Ystävä sanoi ihanasti, että meille tulee syksyllä sitten ihan meidän näköinen vauva-arki. Oon ehkä jotenkin murehtinut, millaista meidän elämä sitten on, mutta tuo yksi lause tavallaan vapautti mut. Meidän arjesta tulee nimenomaan sellainen, joka sopii meidän elämään sitten. Me tehdään sellaisia juttuja, jotka on meille tärkeitä ja tarpeellisia siinä hetkessä. Hoidetaan vauvaa niin kuin me koetaan parhaaksi. Ollaan riittävän hyviä vanhempia molemmille lapsille. Rakkautta kyllä riittää meille kaikille tässä perheessä. Voi olla, että meidän arki on sitten ihan erilaista kuin nyt kuvittelen. Ja luultavasti onkin. Meillä on myös lupa innostua uusista asioista ja kokeilla uusia juttuja. On lupa muuttua äitinä ja isänä, muuttaa meidän tapoja tai mieltymyksiä, tehdä asioita eri tavalla kuin ennen. On lupa tuntea kaikenlaisia tunteita.
Otan edelleen ympäristön paineet herkästi itseeni. Tai siis teen itse niitä paineita toisten tahattomista sanomisista ym. Leikkipuiston äideillä, sukulaisilla ja kavereilla on paljon näkemyksiä kaikesta mikä liittyy vauvoihin ja lastenhoitoon. Kukaan ei voi kuitenkaan oikeasti tietää, mikä toimii meillä, meidän lasten kanssa. Minäkään en voi tietää, mikä toimii meidän kuopuksen kanssa. Esikoisen aikana hyväksi todetut jutut ei välttämättä onnistukaan uuden tulokkaan kanssa. Toisaalta asia voi olla myös toisinpäin, että tällä kertaa päästäänkin helpommalla jonkun tietyn jutun suhteen kuin esikoisen ollessa vauva. Lapset on yksilöitä ja me itsekin muututaan koko ajan ihmisinä ja vanhempina.
Se onkin ehkä ollut jonkinlainen oivallus mulle viime päivinä. Siis se, että me aikuisetkin saadaan muuttua. Että meidän ei todellakaan tarvitse elää samanlaista vauva-arkea nyt kuin silloin esikoisen aikana. Ja mikä tärkeintä, arki ei edes voi olla samanlaista, vaikka haluttaisiin. Saa elää siinä hetkessä ja tehdä asiat niin kuin sitten hyvältä tuntuu. Vaikka onkin kyseessä toinen lapsi ja periaatteessa meillä on nyt paljon enemmän kokemusta ja tietoa kuin silloin esikoisen synnyttyä. Saa silti olla myös ulalla, toisenkin lapsen kanssa. Se on kuitenkin ihan eri lapsi.
Paineita toki on myös tuon 2-vuotiaan aktiviteeteista. Hän selvästi nauttii menemisistä ja touhuamisista: tarvitsee tekemistä päiviin. Siitä tietysti nousee itselleni paineita järjestää hänelle niitä kaveritapaamisia, muskarijuttuja, perhekerhoretkiä, leikkipuistovisiittejä ja muita. Jumpastakin on puhuttu taas miehen kanssa, että olisiko syksyllä taas sekin mukava juttu arkeen. Tyttö kun on kova jumppailija ja iloitsee kaikenlaisesta liikkumisesta. Silti jonkinlainen armollisuus itseä kohtaan olisi hyvä muistaa. Ei saa uuvuttaa itseään liikaa, jos tuntuu ettei jaksa. Ei saisi ottaa liikaa menemisiä viikkoon. Välillä on tuntunut ihanalta olla koko viikko kotiympyröissä: siivoilla kotia rauhassa, ulkoilla kotipihassa, katsoa lastenohjelmia, olla vaan. Välillä taas on kyläilty melkein päivittäin ja käyty erilaisilla asioilla kaupungilla ja muualla. Jollakin viikolla on menty joka aamupäivä leikkipuistoon eväiden kanssa. Ihan sen mukaan, mikä itseä kiinnostaa ja huvittaa.
