Eilinen oli meneväinen reissupäivä, kun kävin ystäväni luona toisessa kaupungissa. Junalla puksuttelin pari tuntia aamuvarhaisella, ja kävin ensin vanhempieni luona. Äiti teki aikaista lounasta ja sitten peitteli mut päiväunille sohvalle, johon nukahdin. :)
Päiväunien jälkeen kävin ystävän luona, jossa oli myös muita, lähinnä puolituttuja äitejä. He olivat innoissaan minun raskaudesta ja kyselivät kaikkea. Oli ihan mukava vastailla kysymyksiin. Tosin jossain vaiheessa alkoi ärsyttää, kun kysymykset muuttuivat itsestäänselviksi neuvoiksi. "Älä pelkää sitä synnytystä, kyllä se hyvin menee." Niin kuin muka nyt vielä osaisin koko synnytystä ajatellakaan, saati pelätä. Hyvä kun tajuan, että ollaan saamassa lapsi. Heh. Tai että "nauttikaa nyt kun olette vielä kahdestaan". Tai että "kun nyt ultrassa kysytte sukupuolta, niin älkää nyt sitten vielä seiniä maalatko sen tiedon pohjalta". Huoh. Näiden neuvojen jälkeen olin ihan uupunut. En minä halua kuulla itsestäänselvyyksiä. Siitä tulee fiilis, että pidetään ihan tyhmänä. Tiedän jo paljon ja olen ihan järkevä ihminen, vaikka minulla ei olekaan vielä kokemusta omasta lapsesta.
Ärsyttää myös kommentit, joihin on sisäänrakennettu negatiivisuutta, esim. "nauttikaa nyt vielä yhteisestä ajasta, kun olette kahdestaan". Ymmärrän kyllä mitä sillä haetaan takaa: elämä, ajankäyttö ja vapaus muuttuu lapsen myötä. Mutta samalla se vihjaa, että aika vauvan kanssa ei olisi nautinnollista tai että vauvan tultua ei olisi enää yhteistä aikaa puolison kanssa.
Ihmisen on otettava vastuu omasta elämästään ja elettävä rohkeasti sellaista elämää, joka tuntuu hyvältä. Myös vauvan syntymän jälkeen voi vaikuttaa elämänsä sisältöön ja laatuun. Ei tarvitse hyväksyä niitä normeina pidettyjä asioita, joita vauva-arkeen liitetään, esim. että ensimmäinen vauvavuosi on parisuhteelle aina haaste. Miksei koskaan puhuta siitä, että vauva voi myös entisestään lähentää äitiä ja isää? Pitää ylläpitää parisuhdetta tietoisesti, jos pelkää sen nuutuvan vauva-arjessa. Ja jos itsellä ei ole voimia siihen, pitää hankkia ulkopuolista apua. Ei saa vain todeta, että "se vain tapahtui", vaan pitää yrittää aktiivisesti parantaa tilannetta.
Sama pätee esim. ystäviin. Jos pelkää ystävyyssuhteiden kylmenemistä uudenlaisen vauva-arjen takia, täytyy yrittää itse vaikuttaa asiaan. Pitää hakeutua ystävien seuraan, soittaa heille, pyytää kylään ja kertoa avoimesti omista tunteistaan, jotta ystävät ymmärtäisivät, millaisia uusia asioita tuoreet vanhemmat käyvät läpi. Kun tämän on tehnyt, ei voi tehdä muuta. Jos ihmiset silti katoavat, he eivät olleet hyviä ystäviä.
Tai siitä ajankäytöstä.. Jos kaikki päivät kuluvat vauvan kanssa ja alkaa tuntua, että tarttisikin enemmän omaa aikaa, täytyy itse tehdä asialle jotain. Inhoan sellaista pitkäkestoista passiivista voivottelua. Täytyy pyytää lapsen isää, isovanhempia, ystäviä tai lastenhoitajaa avuksi. Myös ulkopuolista apua pitää pyytää, jos omat resurssit eivät riitä perheen hyvinvoinnin turvaamiseen.
Eihän nämä asiat varmastikaan aina näin yksinkertaisia ole, mutta tarkoitan vain, että jokainen ihminen voi ainakin jonkin verran vaikuttaa omaan elämäänsä tekemillään valinnoilla. Usein asennekin ratkaisee, miltä elämä maistuu.
Sen lisäksi että tavoittelee aktiivisesti haluamiaan asioita, vanhemmuudessa ja elämässä yleensäkin täytyy hyväksyä, että kaikkeen ei voi vaikuttaa. Olen varma, että jokaisen äidin ja isän elämä muuttuu esikoisen synnyttyä. Vauva tarvitsee jatkuvaa hoitoa ja seuraa. Se täytyy vain hyväksyä. Muut asiat saavat jäädä toissijaisiksi. Ei tarvitse olla mikään supermama tai superdaddy, joka vauvan nukkuessa siivoaa kodin, laittaa ruoan, käy lenkillä ja näkee ystävät. Saa olla väsynytkin. Saa olla masentunutkin. Vaivat, väsymykset, vaikeat tilanteet - ne pitää vain kestää. Ei kannata tuhlata energiaansa sellaisten asioiden muuttamiseen, joita ei oikeasti voi muuttaa. Jos elämässä on raskaita asioita, täytyy yrittää löytää niiden rinnalle voimaannuttavia juttuja, jotta tasapaino säilyy.
Itse en vielä tiedä, millainen äiti tulen olemaan. En tiedä, kuinka kiinni olen vauvassani ja paljonko kaipaan esim. omaa aikaa tai kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa. Sen tiedän, että lapsi mullistaa elämäni. On tehnyt sen jo. Olen kuitenkin niin pitkään toivonut tätä lasta, että aion ajatella realistisen myönteisesti aina kun osaan. Kaikista kauhukertomuksista huolimatta haluan uskoa, että elämä vauvan kanssa on myös ihanaa. Kaiken sen epävarmuuden, uudenlaisen vastuun sekä pelon lisäksi.
Makaan kyljelläni sohvalla ja vauva liikkuu mahassa. Meidän rakas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti