Tasapainoilua

Elämässä pitäisi löytää aina kai tasapaino ollakseen onnellinen:

herkuttelu - terveellinen ruoka
liikkuminen ja touhuaminen - sohvalla löhöily
ajattelu - käsillä tekeminen
siivoaminen - sotkun sietäminen
vauvan hoitaminen - parisuhteen hoitaminen
perheaika - oma aika

Nyt kun vauvaelämän uusin, jännittävin ja ehkä hektisin vaihe, ensimmäiset kaksi kuukautta alkaa tulla täyteen, minulla on tarve hakea uudenlaista tasapainoa elämään. Vauvaelämä on ollut opettelua. Sen lisäksi että on pitänyt ja pitää jatkossakin opetella kaikkia vauvan hoitamiseen liittyviä asioita, täytyy opetella myös elämään vauvaperheenä. Enää ei olla kahdestaan, vaan vauva pitää huomioida kaikessa. Tämä tilanne on uutuudellaan luonnollisesti horjuttanut meidän perhe-elämän tasapainoa. Ei siis mitenkään huonolla tavalla, vaan on vain pitänyt uudelleen miettiä ajankäyttöä ja omien resurssien suuntaamista.

Kaksi kuukautta minulla on ollut kasvoilla sellaiset laput kuin ravihevosilla. Katseeni on ollut kohdistettu vain vauvaan. Mies on jäänyt vähän ulkopuolelle, samoin aika pitkälti kodinhoito, harrastukset ja kauneudenhoito. Ystäviä olen nähnyt, mutta aika paljon olen silti keskittynyt omaan vauvaan. Toisten asioihin on ollut vaikea ottaa osaa, kun omassa mielessä on ollut niin paljon uusia juttuja.

Mies kannustaa minua ihanasti ottamaan omaa aikaa. Esimerkiksi tällä viikolla pyöräilin ystävän luona ja mies korjasi minun pyöränkin että pääsin lähtemään kätevästi. Jostain syystä oman ajan ottaminen tuntuu kuitenkin edelleen haastavalta. Vaikka tarvitsen sitä. Ja tiedän, että mies hoitaa vauvaa hyvin. Ja vaikka tahdon omaa aikaa. Siitä huolimatta on vaikea jättää puolikiukkuinen vauva isälle ja itse lähteä ystävälle, kaupungille tai kauppaan. Silloin ajattelen, että entä jos vauva vain itkee eikä mies saa häntä rauhoitettua. Että kun minä saisin rauhoitettua vauvan nopeasti tissillä. Mies joutuu näkemään ehkä enemmän vaivaa saman asian tekemiseen kuin minä. Vaikka ei ehkä niin kannattaisi ajatella. Ärsyttää sekin, että sitten kun omaa aikaa on, tuntuu vaikealta rentoutua. Mutta rentoutta varmasti alkaa kyllä löytymään sitä enemmän mitä useammin olen erossa vauvasta.

Toivoisin, että miehellä olisi mukavaa vauvan kanssa kahdestaan. Että vauva ei itkisi koko aikaa. Että vauva saisi syötyä pullosta hyvin. Ja että vauva nukahtaisi suht helposti miehen kanssa. Toivoisin, että miehellä itsellään olisi tunne, että hän osaa ja pystyy, yhtälailla kuin minäkin. Haluan että heille syntyy hyvä ja hellä vuorovaikutteinen suhde.  

Vauva on meidän yhteinen. Äidin ja isän roolit ovat kuitenkin erilaiset. Eri perheissä tietysti vielä eri tavoin. Minä olen ehkä ominut vauvaa vähän liikaa. Tai en ominut, mutta en ole ehkä aktiivisesti tarjonnut miehelle riittävästi mahdollisuuksia hoitaa vauvaa. Tajusin tuossa yhtenä päivänä, että kenen tahansa isän saattaa oikeasti olla vaikea tulla äidin ja vauvan väliin. Ja jos äiti varmalla otteellaan hoitaa vauvaa lähes jo rutiininomaisesti, voi isän olla hankala tarjoutua avuksi. Nyt lomalla mies on hoitanut lähes kaikki vaipan vaihtamiset. Se on ollut tosi mukavaa. Tulipa vaan mieleeni myös, että minä saatan täällä kotona vaikuttaakin välillä siltä, että haluan tehdä kaikki vauva-asiat. Vaikka ei se niin ole. Kaipaan lepoakin. Ja niitä muita elämän asioita. Sanoinkin miehelle, että minä kyllä tosi mielelläni laittelen tiskejä ja pyykkejä ja käyn ruokakaupassa itsekseni ym. jos hän hoitaa vauvaa.

Juu, ehkä minun pitää höllätä, rentoutua vähän. Antaa miehelle tilaa vauvan hoitamisessa ja kannustaa häntä enemmän. Ja pyytää häneltä apua silloin kun tarvitsen. Usein saatan vain itsekseni miettiä vaikka makuuhuoneessa vauvaa nukuttaessani, että "voisi nyt hänkin tulla avuksi" jne. Mutta eihän kukaan voi toisen ajatuksia lukea. Pitää uskaltaa pyytää. Ja toisen pitää silloin auttaa. Vaikka joskus kyllä ärsyttää sekin, jos joutuu pyytämään. On mukavaa, kun toinen tajuaa itse tehdä jotain mistä on iloa tai apua. Ja kyllähän parisuhteessa ja perheessä ylipäätään kaikkien olisi hyvä ottaa sopivasti vastuuta yhteisistä asioista.

Kirjoitin joskus tänne blogiin, että pitää tarvittaessa ottaa apua vastaan. Niin, esimerkiksi apua omalta mieheltä. Minä olen joskus sellainen, että kun olen väsynyt vaikkapa kitisevän vauvan nukuttamiseen, en kuitenkaan antaisi miehen jatkaa hänen nukuttamistaan, kun ajattelen, että vauva kaipaa kuitenkin pian minulta tissiä. Että turha miehen on yrittää siinä välissä. Että uninen vauva vain herää, jos mies ottaa hänet olkapäälle. Tai jotain. Sitten tuhahtelen kun joudun yksin hoitamaan tilanteen. Niinpä. Heh.

Mutta siis nyt tuntuu, että näkökenttä alkaa vähitellen taas avautua muillekin asioille. Vauva on tietenkin edelleen ykkössijalla, mutta oma aika on myös ihanaa. Kaipaan myös aikaa miehen kanssa kahdestaan. Lyhytkin hetki tekee jo ihmeitä. Suosittelen! Jotain pientä olisi myös mukava harrastaa jossain vaiheessa sekä pitää itsensä terveenä ja nättinä.