Tästä päästäänkin siihen lähes kliseiseen sanontaan, että "kun vanhemmat voivat hyvin, se heijastuu lapsiin". "Kun vanhemmat ovat onnellisia, lapsetkin ovat". Tai jotain sinne päin. Oon viime aikoina puhunu parinkin eri äiti-ihmisen kanssa siitä, että itseäänkin pitää huoltaa. Vaikka äitiys on kaikki kaikessa ja pienen ihmisen hoitaminen ja kasvattaminen on elämän suurimpia asioita, äidin ja isän täytyy myös kuunnella itseään ja omia tarpeitaan. Mitä minä tarvitsen aikuisena ihmisenä, puolisona, naisena/miehenä?
Mulle on esimerkiksi ollut jo pitkään todella tärkeää, että oon saanut omaa vapaa-aikaa. Olisin halunnut sitä ehkä jopa enemmän kuin olen osannut/viitsinyt pyytää. Omatunto soimaa helposti ja puhuu: "nyt mies joutuu työpäivänsä päälle hoitamaan lapsen yksin" tai "oletpa itsekäs kun haluat näin usein mennä". Keväällä oli aivan mahtavaa käydä treeneissä 2krt viikossa. Silloin kyllä jo tuntui, että kävin tosi usein. Toisaalta se teki tosi hyvää: säännöllinen oma aika. Mulle on myös ollut tosi merkityksellistä päästä pienille reissuille yksin. Käytännössä se on tarkoittanut näitä mun Helsingin reissuja, kun oon ollut hotellissa yksin yötä ja seikkaillut kaupungilla joko yksin tai ystäviä/veljiä tavaten. Muutaman päivän ulkomaan matkoistakin oon haaveillut, mutta ne on toistaiseksi jääneet toteuttamatta.
Ystävän kanssa puhuttiin myös siitä, kuinka esim. aikuisten seura, itsensä kauniiksi laittaminen, omat harrastukset, omat opiskelut, omat projektit ja työt pitävät virkeinä ja elinvoimaisina. Mulla onkin ollu varmaan viime kevään aikana jonkinlainen kriisi tän asian suhteen. Vaikka oon tosi paljon tykänny olla kotona lapsen kanssa, oon alkanu myös kaivata elämään älyllistä haastetta ja "aikuisten juttuja". Olinhan kuitenkin ennen lapsen saapumista tottunut vauhdikkaaseen työelämään päiväkodissa ja sitä ennen pitkiin yliopisto-opintoihin. Ehkä senkin takia viime keväänä oli jotenkin vaikea sopeutua tietoon uuden vauvan tulemisesta. Vaikka siis oltiinkin toivottu toista lasta kovasti ja aloitettu hoidotkin. Silti vasta raskauden alettua tajusin, että se tarkoittaa minun kotiäitiyden jatkumista edelleen. Edellisestä syksystä ja kuluneesta talvesta/keväästä uupuneena se ei tuntunut järin mielekkäältä vaihtoehdolta. Vaikka toisaalta olinkin jo pitkän aikaa sitten päättänyt, että en kuitenkaan menisi töihin ensi syksynä.
Mutta siis, niitä omia juttuja tarvitsee. Onkin ollut ihana tajuta, että se meidän tuleva vauva-arki voi sisältää sellaisiakin asioita, joita ei nyt ole meidän elämässä ollut. Voin vaikka aloittaa jonkun uuden harrastuksen. Tai voidaan lasten kanssa käydä jossain ihan uudessa perhekerhossa tms. Odotan myös kovasti sitä, että pääsen johonkin tavalliseen jumppaan synnytyksestä toivuttuani. Tämä ajatus on mulle jonkinlainen henkireikä tällä hetkellä.
