Kotona kolmen päivän jälkeen! Oli kokonaisuudessaan oikein kiva reissu. Rauhallisia tunteja hyvän kirjan parissa, lepoa, elämän yksinkertaisuutta, rentoa maalaismaisemaa, rantasaunaa, seinäkellon yksinäistä tikitystä, yön rehellistä pimeyttä, aikaa viilata ja lakata kynnet.
Yleensä en reissuissa paljon kaipaa kotiin. Paitsi nyt. Aina kun sain mieheltä jonkun ihanan kuvan tai videon lapsesta, huokailin ikävää ja nauroin ääneen suloisen tytön touhuja. "Hei hei, äiti-Papu!" "Piaaan, äiti-Papu!" (nähdään pian, äiti-Pauliina) <3 Mietin paljon miestäkin. Miten hän jaksaa touhukkaan neidin kanssa? Onko remontti tuonut yllätyshommia alkuviikkoon? Onko mies väsynyt?
Synnytysasiat on pyörineet mielessä matkallakin. Tai ei ne muuten varmaan olisi, mutta keskustelu äidin kanssa sunnuntai-iltana toi ne taas ajatuksiin. Ärsytti ja harmitti tosi paljon, koska olin jo oikeasti aika ok tämänhetkisen päätökseni kanssa. Siis sen, että pt-synnytys voi jopa onnistua ja että sitä lähdetään yrittämään, jos synnytys käynnistyy ennen seuraavaa polikäyntiä. Äiti kyseli hyväntahtoisesti pt-synnytyksen riskeistä ja taas, aivan yllättäen, epävarmuus ja pelko vyöryivät mun yli. Äiti varmaan huomasi mun orastavat kyyneleet ja sitten vakuutteli vain, että kaikki tulee menemään hyvin. Mutta vahinko oli jo tapahtunut.
Eilen illalla muut menivät ajoissa nukkumaan ja minä sitten jäin pyörimään netissä. Tiedän, että ei pitäisi lueskella mitään synnytysjuttuja tässä tilassa tai ainakaan iltaisin yksinäni poissa kotoa. Silti kiusausta on kauhean vaikea vastustaa, kun mieli janoaa tietoa. Törmäsin nimenomaan minun synnytyssairaalani henkilökunnalle tehtyyn luentomateriaaliin, jossa opastettiin, mitä kertoa synnyttäjille, joiden vauva on perätilassa. Kaiken lisäksi löytämäni teksti oli tältä vuodelta, joten eihän tätä uutta tietoa tietenkään voinut jättää lukematta!
Lukemastani tekstistä ilmeni samaa myönteisyyttä alatiesynnytystä kohtaan kuin poliklinikalla tapaamaltamme kätilöltäkin, mutta siellä luki myös paljon sellaista, jota meille ei oltu sanottu. Esimerkiksi todettiin, että molempien synnytystapojen riskit tulee kertoa synnyttäjälle, mutta ei meille kyllä kerrottu paljonkaan alatiesynnytyksen komplikaatioista. Edelleen on myös olo, että meidän edellisen synnytyksen pelkoja ei otettu huomioon.
Jutusta ilmeni sekin, että sairaalassamme on hoidettu viime vuoden aikana 17 perätilavauvan ulosauttoa. Toisin sanoen, vain 17 vauvaa on syntynyt vuodessa siellä alateitse perätilassa. Todennäköisesti hieman useampia on lähdetty silti yrittämään siten, mutta kiireellisellä sektiolla tai hätäsektiolla syntyneitä ei ole laskettu tähän määrään. Näin käsitin. 17 kuulostaa vaan tosi vähältä. Jos yhtään matematiikkaa tajuan, niin se tarkoittaisi, että keskimäärin noin kolmen viikon välein syntyisi yksi. Ja mikähän lie sitten todennäköisyys sille, että juuri meidän synnytyksen aikaan työvuorossa oleva kätilö/lääkäri on kohdannut näitä pt-synnytyksiä.. Luotan kyllä lääkärien ammattitaitoon ja kokemukseenkin, mutta en voi mitään sille, että 17 vauvaa vuodessa yksinkertaisesti vain tuntuu kovin pieneltä määrältä. 17 ei ainakaan vakuuta mitenkään, että asia osataan. Ja minä en ainakaan aio olla mikään kokeiluasiakas, jonka alapäätä kaikki tulevat tuijottamaan synnytyksen kriittisillä hetkillä. Tai että eletään asenteella: "Katsotaan miten käy."
