Toisen lapsen odotuksesta

Vastasin yhtenä päivänä neuvolan toimintaa koskevaan tutkimukseen ja se sai minut miettimään nimenomaan uudelleenodottajan tarpeita ja huolia.

Tottakai ensimmäistä lastaan odottava on erityislaatuisessa asemassa. Hän tarvitsee neuvolasta paljon tietoa ja tukea, kun kaikki on uutta ja koko elämä muuttuu vauvan saapuessa.

Elämä muuttuu kuitenkin myös toisen tai kolmannen lapsen tullessa!

Mua ärsyttää, että välillä oletetaan uudelleenodottajien olevan jo kovin konkareita kaikessa. Mullekin on neuvolassa monesti sanottu, että sinähän varmaan tiedätkin jo sen ja sen asian, että niitä ei varmaan tarvitse käydä läpi. Silloin äidin omalle vastuulle jää, että hän saa tarvitsemansa tiedon. Täytyy tajuta kysyä ja kehdata sanoa, että "en kuules tiedäkään".

Tieto myös lisää tuskaa. Aiemmissa raskauksissa ja synnytyksissä voi olla tapahtunut kaikenlaisia erilaisia tilanteita, jotka mietityttävät uudelleenodottajaa. Esimerkiksi itse oli helppo ajatella esikoisen synnytystä, kun ei tiennyt yhtään, miten synnytys voisi mennä. Nyt kun on tajunnut, että ihan oikeasti mitä vain voi tapahtua, olo ei olekaan enää niin varma. Eikä yhden tai kahden synnytyksen perusteella voi muutenkaan tietää synnytyksistä paljon mitään.

Sama koskee ihan tavallista arkea lasten kanssa. Kyllä esikoisvauvan hoitaminen jännitti erityisesti, mutta kyllä niin pienestä kääröstä vastaaminen jännittää vieläkin. Moni asia on toki tuttu, mutta niin moni unohtunut. Ja uuden vauvan kanssa voi tulla eteen ihan uusia haasteita. Varsinkin kun jaloissa pyörii jo isompi lapsi, joka on myös erityisesti otettava huomioon kaikessa.

Esikoisen aikana kiinnitettiin huomiota paljon myös kotivanhemman sosiaalisiin suhteisiin. Kyseltiin tukiverkostoista ja ohjattiin perhekerhoihin ym. Oltiin huolissaan, että hakeuduthan nyt ihmisten ilmoille lapsen kanssa. Nyt tuntuukin, että minun pitäisi olla jo kahden vuoden aikana luonut kattavat äitipiirit ja olevan jotenkin kauhean tietoinen kaikista palveluista, joita kaupunki ja järjestöt tarjoavat meille. Vaan en ole. En myöskään ole sellainen ihminen, että minun olisi helppo tyrkyttää omaa puhelinnumeroani puolitutuille äideille säännöllisempien tapaamisten toivossa. Olen tarkka rauhastani ja yksityisyydestäni, vaikka olen tavallaan myös tosi avoin ja rohkeakin välillä. Pointtini on siis se, että vaikka olen ollut kotona yli kaksi vuotta, ei minulla ole välttämättä paljonkaan tietoa paikallisista lapsiperheiden palveluista tms. Myös sosiaalinen piirini on pieni. Haluan ehkä myös jotain uutta, sillä kaksi vuotta on pitkä aika pyöriä samoilla kulmilla, samoissa puistoissa ja samoissa kerhoissa.

Joskus aiemmin kirjoitin, että meille tulee syksyllä ihan meidän näköinen arki ja elämä. Olen edelleen ihan avoinna kaikille uusille kivoille jutuille. Muuton myötä ainakin saadaan aivan uusi ja jännittävä lähiympäristö. Ehkä sieltäkin kumpuaa raikkaita ideoita meidän päiviin.

Meidän näköinen, hyvä vauva-arki

Ystävä sanoi ihanasti, että meille tulee syksyllä sitten ihan meidän näköinen vauva-arki. Oon ehkä jotenkin murehtinut, millaista meidän elämä sitten on, mutta tuo yksi lause tavallaan vapautti mut. Meidän arjesta tulee nimenomaan sellainen, joka sopii meidän elämään sitten. Me tehdään sellaisia juttuja, jotka on meille tärkeitä ja tarpeellisia siinä hetkessä. Hoidetaan vauvaa niin kuin me koetaan parhaaksi. Ollaan riittävän hyviä vanhempia molemmille lapsille. Rakkautta kyllä riittää meille kaikille tässä perheessä. Voi olla, että meidän arki on sitten ihan erilaista kuin nyt kuvittelen. Ja luultavasti onkin. Meillä on myös lupa innostua uusista asioista ja kokeilla uusia juttuja. On lupa muuttua äitinä ja isänä, muuttaa meidän tapoja tai mieltymyksiä, tehdä asioita eri tavalla kuin ennen. On lupa tuntea kaikenlaisia tunteita.

