehelle riittävästi mahdollisuuksia hoitaa vauvaa. Tajusin tuossa yhtenä päivänä, että kenen tahansa isän saattaa oikeasti olla vaikea tulla äidin ja vauvan väliin. Ja jos äiti varmalla otteellaan hoitaa vauvaa lähes jo rutiininomaisesti, voi isän olla hankala tarjoutua avuksi. Nyt lomalla mies on hoitanut lähes kaikki vaipan vaihtamiset. Se on ollut tosi mukavaa. Tulipa vaan mieleeni myös, että minä saatan täällä kotona vaikuttaakin välillä siltä, että haluan tehdä kaikki vauva-asiat. Vaikka ei se niin ole. Kaipaan lepoakin. Ja niitä muita elämän asioita. Sanoinkin miehelle, että minä kyllä tosi mielelläni laittelen tiskejä ja pyykkejä ja käyn ruokakaupassa itsekseni ym. jos hän hoitaa vauvaa.
Juu, ehkä minun pitää höllätä, rentoutua vähän. Antaa miehelle tilaa vauvan hoitamisessa ja kannustaa häntä enemmän. Ja pyytää häneltä apua silloin kun tarvitsen. Usein saatan vain itsekseni miettiä vaikka makuuhuoneessa vauvaa nukuttaessani, että "voisi nyt hänkin tulla avuksi" jne. Mutta eihän kukaan voi toisen ajatuksia lukea. Pitää uskaltaa pyytää. Ja toisen pitää silloin auttaa. Vaikka joskus kyllä ärsyttää sekin, jos joutuu pyytämään. On mukavaa, kun toinen tajuaa itse tehdä jotain mistä on iloa tai apua. Ja kyllähän parisuhteessa ja perheessä ylipäätään kaikkien olisi hyvä ottaa sopivasti vastuuta yhteisistä asioista.
Kirjoitin joskus tänne blogiin, että pitää tarvittaessa ottaa apua vastaan. Niin, esimerkiksi apua omalta mieheltä. Minä olen joskus sellainen, että kun olen väsynyt vaikkapa kitisevän vauvan nukuttamiseen, en kuitenkaan antaisi miehen jatkaa hänen nukuttamistaan, kun ajattelen, että vauva kaipaa kuitenkin pian minulta tissiä. Että turha miehen on yrittää siinä välissä. Että uninen vauva vain herää, jos mies ottaa hänet olkapäälle. Tai jotain. Sitten tuhahtelen kun joudun yksin hoitamaan tilanteen. Niinpä. Heh.
Mutta siis nyt tuntuu, että näkökenttä alkaa vähitellen taas avautua muillekin asioille. Vauva on tietenkin edelleen ykkössijalla, mutta oma aika on myös ihanaa. Kaipaan myös aikaa miehen kanssa kahdestaan. Lyhytkin hetki tekee jo ihmeitä. Suosittelen! Jotain pientä olisi myös mukava harrastaa jossain vaiheessa sekä pitää itsensä terveenä ja nättinä.
sunnuntai 2. maaliskuuta 2014
Yhden ihmisen terapiaistunto, rv 27+0
Kahden päivän löhöloma takana miehen kanssa ja taas takasin kotona. Lomailu sujui leppoisasti. Ekana reissupäivänä nähtiin mun rakkaat sisarukset ja hengailtiin kaupungilla, toisena päivänä laiskoteltiin hotellilla, nautittiin hyvästä ruoasta ja kahviloista sekä vähän kulttuuristakin. Oltiin kahdestaan. Oli ihanaa. <3
Loppuviikolla mua on mietityttäny erilaiset hankalat tunteet. Oon miettinyt, että millaista elämä vauvan kanssa on, ja miten voisin mahdollisesti helpottaa omaa epävarmuutta, jota esikoisvauvan hoitamiseen liittyy. Oon miettinyt, miten mies mahtaa reagoida vauvan syntymiseen ja että ymmärtääkö hän oikeasti, että odotus alkaa olla jo loppusuoralla, ja että ihan oikeasti meille syntyy pian vauva, ihan oikea vauva, joka tarvitsee meitä koko ajan. Ja että mitäs jos olenkin vain aivan väsynyt koko alkuajan ja/tai unohdan iloita vauvasta. Joillekin on käynyt niinkin. Tai ymmärränkö edes itsekään, mitä on tulossa alkukesällä? Ja miten oikeasti suhtaudun tähän elämän suurimpaan muutokseen? On kauhean helppo ajatella etukäteen, että "minä en ainakaan..." tai että "minä kyllä haluan tehdä näin", mutta todellisuus ja tilanne kesällä voi olla täysin erilainen kuin mitä on luullut.
Oon myös miettinyt paljon sitä, millainen vaimo oon ollut raskauden aikana. Tunnen isoja omatunnon pistoja, kun ajattelen sitä nalkuttamisen ja stressaamisen määrää. Oon stressannut nimenomaan vauva-asioista: vakuutuksista, monista hankinnoista erikseen, omasta ja miehen ajankäytöstä, oman liikkumisen vähyydestä, kodin siivouksen tasosta jne. Ja kun murehdin ja ylihuolehdin näitä, puran stressini usein mieheen, esim. valittamalla pienistä ja olemalla tiukkapipo. On ollut jotenkin pakko vain hallita kaikkea ja tehdä kaikki täydellisesti. En haluaisi olla sellainen. Haluaisin olla rento ja iloinen ihminen, rento ja iloinen vaimo, rento ja iloinen odottaja, rento ja iloinen äiti. Oon keskittynyt ehkä liikaa tähän vauvaan ja unohtanut vahingossa miehen. Ajatukset menee vaan niin helposti kaikkiin vauvajuttuihin, ja sitten höpöttelen niitä innostuksissani miehelle joka päivä. Vaikka voisi välillä puhua muustakin. Tai olla ihan vaan puhumatta. :) Mulla on niin rakas mies. <3
Oon tietenkin myös miettinyt, miksi sitten stressailen vauva-asioita. Kaikkia syitä en ala tässä ruotimaan, koska asiat on monimutkaisia. Aiemmin ajattelin helposti, että "ei meille tapahdu mitään pahaa" tai että "kyllä me saadaan sitten helposti lapsi". Mutta kun huomasi, että kuuluukin siihen epäonniseen joukkoon, joka joutuu kohtaamaan keskenmenoja, lapsettomuutta tai muuta kurjuutta, niin tajusikin, että ei me ollakaan nk. "turvassa" huonolta tuurilta. Ehkä tämä vaikuttaa jollain tavalla raskauteenkin. Raskausajan myönteisyydestä ja toiveikkuudesta huolimatta sisällä on varmaan kuitenkin ollut pelkoa keskenmenosta ja kaikesta huonosta, mitä voi tapahtua. Yksi asia on esim. ennenaikainen synnytys, jota oon huomannut välillä ajattelevani. Enkä todellakaan usko olevani ainut äiti, joka odottaa kiihkeästi mahavauvansa kasvavan niin vahvaksi ja suureksi, että pärjäisi ulkopuolisessakin maailmassa. Ennenaikaisen synnytyksen ajattelu saa myös aikaan stressiä: vauvan tavarat on hankittava ajoissa ja valmistauduttava henkisesti, että vauva on tulossa, eikä tarkkaa ajankohtaa voi tietää. Tässä vain yksi selitys stressille.
Onneksi elämäänsä voi itse vaikuttaa, kunhan tajuaa asiat, joissa haluaa muuttua. Jatkossa keskityn olemaan rennompi ja yritän luottaa enemmän itseeni ja myös miehen taitoihin ym. Puhun itsestäni myönteisemmin ja ajattelen enemmän missä olen hyvä, kuin että mitä en vielä osaa. Ehkäpä rentoudun vähän ja mieskin saa huilia nalkuttamisesta. :)
Toisaalta on pakko vielä mainita, että kaikki tunteethan on sallittuja ja luonnollisia, eikä mitään tunteita pitäisi yrittää poistaa väkisin. Oon ehkä unohtanut sen itse jossain vaiheessa, ja siksikin esim. vahvat epävarmuuden välähdykset on tuntuneet niin pelottavilta. On sallittua olla jännittynyt, peloissaan, pettynyt, harmistunut. Kun antaa tunteen tulla ja hyväksyy sen, se menee nopeammin ohi ja voi jatkaa paremmalla mielellä. Jos sitoo itseensä kaikki kielteiset tunteet, ne alkaa vaan suotta kuormittaa.
Vielä yksi asia tunteista. Nimittäin tunteista ystäviä kohtaan. Varsinkin mun lähimmät ystävät on mulle älyttömän tärkeitä ja rakkaita. Oon todella kiitollinen heistä. Mulle on tärkeää, että näen ystäviäni säännöllisesti ja jos me ei nähdä, niin viestitellään, soitellaan, kysellään ja kommentoidaan. Ollaan kiinnostuneita toistemme elämästä. Joskus mua mietityttää, että olenko minä liian itsekeskeinen ystävien seurassa/viesteissä. Että osaanko riittävästi kysellä muiden kuulumisia ja että ymmärtääkö mun läheiset, kuinka paljon oikeasti niistä välitän. Samaa oon miettinyt työyhteisössäkin, että osaanko oikeasti kuunnella mitä toiset sanoo, vai odotanko vain hetkeä, jolloin saisin sanottua oman asiani.
Hyvä esimerkki on minun äiti, joka soittelee aina silloin tällöin kysyäkseen kuulumisia ja kertoakseen omiaan. Useimmiten äidillä on itsellään paljon asioita, joita hän haluaa kertoa. Ja joskus tuntuu, että en saa suunvuoroa lainkaan, vaikka haluaisin kertoa jotain mulle tärkeää. Viimeksi kävi niin, että ennen mitään muuta keskustelua äiti kysyikin mun kuulumiset ja sain ihan rauhassa kertoa ne. Tuntui niin ihanalta, että se oikeasti halusi kuulla! Jäinkin silloin tätä miettimään.