Luin eilen myös kirjaa, jossa puhuttiin kaikkien tunteiden hyväksymisestä ja sen turvin yritin rauhoittaa mieleni iltatoimiin. Yritin sanoa itselleni, että "kyllä, tunnen nyt suurta huolta ja pelkoa ja se on ok." Ja että "huoli helpottaa kun annan itselleni luvan tuntea näin". Vaan ei, tunne ei mennytkään pois. Sängyssä sysipimeässä maaseudun hiljaisuudessa aloin vain kauhuuntua yhä enemmän. Tuntui, että happi loppuu ja pyörryn. Olo oli sietämätön.
Oltiin jo aiemmin viestitelty miehen kanssa hyvät yöt, mutta pakko oli vielä juuri ennen puoltayötä kertoa, että ahdistaa. Illat on muutenkin mulle herkkää aikaa ja kaikki huolet tulevat helpommin pintaan. Ja sitten minä tyhmä olin vielä lueskellut tästä jännittävästä aiheesta yömyöhään ja yksin. Ja kun muutenkin ikävöin lasta ja miestä kovasti. Viestittely miehen kanssa auttoi.
Miehelle en kuitenkaan halunnut niin myöhään enää sanoa, että se mikä eniten ahdisti juuri sillä hetkellä, oli järjetön kuolemanpelko. Puhelimeni ruudulla vilahti välillä taustakuva suloisesta hymyilevästä tytöstäni ja kestämätön ajatus tytön kasvamisesta ilman äitiä velloi päälle väkisin. Yritin ajatella järjellä, mutta eihän se mitään auta, tiesinkin sen jo etukäteen. Puristava, pakottava, murskaava tunne, että mitä jos käykin pahin ja kuolen. Että tyttö jää ilman äitiä ja mies ilman vaimoa.
Enkä usko, että kuolemanpelko liittyy tuohon synnytystapaan niinkään. Se on poikennut nimittäin kylässä pari kertaa aiemminkin jo tämän raskauden aikana. Edellisen synnytyksen aikaansaamista huolista se varmaan lähinnä kumpuaa ja siitä, että ymmärtää synnytyksen olevan aina melko hallitsematon tapahtuma. Ja siitä, että poliklinikalla ei saatu mielestäni riittävästi empatiaa. Ja tietenkään tämä erityistilanne, perätila, ei helpota asiaa.
Eilen kuolemanpelossani kaduin tätä raskautta. Niin paljon pelotti ja ahdisti. Tunsin olevani maailman huonoin äiti, kun asetan maailman rakkaimman esikoiseni tällaiseen asemaan, jossa vaarana on menettää tärkeä äiti. Jep. No ei tilanne tietenkään ole näin vakava, mutta koin niin siinä pimeässä makuuhuoneessa yksinäni. Mutta vaikka se oli "vain" kokemukseni, se oli aito ja lamaannuttava. Kun mietin, että uskallanko koskaan enää raskautua tai kun kadun raskautta, jota olen kovasti toivonut ja joka on kaikesta epävarmuudesta huolimatta tuntunut ihmeeltä. Kun mietin, että voisin tehdä kuolemani varalta testamentin, mutta mitä se auttaisi oikeasti siihen lapsen ja miehen suruun. Kun he jäisivät yksin.
Kamalia ajatuksia. Ihan kamalia.
Aamulla mieli oli jo parempi. Silti raskas ja painostava. Olisin ollut jo aamulla valmis lähtemään kotiin rakkaideni luo, kertomaan kuinka tärkeitä ja arvokkaita he mulle ovat. Ja että rakastan heitä aivan käsittämättömän paljon. Halaamaan ja pussaamaan tytön puhki. Iltapäivän bussi toi minut vihdoin kotiin.
Välillä auttaa juttelu miehen kanssa, välillä se, että yrittää vain hyväksyä hallinnan menetyksen ja luottaa ammattilaisten taitoihin ja näkemyksiin. Helpottaa, kun saa pitää lasta sylissä ja kuunnella hänen uutta kalavitamiinilauluaan. Ja kun saa laittaa iltapuuron tuttuun tapaan tulemaan ja opastaa lasta, että äitiä ei saa läpsiä. Tuttu tavallinen arki.
Ehkä huomenna jo nauran eilisille peloilleni. Kuka tietää. Harmittaa silti, etten hakeutunut pelkopolille ajoissa. Ei tuntunut aiheelliselta. Mutta ei tuommoinen kuolemanpelko ole kyllä hääviä. Torstaina on neuvola. Ehkä siellä puhun asiasta, vaikka raskausviikot ovatkin jo näin pitkällä ja oma terkkari lomalla.
Luultavasti ja todennäköisesti kaikki menee lopulta ihan hyvin. Mutta tämmöisiä ahdistavia ajatuksia on kyllä vaikea kääntää paremmiksi. Varsinkin yöllä yksinään.
Voi mitä ajatuksia. Pahin mitä itse pelkäsin perätilasynnytyksessä oli juuri hätäsektioon joutuminen. Ja jos vauvalle olisi tullutkin jotakin olisin varmasti syyttänyt itseäni, etten sektiota valinnut. Tosin eipä sitä juuri minulle tarjottukaan. Kaksi lääkäriä ultrasi ja molemmat kehuivat lantiota mahtavaksi. Tuli tunne, että eipä tässä valinnanvaraa edes ole. Toisaalta eipä sekään ole helppoa vastata, menetkö sektioon vai synnytätkö perätilassa, kun juuri olet kuullut vauvan olevan perätilassa ja vedet menneet. Että siinä lääkärien varma asenne alatiesynnytykselle oli hyvä asia.
VastaaPoistaTuo kyllä tuntuu vähän häiritsevältä, että kätilö korostaa sen olevan hyvä oppimistilanne heille. Kyllä sen pitää heillä olla hallussa eikä äidillä olla tunnetta siitä, että on harjoituskappaleena.
Minulla pelkoa lievitti hieman myös se, että Äitini on ollut samassa tilanteessa 80-luvulla. Lapsivesi mennyt ja sairaalassa huomattu perätila. Hän usein on sanonut, että nopein ja helpoin synnytys hänen kolmesta synnytyksestään. Ja vauva oli yli nelikiloinen.
Ponnistaminen myös jännitti, kun esikoista ponnistin 40 min, että osaanko. Perätilasynnytyksessä ei myös saa syödä tai juoda niin oli aika voimaton ja väsynyt olo. Onneksi sai sokeria tipan kautta. Minulla siis käynnistettiin vesien menoa Seuraavana aamuna oksitosiinilla, kun ei tullut yhtään omia supistuksia ja käynnistyikin sitten vasta tuntien kuluttua ryminällä.
Toivottavasti ajatuksesi olisivat jo kirkkaampia. Vaikeita asioita Nämä on, pitää luottaa ammattilaisiin, mutta sitten omia tunteitakin on kuunneltava.