Otan edelleen ympäristön paineet herkästi itseeni. Tai siis teen itse niitä paineita toisten tahattomista sanomisista ym. Leikkipuiston äideillä, sukulaisilla ja kavereilla on paljon näkemyksiä kaikesta mikä liittyy vauvoihin ja lastenhoitoon. Kukaan ei voi kuitenkaan oikeasti tietää, mikä toimii meillä, meidän lasten kanssa. Minäkään en voi tietää, mikä toimii meidän kuopuksen kanssa. Esikoisen aikana hyväksi todetut jutut ei välttämättä onnistukaan uuden tulokkaan kanssa. Toisaalta asia voi olla myös toisinpäin, että tällä kertaa päästäänkin helpommalla jonkun tietyn jutun suhteen kuin esikoisen ollessa vauva. Lapset on yksilöitä ja me itsekin muututaan koko ajan ihmisinä ja vanhempina.

Se onkin ehkä ollut jonkinlainen oivallus mulle viime päivinä. Siis se, että me aikuisetkin saadaan muuttua. Että meidän ei todellakaan tarvitse elää samanlaista vauva-arkea nyt kuin silloin esikoisen aikana. Ja mikä tärkeintä, arki ei edes voi olla samanlaista, vaikka haluttaisiin. Saa elää siinä hetkessä ja tehdä asiat niin kuin sitten hyvältä tuntuu. Vaikka onkin kyseessä toinen lapsi ja periaatteessa meillä on nyt paljon enemmän kokemusta ja tietoa kuin silloin esikoisen synnyttyä. Saa silti olla myös ulalla, toisenkin lapsen kanssa. Se on kuitenkin ihan eri lapsi.

Paineita toki on myös tuon 2-vuotiaan aktiviteeteista. Hän selvästi nauttii menemisistä ja touhuamisista: tarvitsee tekemistä päiviin. Siitä tietysti nousee itselleni paineita järjestää hänelle niitä kaveritapaamisia, muskarijuttuja, perhekerhoretkiä, leikkipuistovisiittejä ja muita. Jumpastakin on puhuttu taas miehen kanssa, että olisiko syksyllä taas sekin mukava juttu arkeen. Tyttö kun on kova jumppailija ja iloitsee kaikenlaisesta liikkumisesta. Silti jonkinlainen armollisuus itseä kohtaan olisi hyvä muistaa. Ei saa uuvuttaa itseään liikaa, jos tuntuu ettei jaksa. Ei saisi ottaa liikaa menemisiä viikkoon. Välillä on tuntunut ihanalta olla koko viikko kotiympyröissä: siivoilla kotia rauhassa, ulkoilla kotipihassa, katsoa lastenohjelmia, olla vaan. Välillä taas on kyläilty melkein päivittäin ja käyty erilaisilla asioilla kaupungilla ja muualla. Jollakin viikolla on menty joka aamupäivä leikkipuistoon eväiden kanssa. Ihan sen mukaan, mikä itseä kiinnostaa ja huvittaa.

Tästä päästäänkin siihen lähes kliseiseen sanontaan, että "kun vanhemmat voivat hyvin, se heijastuu lapsiin". "Kun vanhemmat ovat onnellisia, lapsetkin ovat". Tai jotain sinne päin. Oon viime aikoina puhunu parinkin eri äiti-ihmisen kanssa siitä, että itseäänkin pitää huoltaa. Vaikka äitiys on kaikki kaikessa ja pienen ihmisen hoitaminen ja kasvattaminen on elämän suurimpia asioita, äidin ja isän täytyy myös kuunnella itseään ja omia tarpeitaan. Mitä minä tarvitsen aikuisena ihmisenä, puolisona, naisena/miehenä?