Haluan olla hyvä ystävä läheisilleni. Haluan kuulla toisen oikeat ajatukset ja olla niissä läsnä, haluan jakaa ilot ja surut. Haluan rehellistä ja aitoa keskustelua, haluan kuulla salaisuuksia. Haluan tietää ystävieni elämästä. Toisaalta haluan myös, että minusta ollaan kiinnostuneita. Että minun kuulumisia kysellään ja minua halutaan nähdä. Että mun iloissa ja suruissa eletään mukana. Haluaisin, että minulle kerrotaan asioita ja että minut pidetään ajan tasalla. Oon surullinen ja loukkaantunut, jos minä oon aina se, joka viestittää ja kyselee, että mitä kuuluu. Se suututtaakin. Ja saa ajattelemaan, että miksi edes yritän olla ystävä sellaiselle, joka ei ole ystävä mulle. Vaikka olisi kuinka mukava ihminen kyseessä. Niinpä. Surullista.
Mutta onpas mulla nyt ollut analysoitavaa tunne-elämässä! Vaikka oon mietiskellyt lähiaikoina paljon tämmöisiä syvällisiä ja vaikeitakin asioita, oon iloinnut sydämeni pohjasta kaikista hyvistä asioista. Tänä viikonloppuna oon nauranut enemmän kuin pitkään aikaan, ja ollut onneni kukkuloilla siitä tosiasiasta, että tänään alkoi meillä jo 28. raskausviikko! Aivan mahtavaa! Ja vaikka kirjoitinkin paljon nyt noista kielteisyyksistä, mulle kuuluu kuitenkin oikein hyvää ja onnellista.
Loppuviikolla mua on mietityttäny erilaiset hankalat tunteet. Oon miettinyt, että millaista elämä vauvan kanssa on, ja miten voisin mahdollisesti helpottaa omaa epävarmuutta, jota esikoisvauvan hoitamiseen liittyy. Oon miettinyt, miten mies mahtaa reagoida vauvan syntymiseen ja että ymmärtääkö hän oikeasti, että odotus alkaa olla jo loppusuoralla, ja että ihan oikeasti meille syntyy pian vauva, ihan oikea vauva, joka tarvitsee meitä koko ajan. Ja että mitäs jos olenkin vain aivan väsynyt koko alkuajan ja/tai unohdan iloita vauvasta. Joillekin on käynyt niinkin. Tai ymmärränkö edes itsekään, mitä on tulossa alkukesällä? Ja miten oikeasti suhtaudun tähän elämän suurimpaan muutokseen? On kauhean helppo ajatella etukäteen, että "minä en ainakaan..." tai että "minä kyllä haluan tehdä näin", mutta todellisuus ja tilanne kesällä voi olla täysin erilainen kuin mitä on luullut.
Oon myös miettinyt paljon sitä, millainen vaimo oon ollut raskauden aikana. Tunnen isoja omatunnon pistoja, kun ajattelen sitä nalkuttamisen ja stressaamisen määrää. Oon stressannut nimenomaan vauva-asioista: vakuutuksista, monista hankinnoista erikseen, omasta ja miehen ajankäytöstä, oman liikkumisen vähyydestä, kodin siivouksen tasosta jne. Ja kun murehdin ja ylihuolehdin näitä, puran stressini usein mieheen, esim. valittamalla pienistä ja olemalla tiukkapipo. On ollut jotenkin pakko vain hallita kaikkea ja tehdä kaikki täydellisesti. En haluaisi olla sellainen. Haluaisin olla rento ja iloinen ihminen, rento ja iloinen vaimo, rento ja iloinen odottaja, rento ja iloinen äiti. Oon keskittynyt ehkä liikaa tähän vauvaan ja unohtanut vahingossa miehen. Ajatukset menee vaan niin helposti kaikkiin vauvajuttuihin, ja sitten höpöttelen niitä innostuksissani miehelle joka päivä. Vaikka voisi välillä puhua muustakin. Tai olla ihan vaan puhumatta. :) Mulla on niin rakas mies. <3
Oon tietenkin myös miettinyt, miksi sitten stressailen vauva-asioita. Kaikkia syitä en ala tässä ruotimaan, koska asiat on monimutkaisia. Aiemmin ajattelin helposti, että "ei meille tapahdu mitään pahaa" tai että "kyllä me saadaan sitten helposti lapsi". Mutta kun huomasi, että kuuluukin siihen epäonniseen joukkoon, joka joutuu kohtaamaan keskenmenoja, lapsettomuutta tai muuta kurjuutta, niin tajusikin, että ei me ollakaan nk. "turvassa" huonolta tuurilta. Ehkä tämä vaikuttaa jollain tavalla raskauteenkin. Raskausajan myönteisyydestä ja toiveikkuudesta huolimatta sisällä on varmaan kuitenkin ollut pelkoa keskenmenosta ja kaikesta huonosta, mitä voi tapahtua. Yksi asia on esim. ennenaikainen synnytys, jota oon huomannut välillä ajattelevani. Enkä todellakaan usko olevani ainut äiti, joka odottaa kiihkeästi mahavauvansa kasvavan niin vahvaksi ja suureksi, että pärjäisi ulkopuolisessakin maailmassa. Ennenaikaisen synnytyksen ajattelu saa myös aikaan stressiä: vauvan tavarat on hankittava ajoissa ja valmistauduttava henkisesti, että vauva on tulossa, eikä tarkkaa ajankohtaa voi tietää. Tässä vain yksi selitys stressille.