Kaisa
Voi kiitos ihanasta kannustuksesta! <3 Välillä on jo oikein hyvä ja luottavainen mieli, mutta joskus sitten tulee näitä pelkoromahduksia, väsyneenäkin sitten tietysti niihin huoliin tarttuu enemmän. Ja tottakai synnytys jo itsessäänkin on jännittävä juttu. Ja tavallaan myös tieto lisää tuskaa. ;)
PoistaVähän tuntuu kyllä, että meitäkin painostettiin tähän ratkaisuun, jonka lopputulos on toki vielä epäselvä. Toisaalta ajattelen, että onhan noita perätilasynnytyksiä hoidettu tosiaan alateitse varmasti aina. Ja sektiovalmiudessahan sairaala toki sitten jokatapauksessa, ja muutenkin varmaan. Itsekin sitä hätäsektiota pelkään. Tai sitä että vauva juuttuu kesken kaiken matkalle, kun esikoinen oli kuitenkin aika iso. Mutta onhan mut toki tutkittu ihan hyvin ja sikäli luotan, että ei lääkärit turhia riskejä varmaankaan halua ottaa.
Jostain muualtakin olen kuullut, että ponnistamisvaihe ja muutenkin pt-synnytys voi olla jopa helpompi kuin muuten, koska vauvan peppu on pehmeämpi. Sitä kun itsekin vähän mietin, kun viimeksi oli niin pitkä ponnistusvaihe (2h+imukuppi) ja supistuksetkin harvenivat ja piti aikalailla "sokkona" ponnistaa.
Nyt meille tuli seuraava poliklinikka-aika tasan rv39+0. Siihen on kaksi viikkoa ja sitten tiedetään taas enemmän, miltä tilanne vaikuttaa. Kyllä nämä tunteet varmaan tästä taas tasoittuu. Halaukset sulle ja kiitos tuesta. <3
Olen pitkäaikainen lukijasi ja nyt ajattelin viimein kommentoida.
VastaaPoistaOlen ammatiltani kätilö ja mietteesi ovat hyvin yleisiä odottajien kohdalla. Olen ollut mukana pt-synnytyksissä ja vaikka ne harvemmmin tulevat niin kyllä salikätilöillä on niistä aina kokemusta! Ei synnytyksessä koskaan jätetä tuoreempaa kätilöä tai lääkäriä ilman konkareita, ja apua saa aina! Paikalla on varmasti enempi porukkaa mutta vain varalta. Ei sinun tarvitse ajatella olevasi "harjoituskappale" sillä et sitä tule olemaan. :) Vankka ammattitaito on läsnä kaikissa tilanteissa! :) Omat kokemukseni pt-synnytyksistä ovat olleet rauhallisia ja onnellisia. :)
Omalla kohdalla ponnistin esikoista lähes 2h. Toisesta ponnistusaika oli n. 4 min ja vauva oli 700g painavampi. :) Luonto kyllä tuntee kerran käytetyn reitin ja yleensä hommat menevät sutjakkaammin. :)
Tsemppiä ja rohkeaa mieltä! Olet taitavissa käsissä kaikissa skenaarioissa! :)
T:Riia
Ymmärrän huolesi. Itsekin varmasti pohtisin synnytystapaa huolella, jos lapsi olisi perätilassa. Jos alla olisi onnistunut alatiesynnytyskokemus ja huolella edellytykset arvioitaisiin, miksipä ei. Ymmärrän, että tuo edellinen synnytyksesi pitkittyneen ponnistusvaiheen kera mietityttää.
VastaaPoistaToisaalta uskon, että joka sairaalassa esim. jos erikoistuva päivystää kutsutaan pt synnytykseen viimeistään ponnistusvaiheeseen myös erikoislääkäri paikalle. Ja ainakin meillä harjoitellaan lantiomallilla erikseen perätilan ulosauttoja jotta rutiinia saadaan. Myös perätilasektiossa pyrin käyttämään samoja ulosautto-otteita.
Tsemppiä pohdintaan ja ota ihmeessä yhteyttä äitipolille, että pääset juttelemaan lisää peloistasi ja ajatuksistasi!
T. Gyn erikoistuva