Mulle on esimerkiksi ollut jo pitkään todella tärkeää, että oon saanut omaa vapaa-aikaa. Olisin halunnut sitä ehkä jopa enemmän kuin olen osannut/viitsinyt pyytää. Omatunto soimaa helposti ja puhuu: "nyt mies joutuu työpäivänsä päälle hoitamaan lapsen yksin" tai "oletpa itsekäs kun haluat näin usein mennä". Keväällä oli aivan mahtavaa käydä treeneissä 2krt viikossa. Silloin kyllä jo tuntui, että kävin tosi usein. Toisaalta se teki tosi hyvää: säännöllinen oma aika. Mulle on myös ollut tosi merkityksellistä päästä pienille reissuille yksin. Käytännössä se on tarkoittanut näitä mun Helsingin reissuja, kun oon ollut hotellissa yksin yötä ja seikkaillut kaupungilla joko yksin tai ystäviä/veljiä tavaten. Muutaman päivän ulkomaan matkoistakin oon haaveillut, mutta ne on toistaiseksi jääneet toteuttamatta.

Ystävän kanssa puhuttiin myös siitä, kuinka esim. aikuisten seura, itsensä kauniiksi laittaminen, omat harrastukset, omat opiskelut, omat projektit ja työt pitävät virkeinä ja elinvoimaisina. Mulla onkin ollu varmaan viime kevään aikana jonkinlainen kriisi tän asian suhteen. Vaikka oon tosi paljon tykänny olla kotona lapsen kanssa, oon alkanu myös kaivata elämään älyllistä haastetta ja "aikuisten juttuja". Olinhan kuitenkin ennen lapsen saapumista tottunut vauhdikkaaseen työelämään päiväkodissa ja sitä ennen pitkiin yliopisto-opintoihin. Ehkä senkin takia viime keväänä oli jotenkin vaikea sopeutua tietoon uuden vauvan tulemisesta. Vaikka siis oltiinkin toivottu toista lasta kovasti ja aloitettu hoidotkin. Silti vasta raskauden alettua tajusin, että se tarkoittaa minun kotiäitiyden jatkumista edelleen. Edellisestä syksystä ja kuluneesta talvesta/keväästä uupuneena se ei tuntunut järin mielekkäältä vaihtoehdolta. Vaikka toisaalta olinkin jo pitkän aikaa sitten päättänyt, että en kuitenkaan menisi töihin ensi syksynä.

Mutta siis, niitä omia juttuja tarvitsee. Onkin ollut ihana tajuta, että se meidän tuleva vauva-arki voi sisältää sellaisiakin asioita, joita ei nyt ole meidän elämässä ollut. Voin vaikka aloittaa jonkun uuden harrastuksen. Tai voidaan lasten kanssa käydä jossain ihan uudessa perhekerhossa tms. Odotan myös kovasti sitä, että pääsen johonkin tavalliseen jumppaan synnytyksestä toivuttuani. Tämä ajatus on mulle jonkinlainen henkireikä tällä hetkellä.

Ja sitten naurettiin ystävän kanssa sitä, että miksi sitä aina ajattelee, että "sitten kun". Sitten kun olen raskaana, liikun enemmän. Sitten kun raskausdiabetes todetaan, täytyy tarkkailla paremmin syömisiään. Sitten kun vauva on syntynyt. Sitten kun. Miksi niitä hyviä asioita on joskus niin vaikea alkaa toteuttaa tässä ja nyt. Yhtä tärkeitähän ne olisi jo nyt, tänään.

Vielä siitä omannäköisestä arjesta. On mullakin paljon mielipiteitä toisten asioista ja lastenhoitometodeista. Yritän olla kuitenkin tosi varovainen keskusteluissa, jotta en pahoittaisi toisten äitien mieliä vahingossa. Jokainen tekee parhaansa sen kykynsä ja tietonsa valossa, joka hänellä siinä hetkessä on. Jokaisella on myös oma elämänhistoria, joka vaikuttaa kaikkeen. Toki voin kysyä asioista, varovasti vihjailla ja herätellä ajatuksia, mutta ei ole minun tehtävä puuttua toisten valintoihin. Leikkipuistoissa käydyissä äitien välisissä keskusteluissa esimerkiksi ilmenee helposti suuria eroja perheiden tavoissa. Tottakai mielessäni ihmettelen moniakin juttuja ja saatan ajatella, että "onpas noilla hassuja tapoja" tai "kuulostaapas hankalalta tuo noiden tapa" tai "itse en missään nimessä tekisi noin". Harvoin kuitenkin niitä kommentoin suuremmin: jokainen tehköön mikä tuntuu parhaalta.