Ja sitten naurettiin ystävän kanssa sitä, että miksi sitä aina ajattelee, että "sitten kun". Sitten kun olen raskaana, liikun enemmän. Sitten kun raskausdiabetes todetaan, täytyy tarkkailla paremmin syömisiään. Sitten kun vauva on syntynyt. Sitten kun. Miksi niitä hyviä asioita on joskus niin vaikea alkaa toteuttaa tässä ja nyt. Yhtä tärkeitähän ne olisi jo nyt, tänään.
Vielä siitä omannäköisestä arjesta. On mullakin paljon mielipiteitä toisten asioista ja lastenhoitometodeista. Yritän olla kuitenkin tosi varovainen keskusteluissa, jotta en pahoittaisi toisten äitien mieliä vahingossa. Jokainen tekee parhaansa sen kykynsä ja tietonsa valossa, joka hänellä siinä hetkessä on. Jokaisella on myös oma elämänhistoria, joka vaikuttaa kaikkeen. Toki voin kysyä asioista, varovasti vihjailla ja herätellä ajatuksia, mutta ei ole minun tehtävä puuttua toisten valintoihin. Leikkipuistoissa käydyissä äitien välisissä keskusteluissa esimerkiksi ilmenee helposti suuria eroja perheiden tavoissa. Tottakai mielessäni ihmettelen moniakin juttuja ja saatan ajatella, että "onpas noilla hassuja tapoja" tai "kuulostaapas hankalalta tuo noiden tapa" tai "itse en missään nimessä tekisi noin". Harvoin kuitenkin niitä kommentoin suuremmin: jokainen tehköön mikä tuntuu parhaalta.
Yksi puistotuttu sanoi jotenkin osuvasti, että "jos tulisin uudestaan raskaaksi, en haluaisi nähdäkään toisia odottavia äitejä". Käsittääkseni hän tarkoitti mm. sitä, että toisen lapsen kanssa haluaisi tehdä kaikki ratkaisut itsenäisemmin kuin esikoisen odotus- ja vauva-aikana. Mielipiteitä ja neuvoja kun on aina tyrkyllä kovin paljon. Jostain syystä hänen lausahduksestaan tuli hyvä mieli. Minäkään en haluaisi liikaa kuunnella toisten mielipiteitä ja ohjeita, nyt kun oon oppinut, että asiat ei kuitenkaan ole niin yksinkertaisia, kuin ne ehkä ulkopuolisen silmin saattavat näyttää. Esimerkiksi vauvan hoitamiseen liittyen. Toki tavalliset keskustelut ja kokemusten vaihtamiset ovat asia erikseen!
Esikoista odottaessa luin paljon kaikenlaisia keskustelupalstoja mm. lapsen unijärjestelyistä, ruokailuista, vaatteista, lapsen jättämisestä hoitoon ym. Niitä oli kivakin lukea, kun ei ollut omaa tietoa/kokemusta oikein mistään. Toisaalta noissa keskusteluissa ihmisillä on usein aika jyrkkiäkin mielipiteitä siitä, miten missäkin tilanteessa olisi hyvä tehdä. Nimimerkkien takaa on helppo kommentoida tylysti ja kyseenalaistaa toisten ratkaisut, tietämättä edes koko tilannetta. Tässä raskaudessa en ole lukenut mitään vauvanhoitojuttuja netistä, ainakaan vielä. Ei ole ollut tarvetta. Onhan nettikeskusteluista toki joskus hyötyäkin: voi saada uusia ideoita ja vinkkejä. Silti me tehdään meidän arjesta just meille sopiva ja hyvä. Sellainen arki, jossa meidän kaikkien neljän on hyvä olla ja elää.
Meitä on erilaisia. Minä olen tällainen. Tällä hetkellä. Se voi muuttua milloin tahansa. Ja se saa olla niin.
Rohkeaa ja vapauttavaa viikkoa kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti