Yhden ihmisen terapiaistunto, rv 27+0

Kahden päivän löhöloma takana miehen kanssa ja taas takasin kotona. Lomailu sujui leppoisasti. Ekana reissupäivänä nähtiin mun rakkaat sisarukset ja hengailtiin kaupungilla, toisena päivänä laiskoteltiin hotellilla, nautittiin hyvästä ruoasta ja kahviloista sekä vähän kulttuuristakin. Oltiin kahdestaan. Oli ihanaa. <3

Loppuviikolla mua on mietityttäny erilaiset hankalat tunteet. Oon miettinyt, että millaista elämä vauvan kanssa on, ja miten voisin mahdollisesti helpottaa omaa epävarmuutta, jota esikoisvauvan hoitamiseen liittyy. Oon miettinyt, miten mies mahtaa reagoida vauvan syntymiseen ja että ymmärtääkö hän oikeasti, että odotus alkaa olla jo loppusuoralla, ja että ihan oikeasti meille syntyy pian vauva, ihan oikea vauva, joka tarvitsee meitä koko ajan. Ja että mitäs jos olenkin vain aivan väsynyt koko alkuajan ja/tai unohdan iloita vauvasta. Joillekin on käynyt niinkin. Tai ymmärränkö edes itsekään, mitä on tulossa alkukesällä? Ja miten oikeasti suhtaudun tähän elämän suurimpaan muutokseen? On kauhean helppo ajatella etukäteen, että "minä en ainakaan..." tai että "minä kyllä haluan tehdä näin", mutta todellisuus ja tilanne kesällä voi olla täysin erilainen kuin mitä on luullut.

Oon myös miettinyt paljon sitä, millainen vaimo oon ollut raskauden aikana. Tunnen isoja omatunnon pistoja, kun ajattelen sitä nalkuttamisen ja stressaamisen määrää. Oon stressannut nimenomaan vauva-asioista: vakuutuksista, monista hankinnoista erikseen, omasta ja miehen ajankäytöstä, oman liikkumisen vähyydestä, kodin siivouksen tasosta jne. Ja kun murehdin ja ylihuolehdin näitä, puran stressini usein mieheen, esim. valittamalla pienistä ja olemalla tiukkapipo. On ollut jotenkin pakko vain hallita kaikkea ja tehdä kaikki täydellisesti. En haluaisi olla sellainen. Haluaisin olla rento ja iloinen ihminen, rento ja iloinen vaimo, rento ja iloinen odottaja, rento ja iloinen äiti. Oon keskittynyt ehkä liikaa tähän vauvaan ja unohtanut vahingossa miehen. Ajatukset menee vaan niin helposti kaikkiin vauvajuttuihin, ja sitten höpöttelen niitä innostuksissani miehelle joka päivä. Vaikka voisi välillä puhua muustakin. Tai olla ihan vaan puhumatta. :) Mulla on niin rakas mies. <3

Oon tietenkin myös miettinyt, miksi sitten stressailen vauva-asioita. Kaikkia syitä en ala tässä ruotimaan, koska asiat on monimutkaisia. Aiemmin ajattelin helposti, että "ei meille tapahdu mitään pahaa" tai että "kyllä me saadaan sitten helposti lapsi". Mutta kun huomasi, että kuuluukin siihen epäonniseen joukkoon, joka joutuu kohtaamaan keskenmenoja, lapsettomuutta tai muuta kurjuutta, niin tajusikin, että ei me ollakaan nk. "turvassa" huonolta tuurilta. Ehkä tämä vaikuttaa jollain tavalla raskauteenkin. Raskausajan myönteisyydestä ja toiveikkuudesta huolimatta sisällä on varmaan kuitenkin ollut pelkoa keskenmenosta ja kaikesta huonosta, mitä voi tapahtua. Yksi asia on esim. ennenaikainen synnytys, jota oon huomannut välillä ajattelevani. Enkä todellakaan usko olevani ainut äiti, joka odottaa kiihkeästi mahavauvansa kasvavan niin vahvaksi ja suureksi, että pärjäisi ulkopuolisessakin maailmassa. Ennenaikaisen synnytyksen ajattelu saa myös aikaan stressiä: vauvan tavarat on hankittava ajoissa ja valmistauduttava henkisesti, että vauva on tulossa, eikä tarkkaa ajankohtaa voi tietää. Tässä vain yksi selitys stressille.