Onneksi elämäänsä voi itse vaikuttaa, kunhan tajuaa asiat, joissa haluaa muuttua. Jatkossa keskityn olemaan rennompi ja yritän luottaa enemmän itseeni ja myös miehen taitoihin ym. Puhun itsestäni myönteisemmin ja ajattelen enemmän missä olen hyvä, kuin että mitä en vielä osaa. Ehkäpä rentoudun vähän ja mieskin saa huilia nalkuttamisesta. :)
Toisaalta on pakko vielä mainita, että kaikki tunteethan on sallittuja ja luonnollisia, eikä mitään tunteita pitäisi yrittää poistaa väkisin. Oon ehkä unohtanut sen itse jossain vaiheessa, ja siksikin esim. vahvat epävarmuuden välähdykset on tuntuneet niin pelottavilta. On sallittua olla jännittynyt, peloissaan, pettynyt, harmistunut. Kun antaa tunteen tulla ja hyväksyy sen, se menee nopeammin ohi ja voi jatkaa paremmalla mielellä. Jos sitoo itseensä kaikki kielteiset tunteet, ne alkaa vaan suotta kuormittaa.
Vielä yksi asia tunteista. Nimittäin tunteista ystäviä kohtaan. Varsinkin mun lähimmät ystävät on mulle älyttömän tärkeitä ja rakkaita. Oon todella kiitollinen heistä. Mulle on tärkeää, että näen ystäviäni säännöllisesti ja jos me ei nähdä, niin viestitellään, soitellaan, kysellään ja kommentoidaan. Ollaan kiinnostuneita toistemme elämästä. Joskus mua mietityttää, että olenko minä liian itsekeskeinen ystävien seurassa/viesteissä. Että osaanko riittävästi kysellä muiden kuulumisia ja että ymmärtääkö mun läheiset, kuinka paljon oikeasti niistä välitän. Samaa oon miettinyt työyhteisössäkin, että osaanko oikeasti kuunnella mitä toiset sanoo, vai odotanko vain hetkeä, jolloin saisin sanottua oman asiani.
Hyvä esimerkki on minun äiti, joka soittelee aina silloin tällöin kysyäkseen kuulumisia ja kertoakseen omiaan. Useimmiten äidillä on itsellään paljon asioita, joita hän haluaa kertoa. Ja joskus tuntuu, että en saa suunvuoroa lainkaan, vaikka haluaisin kertoa jotain mulle tärkeää. Viimeksi kävi niin, että ennen mitään muuta keskustelua äiti kysyikin mun kuulumiset ja sain ihan rauhassa kertoa ne. Tuntui niin ihanalta, että se oikeasti halusi kuulla! Jäinkin silloin tätä miettimään.
Haluan olla hyvä ystävä läheisilleni. Haluan kuulla toisen oikeat ajatukset ja olla niissä läsnä, haluan jakaa ilot ja surut. Haluan rehellistä ja aitoa keskustelua, haluan kuulla salaisuuksia. Haluan tietää ystävieni elämästä. Toisaalta haluan myös, että minusta ollaan kiinnostuneita. Että minun kuulumisia kysellään ja minua halutaan nähdä. Että mun iloissa ja suruissa eletään mukana. Haluaisin, että minulle kerrotaan asioita ja että minut pidetään ajan tasalla. Oon surullinen ja loukkaantunut, jos minä oon aina se, joka viestittää ja kyselee, että mitä kuuluu. Se suututtaakin. Ja saa ajattelemaan, että miksi edes yritän olla ystävä sellaiselle, joka ei ole ystävä mulle. Vaikka olisi kuinka mukava ihminen kyseessä. Niinpä. Surullista.
Mutta onpas mulla nyt ollut analysoitavaa tunne-elämässä! Vaikka oon mietiskellyt lähiaikoina paljon tämmöisiä syvällisiä ja vaikeitakin asioita, oon iloinnut sydämeni pohjasta kaikista hyvistä asioista. Tänä viikonloppuna oon nauranut enemmän kuin pitkään aikaan, ja ollut onneni kukkuloilla siitä tosiasiasta, että tänään alkoi meillä jo 28. raskausviikko! Aivan mahtavaa! Ja vaikka kirjoitinkin paljon nyt noista kielteisyyksistä, mulle kuuluu kuitenkin oikein hyvää ja onnellista.
lauantai 22. helmikuuta 2014
Valmistautumista, rv 25+6
Kiva shoppailupäivä takana. Anoppikin pääsi vihdoinkin vauvatarvikeostoksille, kun lähdettiin porukalla kaupoille. Mehän ei annettu sille lupaa ostaa mitään ilman meidän läsnäoloa, ettei tulis virhevalintoja. Hih. Ostettiin kaikenlaista tarpeellista, mm. lakanoita, vauvasängyn reunukset ja patja, kylpyamme ja hoitoalusta. Samalla reissulla käytiin myös moikkaamassa vauvan isomummoa ja kiertämässä pari kirppistä vauvanvaatelöytöjen toivossa.
Odotin että kirppiksellä olis ollu paljon kaikenlaisia vauvanvaatteita, mutta tosi niukkaa oli peruskirppiksen tarjonta. Lastentarvikekirppiksellä oli helpompi kiertää, mut sieltäkin löytyi vain yksi body, joka miellytti silmää eikä ollu kovin kulunut. Voihan olla, että parhaimmat oli jo viety tai myyty netissä. Itekin oon kyllä kattellu tori.fi:n tarjontaa. No mutta paljon silti saatiin tänään vauvalle. Oon tyytyväinen. Ja ostosrundin jälkeen käytiin vielä syömässä mehevät kasvishampparit keskustassa.
Nukkumisesta sen verran, että iltaisin väsyttää mukavasti jo siinä 21 tai viimeistään 22 aikaan. Usein nuokun sohvalla miehen lähellä, kun en malta mennä itekseni oikeille yöunille sänkyyn. Yhden kerran yössä herään pissalle. En tiedä, onko mulla aina oikeaa hätää vai onko se vain opittu tapa. Jännää on kuitenkin se, miten pirteältä olo silloin yöllä tuntuu. Ihan helposti jaksan nousta sängystä pissalle, yhtään ei häiritse. Ja silti nukahdan helposti uudestaan. Ehkä keho oikeasti on niin fiksu, että harjoittelee jo nyt vauvan yöheräilyjä varten? :) Aamuyöllä yleensä heräilen muutamia kertoja ja vaihdan kylkeä.
Vaikka öisin heräilen virkeänä, ainakin tällä viikolla työaamuheräämiset on ollu tosi vaikeita. Työviikko oli kyllä kuluttava ja hektinen, ja ehkä ensi viikonloppuna koittavan miniloman odotus tulee esiin väsymyksenä. Hormonienkin merkitystä oon miettinyt.
Parin viime viikon aikana on tullut esiin uusia tunteita raskauteen liittyen. Ensimmäistä kertaa, vaikkakin vain yhden sekunnin ajan, on ollut epävarma olo synnytyksestä ja omasta osaamisesta vastasyntyneen vauvan kanssa. Epävarmuus esittäytyi yhtenä iltana, kun ihmettelin taas vauvan vauhdikasta möyrintää mahassa. Tajusin yhtäkkiä vahvasti, että tämä mahassa kovasti möyrivä ja kauan odotettu pikkuihminen tulee oikeasti aika pian tähän maailmaan. Ja että sitten elämä on taas täynnä kaikkea uutta, jota ei miehen kanssa vielä osata. Yleensä mua ahdistaakin asiat, joita en voi hallita. Ja vauvan kanssa elämiseen liittyy paljon juuri sellaista.
Mutta en mä synnytystä tai vauvaelämää pelkää. Pikemminkin odotan tosi kovasti ja luotan ammattilaisten taitoon synnytystilanteessa. Oon alusta asti ajatellut, että ei kannata suunnitella synnytystä liikaa, koska siihen ei välttämättä voi vaikuttaa itse. Vauvaelämää ajattelen opetteluna. Vauvatkin on niin erilaisia, että muihinkaan vauvoihin ei oikein voi verrata, ainakaan suoraan. Miehen kanssa sitten yhdessä opetellaan, mitä meidän vauva yrittää meille kertoa itkuillaan ja ilmeillään, tai että miten paljon vauvalle pitää pukea vaatetta kesällä, tai että millaiset keinot sopii mihinkin tilanteeseen. Mutta tietysti olisi helpompaa, jos tietäisi nämä asiat etukäteen. :) Siitä ehkä se epävarmuuskin.
Pakko vielä hehkuttaa, että kuulin eilen aivan uskomattoman ihania uutisia meidän lähipiiristä, ja yritän tässä vielä käsittää, että meidän vauva saa taas yhden uuden leikkitoverin! Niin ihanaa. <3
Odotin että kirppiksellä olis ollu paljon kaikenlaisia vauvanvaatteita, mutta tosi niukkaa oli peruskirppiksen tarjonta. Lastentarvikekirppiksellä oli helpompi kiertää, mut sieltäkin löytyi vain yksi body, joka miellytti silmää eikä ollu kovin kulunut. Voihan olla, että parhaimmat oli jo viety tai myyty netissä. Itekin oon kyllä kattellu tori.fi:n tarjontaa. No mutta paljon silti saatiin tänään vauvalle. Oon tyytyväinen. Ja ostosrundin jälkeen käytiin vielä syömässä mehevät kasvishampparit keskustassa.