Yksi puistotuttu sanoi jotenkin osuvasti, että "jos tulisin uudestaan raskaaksi, en haluaisi nähdäkään toisia odottavia äitejä". Käsittääkseni hän tarkoitti mm. sitä, että toisen lapsen kanssa haluaisi tehdä kaikki ratkaisut itsenäisemmin kuin esikoisen odotus- ja vauva-aikana. Mielipiteitä ja neuvoja kun on aina tyrkyllä kovin paljon. Jostain syystä hänen lausahduksestaan tuli hyvä mieli. Minäkään en haluaisi liikaa kuunnella toisten mielipiteitä ja ohjeita, nyt kun oon oppinut, että asiat ei kuitenkaan ole niin yksinkertaisia, kuin ne ehkä ulkopuolisen silmin saattavat näyttää. Esimerkiksi vauvan hoitamiseen liittyen. Toki tavalliset keskustelut ja kokemusten vaihtamiset ovat asia erikseen! 

Esikoista odottaessa luin paljon kaikenlaisia keskustelupalstoja mm. lapsen unijärjestelyistä, ruokailuista, vaatteista, lapsen jättämisestä hoitoon ym. Niitä oli kivakin lukea, kun ei ollut omaa tietoa/kokemusta oikein mistään. Toisaalta noissa keskusteluissa ihmisillä on usein aika jyrkkiäkin mielipiteitä siitä, miten missäkin tilanteessa olisi hyvä tehdä. Nimimerkkien takaa on helppo kommentoida tylysti ja kyseenalaistaa toisten ratkaisut, tietämättä edes koko tilannetta. Tässä raskaudessa en ole lukenut mitään vauvanhoitojuttuja netistä, ainakaan vielä. Ei ole ollut tarvetta. Onhan nettikeskusteluista toki joskus hyötyäkin: voi saada uusia ideoita ja vinkkejä. Silti me tehdään meidän arjesta just meille sopiva ja hyvä. Sellainen arki, jossa meidän kaikkien neljän on hyvä olla ja elää.

Meitä on erilaisia. Minä olen tällainen. Tällä hetkellä. Se voi muuttua milloin tahansa. Ja se saa olla niin.

Rohkeaa ja vapauttavaa viikkoa kaikille!

Toisen lapsen odotus - ei niin tärkeää?

"Oletteko käyneet jo ultrassa?" "Mitä siellä neuvolassa tehdään?" "Millä raskausviikolla olet?" "Milloin on laskettu aika?" "Tiedättekö jo vauvan sukupuolta?" "Potkiiko se, miltä se tuntuu?" "Miltä tuleva synnytys tuntuu, jännittääkö?" "Mitä ruokia voit syödä?" "Oletteko tehneet jo vauvalle jotain hankintoja?" Jne. 

Esikoista odottaessani multa kyseltiin usein fiiliksiä ja raskauden kulkua. Silloin tultiin myös omatoimisesti hipelöimään mun vauvamahaa, josta en kylläkään pitänyt, enkä pitäisi nytkään. Nyt on kuitenkin tullut jo aika selväksi, että ei nämä toisten ja kolmansien lapsien raskausajat kiinnosta lähipiiriä läheskään yhtä paljon kuin se esikoisen odotus. Se on vain tosiasia, luonnollistakin tavallaan.

Mulle tämäkin raskaus on kuitenkin jännittävä, suuri ja elämän mullistava asia. Juuri kun arki 2-vuotiaan esikoisen kanssa on tasoittumassa ja jollain tavalla helpottumassa, koko vauvahomma onkin alkamassa uudelleen! Kääk! Siis kun on oppinut nyt tuntemaan tätä lasta ja hänen temperamenttiaan ja tarpeitaan, tuleekin taas ihan uusi tyyppi tähän soppaan mukaan. Ja uudestaan ne yövalvomiset ja tissiriippuvuudet ja väsymykset ja kaikki muut. Ja vielä meidän omasta tahdosta ja toiveesta! :D

Paljon on unohtunut esikoisen vauva-ajasta, vaikka siitä on vasta pari vuotta. Paljon on unohtunut raskauden aikaisista väsymyksistä ja haasteista. Tällä kertaa haasteet ovat myös uusia, kun perheessä on jo yksi pieni huollettava, joka selkeästi nauttii runsaista virikkeistä ja erilaisista touhuista. Toisen lapsen saapuessa täytyy opetella uudestaan ne kaikki asiat, joita silloin tehtiin. Ihan vauvan perushoidosta kehityksen seuraamiseen. Sen lisäksi että vastaa samalla esikoisen tarpeisiin. Toisaalta kokemus esikoisesta huojentaa mieltä: vauvavuosi menee lopulta kuitenkin nopeasti ja kaiken tarvittavan oppii tekemään. Toisaalta mielessä pyörivät välillä myös ne kamalat kuukaudet, kun nukutin lasta iltaisin yksin makuuhuoneessa 3-4 tuntia putkeen ja vieraannuin puolisosta hetkeksi. Tai kun vauva vain itki vatsavaivojaan eikä mikään auttanut. Tai kun yritin hillitä lapsen vatsavaivoja omaa ruokavaliotani rajusti karsimalla. Tai kun itkeskelin väsymystäni milloin missäkin. Ehkäpä toisella kerralla osaa näissä tilanteissa paremmin. Tai ainakin osaa olla armollisempi itselleen. Osaa ehkä pyytää apua paremmin. Toivon.

Jokainen raskaus on myös erilainen. Samoin synnytys. Se että olet kerran synnyttänyt, ei tarkoita sitä, että seuraava synnytys menisi todellakaan samalla tavalla. Kaikkea voi tapahtua. Kaikki voi mennä todella jouhevasti ja lapsi vain putkahtaa maailmaan. Tai voikin tulla jotain yllättävää, jota et arvannut etukäteen. Ei ole mitään rutiinihommaa mennä puskemaan melonia "sieltä". Vaikka olisit sen jo kerran tehnytkin. Heh. Synnytys on sen verran yksilöllinen, herkkä ja voimakas kokemus, että monelle synnyttäneelle äidille on varmasti jäänyt siitä erilaisia tunteita ja ajatuksia mieleen. Hyviä tai huonoja. Helposti niitä miettii ja jännittää etukäteen sitten toisen ja kolmannen lapsen saapuessa, vaikka periaatteessa tietäisikin miten homma etenee oppikirjoissa. Jokainen synnytys on kuitenkin omanlaisensa.

Olen minä itsekin syyllistynyt tuohon toisten ja kolmansien lapsien "unohtamiseen". Oma elämäntilanne myös vaikuttaa paljon, miten luonnollisesti ja kiinnostuneesti toisten raskauteen suhtautuu. Ainakin lapsettomuusjakso on jättänyt muhun sellaiset jäljet, että ärsyynnyn heti, kun joku kertoo että "tehtiin/tehdään lapsi kesäksi, syksyksi, talveksi tai kevääksi". Oma asenteeni on, että lapsia ei tehdä, niitä saadaan. Ainahan voi yrittää ja toivoa, mutta itsestäänselvänä lapsen saamista ei pidä pitää. Lapsettomuustaustaisena on vaikea innostua toisten vauvauutisista, joista aistii tällaista itsestäänselvyyden asennetta.

Kiireisenä ja stressaantuneena ei myöskään välttämättä osaa huomioida toisen raskautta. Minua harmittaa edelleen, kun en ollut erään sukulaislapseni odotuksessa ja vauvaelämässä läsnä yhtä paljon kuin erään toisen lapsen. Olin silloin tosi kiireinen opiskeluissa ja töissä eikä oma elämäntilanteeni muutenkaan ollut lähelläkään lasten hankkimista. En ymmärtänyt asian suuruutta. Nyt kun itse olen taas raskaana, mua kovasti kiinnostaa aina toisten samassa tilanteessa olevien jaksamiset ja kokemiset. Sitä helposti hakeutuu sellaisten seuraan, joiden tietää ymmärtävän. Ja haluaa myös tarjota omaa ymmärrystään muille.

Eli kyllä minä tavallaan tajuan, että ulkopuoliset eivät pidä tätä meidänkään raskautta nyt mitenkään erikoisena asiana tai sellaisena, että siitä tarvitsisi niin kiinnostua ja kysellä. Enkä minäkään jaksa siitä kokoajan puhua, muutakin elämää meillä tietysti on. Ulkopuolisilla tarkoitan kaikkia meidän perheen ulkopuolisia ihmisiä: mummuja ja pappoja, ystäviä, sukulaisia, niitä lähimpiäkin. Ja eihän tämä niin paljon heitä koskekaan. Mutta itse kyllä tykkäisin aina välillä jutella rauhassa jonkun kanssa raskaudestakin. Välillä vain tuntuu, ettei ketään oikein kiinnosta. Minun elämässä tämä on kuitenkin tosi iso asia. Onneksi mulla on joitain ihania ihmisiä, joiden kanssa voin jutella ihan kaikesta, mutta joskus kyllä tuntuu myös aika yksinäiseltä olla tässä tilanteessa.