Onneksi elämäänsä voi itse vaikuttaa, kunhan tajuaa asiat, joissa haluaa muuttua. Jatkossa keskityn olemaan rennompi ja yritän luottaa enemmän itseeni ja myös miehen taitoihin ym. Puhun itsestäni myönteisemmin ja ajattelen enemmän missä olen hyvä, kuin että mitä en vielä osaa. Ehkäpä rentoudun vähän ja mieskin saa huilia nalkuttamisesta. :)

Toisaalta on pakko vielä mainita, että kaikki tunteethan on sallittuja ja luonnollisia, eikä mitään tunteita pitäisi yrittää poistaa väkisin. Oon ehkä unohtanut sen itse jossain vaiheessa, ja siksikin esim. vahvat epävarmuuden välähdykset on tuntuneet niin pelottavilta. On sallittua olla jännittynyt, peloissaan, pettynyt, harmistunut. Kun antaa tunteen tulla ja hyväksyy sen, se menee nopeammin ohi ja voi jatkaa paremmalla mielellä. Jos sitoo itseensä kaikki kielteiset tunteet, ne alkaa vaan suotta kuormittaa.

Vielä yksi asia tunteista. Nimittäin tunteista ystäviä kohtaan. Varsinkin mun lähimmät ystävät on mulle älyttömän tärkeitä ja rakkaita. Oon todella kiitollinen heistä. Mulle on tärkeää, että näen ystäviäni säännöllisesti ja jos me ei nähdä, niin viestitellään, soitellaan, kysellään ja kommentoidaan. Ollaan kiinnostuneita toistemme elämästä. Joskus mua mietityttää, että olenko minä liian itsekeskeinen ystävien seurassa/viesteissä. Että osaanko riittävästi kysellä muiden kuulumisia ja että ymmärtääkö mun läheiset, kuinka paljon oikeasti niistä välitän. Samaa oon miettinyt työyhteisössäkin, että osaanko oikeasti kuunnella mitä toiset sanoo, vai odotanko vain hetkeä, jolloin saisin sanottua oman asiani. 

Hyvä esimerkki on minun äiti, joka soittelee aina silloin tällöin kysyäkseen kuulumisia ja kertoakseen omiaan. Useimmiten äidillä on itsellään paljon asioita, joita hän haluaa kertoa. Ja joskus tuntuu, että en saa suunvuoroa lainkaan, vaikka haluaisin kertoa jotain mulle tärkeää. Viimeksi kävi niin, että ennen mitään muuta keskustelua äiti kysyikin mun kuulumiset ja sain ihan rauhassa kertoa ne. Tuntui niin ihanalta, että se oikeasti halusi kuulla! Jäinkin silloin tätä miettimään.

Haluan olla hyvä ystävä läheisilleni. Haluan kuulla toisen oikeat ajatukset ja olla niissä läsnä, haluan jakaa ilot ja surut. Haluan rehellistä ja aitoa keskustelua, haluan kuulla salaisuuksia. Haluan tietää ystävieni elämästä. Toisaalta haluan myös, että minusta ollaan kiinnostuneita. Että minun kuulumisia kysellään ja minua halutaan nähdä. Että mun iloissa ja suruissa eletään mukana. Haluaisin, että minulle kerrotaan asioita ja että minut pidetään ajan tasalla. Oon surullinen ja loukkaantunut, jos minä oon aina se, joka viestittää ja kyselee, että mitä kuuluu. Se suututtaakin. Ja saa ajattelemaan, että miksi edes yritän olla ystävä sellaiselle, joka ei ole ystävä mulle. Vaikka olisi kuinka mukava ihminen kyseessä. Niinpä. Surullista.

Mutta onpas mulla nyt ollut analysoitavaa tunne-elämässä! Vaikka oon mietiskellyt lähiaikoina paljon tämmöisiä syvällisiä ja vaikeitakin asioita, oon iloinnut sydämeni pohjasta kaikista hyvistä asioista. Tänä viikonloppuna oon nauranut enemmän kuin pitkään aikaan, ja ollut onneni kukkuloilla siitä tosiasiasta, että tänään alkoi meillä jo 28. raskausviikko! Aivan mahtavaa! Ja vaikka kirjoitinkin paljon nyt noista kielteisyyksistä, mulle kuuluu kuitenkin oikein hyvää ja onnellista.