Nukkumisesta sen verran, että iltaisin väsyttää mukavasti jo siinä 21 tai viimeistään 22 aikaan. Usein nuokun sohvalla miehen lähellä, kun en malta mennä itekseni oikeille yöunille sänkyyn. Yhden kerran yössä herään pissalle. En tiedä, onko mulla aina oikeaa hätää vai onko se vain opittu tapa. Jännää on kuitenkin se, miten pirteältä olo silloin yöllä tuntuu. Ihan helposti jaksan nousta sängystä pissalle, yhtään ei häiritse. Ja silti nukahdan helposti uudestaan. Ehkä keho oikeasti on niin fiksu, että harjoittelee jo nyt vauvan yöheräilyjä varten? :) Aamuyöllä yleensä heräilen muutamia kertoja ja vaihdan kylkeä.
Vaikka öisin heräilen virkeänä, ainakin tällä viikolla työaamuheräämiset on ollu tosi vaikeita. Työviikko oli kyllä kuluttava ja hektinen, ja ehkä ensi viikonloppuna koittavan miniloman odotus tulee esiin väsymyksenä. Hormonienkin merkitystä oon miettinyt.
Parin viime viikon aikana on tullut esiin uusia tunteita raskauteen liittyen. Ensimmäistä kertaa, vaikkakin vain yhden sekunnin ajan, on ollut epävarma olo synnytyksestä ja omasta osaamisesta vastasyntyneen vauvan kanssa. Epävarmuus esittäytyi yhtenä iltana, kun ihmettelin taas vauvan vauhdikasta möyrintää mahassa. Tajusin yhtäkkiä vahvasti, että tämä mahassa kovasti möyrivä ja kauan odotettu pikkuihminen tulee oikeasti aika pian tähän maailmaan. Ja että sitten elämä on taas täynnä kaikkea uutta, jota ei miehen kanssa vielä osata. Yleensä mua ahdistaakin asiat, joita en voi hallita. Ja vauvan kanssa elämiseen liittyy paljon juuri sellaista.
Mutta en mä synnytystä tai vauvaelämää pelkää. Pikemminkin odotan tosi kovasti ja luotan ammattilaisten taitoon synnytystilanteessa. Oon alusta asti ajatellut, että ei kannata suunnitella synnytystä liikaa, koska siihen ei välttämättä voi vaikuttaa itse. Vauvaelämää ajattelen opetteluna. Vauvatkin on niin erilaisia, että muihinkaan vauvoihin ei oikein voi verrata, ainakaan suoraan. Miehen kanssa sitten yhdessä opetellaan, mitä meidän vauva yrittää meille kertoa itkuillaan ja ilmeillään, tai että miten paljon vauvalle pitää pukea vaatetta kesällä, tai että millaiset keinot sopii mihinkin tilanteeseen. Mutta tietysti olisi helpompaa, jos tietäisi nämä asiat etukäteen. :) Siitä ehkä se epävarmuuskin.
Pakko vielä hehkuttaa, että kuulin eilen aivan uskomattoman ihania uutisia meidän lähipiiristä, ja yritän tässä vielä käsittää, että meidän vauva saa taas yhden uuden leikkitoverin! Niin ihanaa. <3
sunnuntai 12. tammikuuta 2014
Ajatuksia valinnoista ja vauva-arjesta, rv 20+0
Tänään on rv 20+0 mikä tarkoittaa, että ollaan puolimatkassa tätä odotusta. Jee!
Eilinen oli meneväinen reissupäivä, kun kävin ystäväni luona toisessa kaupungissa. Junalla puksuttelin pari tuntia aamuvarhaisella, ja kävin ensin vanhempieni luona. Äiti teki aikaista lounasta ja sitten peitteli mut päiväunille sohvalle, johon nukahdin. :)
Päiväunien jälkeen kävin ystävän luona, jossa oli myös muita, lähinnä puolituttuja äitejä. He olivat innoissaan minun raskaudesta ja kyselivät kaikkea. Oli ihan mukava vastailla kysymyksiin. Tosin jossain vaiheessa alkoi ärsyttää, kun kysymykset muuttuivat itsestäänselviksi neuvoiksi. "Älä pelkää sitä synnytystä, kyllä se hyvin menee." Niin kuin muka nyt vielä osaisin koko synnytystä ajatellakaan, saati pelätä. Hyvä kun tajuan, että ollaan saamassa lapsi. Heh. Tai että "nauttikaa nyt kun olette vielä kahdestaan". Tai että "kun nyt ultrassa kysytte sukupuolta, niin älkää nyt sitten vielä seiniä maalatko sen tiedon pohjalta". Huoh. Näiden neuvojen jälkeen olin ihan uupunut. En minä halua kuulla itsestäänselvyyksiä. Siitä tulee fiilis, että pidetään ihan tyhmänä. Tiedän jo paljon ja olen ihan järkevä ihminen, vaikka minulla ei olekaan vielä kokemusta omasta lapsesta.
Ärsyttää myös kommentit, joihin on sisäänrakennettu negatiivisuutta, esim. "nauttikaa nyt vielä yhteisestä ajasta, kun olette kahdestaan". Ymmärrän kyllä mitä sillä haetaan takaa: elämä, ajankäyttö ja vapaus muuttuu lapsen myötä. Mutta samalla se vihjaa, että aika vauvan kanssa ei olisi nautinnollista tai että vauvan tultua ei olisi enää yhteistä aikaa puolison kanssa.
Ihmisen on otettava vastuu omasta elämästään ja elettävä rohkeasti sellaista elämää, joka tuntuu hyvältä. Myös vauvan syntymän jälkeen voi vaikuttaa elämänsä sisältöön ja laatuun. Ei tarvitse hyväksyä niitä normeina pidettyjä asioita, joita vauva-arkeen liitetään, esim. että ensimmäinen vauvavuosi on parisuhteelle aina haaste. Miksei koskaan puhuta siitä, että vauva voi myös entisestään lähentää äitiä ja isää? Pitää ylläpitää parisuhdetta tietoisesti, jos pelkää sen nuutuvan vauva-arjessa. Ja jos itsellä ei ole voimia siihen, pitää hankkia ulkopuolista apua. Ei saa vain todeta, että "se vain tapahtui", vaan pitää yrittää aktiivisesti parantaa tilannetta.
Sama pätee esim. ystäviin. Jos pelkää ystävyyssuhteiden kylmenemistä uudenlaisen vauva-arjen takia, täytyy yrittää itse vaikuttaa asiaan. Pitää hakeutua ystävien seuraan, soittaa heille, pyytää kylään ja kertoa avoimesti omista tunteistaan, jotta ystävät ymmärtäisivät, millaisia uusia asioita tuoreet vanhemmat käyvät läpi. Kun tämän on tehnyt, ei voi tehdä muuta. Jos ihmiset silti katoavat, he eivät olleet hyviä ystäviä.
Tai siitä ajankäytöstä.. Jos kaikki päivät kuluvat vauvan kanssa ja alkaa tuntua, että tarttisikin enemmän omaa aikaa, täytyy itse tehdä asialle jotain. Inhoan sellaista pitkäkestoista passiivista voivottelua. Täytyy pyytää lapsen isää, isovanhempia, ystäviä tai lastenhoitajaa avuksi. Myös ulkopuolista apua pitää pyytää, jos omat resurssit eivät riitä perheen hyvinvoinnin turvaamiseen.
Eihän nämä asiat varmastikaan aina näin yksinkertaisia ole, mutta tarkoitan vain, että jokainen ihminen voi ainakin jonkin verran vaikuttaa omaan elämäänsä tekemillään valinnoilla. Usein asennekin ratkaisee, miltä elämä maistuu.
Sen lisäksi että tavoittelee aktiivisesti haluamiaan asioita, vanhemmuudessa ja elämässä yleensäkin täytyy hyväksyä, että kaikkeen ei voi vaikuttaa. Olen varma, että jokaisen äidin ja isän elämä muuttuu esikoisen synnyttyä. Vauva tarvitsee jatkuvaa hoitoa ja seuraa. Se täytyy vain hyväksyä. Muut asiat saavat jäädä toissijaisiksi. Ei tarvitse olla mikään supermama tai superdaddy, joka vauvan nukkuessa siivoaa kodin, laittaa ruoan, käy lenkillä ja näkee ystävät. Saa olla väsynytkin. Saa olla masentunutkin. Vaivat, väsymykset, vaikeat tilanteet - ne pitää vain kestää. Ei kannata tuhlata energiaansa sellaisten asioiden muuttamiseen, joita ei oikeasti voi muuttaa. Jos elämässä on raskaita asioita, täytyy yrittää löytää niiden rinnalle voimaannuttavia juttuja, jotta tasapaino säilyy.
Itse en vielä tiedä, millainen äiti tulen olemaan. En tiedä, kuinka kiinni olen vauvassani ja paljonko kaipaan esim. omaa aikaa tai kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa. Sen tiedän, että lapsi mullistaa elämäni. On tehnyt sen jo. Olen kuitenkin niin pitkään toivonut tätä lasta, että aion ajatella realistisen myönteisesti aina kun osaan. Kaikista kauhukertomuksista huolimatta haluan uskoa, että elämä vauvan kanssa on myös ihanaa. Kaiken sen epävarmuuden, uudenlaisen vastuun sekä pelon lisäksi.
Makaan kyljelläni sohvalla ja vauva liikkuu mahassa. Meidän rakas.
Eilinen oli meneväinen reissupäivä, kun kävin ystäväni luona toisessa kaupungissa. Junalla puksuttelin pari tuntia aamuvarhaisella, ja kävin ensin vanhempieni luona. Äiti teki aikaista lounasta ja sitten peitteli mut päiväunille sohvalle, johon nukahdin. :)
Päiväunien jälkeen kävin ystävän luona, jossa oli myös muita, lähinnä puolituttuja äitejä. He olivat innoissaan minun raskaudesta ja kyselivät kaikkea. Oli ihan mukava vastailla kysymyksiin. Tosin jossain vaiheessa alkoi ärsyttää, kun kysymykset muuttuivat itsestäänselviksi neuvoiksi. "Älä pelkää sitä synnytystä, kyllä se hyvin menee." Niin kuin muka nyt vielä osaisin koko synnytystä ajatellakaan, saati pelätä. Hyvä kun tajuan, että ollaan saamassa lapsi. Heh. Tai että "nauttikaa nyt kun olette vielä kahdestaan". Tai että "kun nyt ultrassa kysytte sukupuolta, niin älkää nyt sitten vielä seiniä maalatko sen tiedon pohjalta". Huoh. Näiden neuvojen jälkeen olin ihan uupunut. En minä halua kuulla itsestäänselvyyksiä. Siitä tulee fiilis, että pidetään ihan tyhmänä. Tiedän jo paljon ja olen ihan järkevä ihminen, vaikka minulla ei olekaan vielä kokemusta omasta lapsesta.
Ärsyttää myös kommentit, joihin on sisäänrakennettu negatiivisuutta, esim. "nauttikaa nyt vielä yhteisestä ajasta, kun olette kahdestaan". Ymmärrän kyllä mitä sillä haetaan takaa: elämä, ajankäyttö ja vapaus muuttuu lapsen myötä. Mutta samalla se vihjaa, että aika vauvan kanssa ei olisi nautinnollista tai että vauvan tultua ei olisi enää yhteistä aikaa puolison kanssa.
Ihmisen on otettava vastuu omasta elämästään ja elettävä rohkeasti sellaista elämää, joka tuntuu hyvältä. Myös vauvan syntymän jälkeen voi vaikuttaa elämänsä sisältöön ja laatuun. Ei tarvitse hyväksyä niitä normeina pidettyjä asioita, joita vauva-arkeen liitetään, esim. että ensimmäinen vauvavuosi on parisuhteelle aina haaste. Miksei koskaan puhuta siitä, että vauva voi myös entisestään lähentää äitiä ja isää? Pitää ylläpitää parisuhdetta tietoisesti, jos pelkää sen nuutuvan vauva-arjessa. Ja jos itsellä ei ole voimia siihen, pitää hankkia ulkopuolista apua. Ei saa vain todeta, että "se vain tapahtui", vaan pitää yrittää aktiivisesti parantaa tilannetta.
Sama pätee esim. ystäviin. Jos pelkää ystävyyssuhteiden kylmenemistä uudenlaisen vauva-arjen takia, täytyy yrittää itse vaikuttaa asiaan. Pitää hakeutua ystävien seuraan, soittaa heille, pyytää kylään ja kertoa avoimesti omista tunteistaan, jotta ystävät ymmärtäisivät, millaisia uusia asioita tuoreet vanhemmat käyvät läpi. Kun tämän on tehnyt, ei voi tehdä muuta. Jos ihmiset silti katoavat, he eivät olleet hyviä ystäviä.
Tai siitä ajankäytöstä.. Jos kaikki päivät kuluvat vauvan kanssa ja alkaa tuntua, että tarttisikin enemmän omaa aikaa, täytyy itse tehdä asialle jotain. Inhoan sellaista pitkäkestoista passiivista voivottelua. Täytyy pyytää lapsen isää, isovanhempia, ystäviä tai lastenhoitajaa avuksi. Myös ulkopuolista apua pitää pyytää, jos omat resurssit eivät riitä perheen hyvinvoinnin turvaamiseen.
Eihän nämä asiat varmastikaan aina näin yksinkertaisia ole, mutta tarkoitan vain, että jokainen ihminen voi ainakin jonkin verran vaikuttaa omaan elämäänsä tekemillään valinnoilla. Usein asennekin ratkaisee, miltä elämä maistuu.
Sen lisäksi että tavoittelee aktiivisesti haluamiaan asioita, vanhemmuudessa ja elämässä yleensäkin täytyy hyväksyä, että kaikkeen ei voi vaikuttaa. Olen varma, että jokaisen äidin ja isän elämä muuttuu esikoisen synnyttyä. Vauva tarvitsee jatkuvaa hoitoa ja seuraa. Se täytyy vain hyväksyä. Muut asiat saavat jäädä toissijaisiksi. Ei tarvitse olla mikään supermama tai superdaddy, joka vauvan nukkuessa siivoaa kodin, laittaa ruoan, käy lenkillä ja näkee ystävät. Saa olla väsynytkin. Saa olla masentunutkin. Vaivat, väsymykset, vaikeat tilanteet - ne pitää vain kestää. Ei kannata tuhlata energiaansa sellaisten asioiden muuttamiseen, joita ei oikeasti voi muuttaa. Jos elämässä on raskaita asioita, täytyy yrittää löytää niiden rinnalle voimaannuttavia juttuja, jotta tasapaino säilyy.
Itse en vielä tiedä, millainen äiti tulen olemaan. En tiedä, kuinka kiinni olen vauvassani ja paljonko kaipaan esim. omaa aikaa tai kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa. Sen tiedän, että lapsi mullistaa elämäni. On tehnyt sen jo. Olen kuitenkin niin pitkään toivonut tätä lasta, että aion ajatella realistisen myönteisesti aina kun osaan. Kaikista kauhukertomuksista huolimatta haluan uskoa, että elämä vauvan kanssa on myös ihanaa. Kaiken sen epävarmuuden, uudenlaisen vastuun sekä pelon lisäksi.
Makaan kyljelläni sohvalla ja vauva liikkuu mahassa. Meidän rakas.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)