Pari päivää on taas tuntunut, että meidän koti on ihan hujanhajan. Että pitäisi vielä jotenkin järjestää tätä huushollia ennen vauvan syntymää. Pestä kaikenlaista pyykkiä, leipoa pullaa pakastimeen, ostaa ne vihoviimeiset jutut vauvan hoitamiseen liittyen, vaihtaa tylsät verhot olkkarista, siivota parveke syyskuntoon, siivoilla täysiä astiakaappeja, lueskella viimeiset synnytys/vauvanhoitovihkoset ja pakata vihdoin se sairaalakassi.
Ehkäpä tätä voisi kutsua kuuluisaksi pesänrakennukseksi. Harmi vain, että se herää uudestaan vielä nyt, kun tämän keilapallon kanssa on jo ihan oikeasti hankala toimia. Jos mahaa ei supistele, vauva potkii alamahan hermoihin ja aiheuttaa minulle säpsähdyksiä ja yllättäviä kipuja. Pientenkin askareiden tekeminen on työn takana.
Samalla vähän hirvittää, kun miehen työt alkaa taas maanantaina. Maanantaiksi on buukattu myös mm. seinien maalausta tulevassa kodissa. Eilen illalla pääsi taas itku miehelle, että eikö nyt olisi jo korkea aika hänenkin keskittyä vain minuun ja näihin vauvajuttuihin. Että remontti myöhästyy joka tapauksessa (kylppäriä pitää kuivattaa kunnolla), mutta vauva on varmaan kuitenkin ajoissa. Että tehtäisi nyt välillä näitä minun mielessä olevia asioita eikä aina vain remonttihommia. Oltaisiin yhdessä ja perheen kesken. Kahdenkeskisille treffeillekin piti ennen vauvan syntymää päästä ja oon sanonut lukuisia kertoja, että odotan miehen nyt tällä kertaa järjestävän meille jotain pientä. Ravintolapäivällinen olisi aivan riittävä. Saas nähdä toteutuuko. Täytyy varmaan itse taas järjestää.
Kaipaisin paljon enemmän huomiota ja hellyyttä, mitä olen saanut. Ymmärrän miehen stressiä ja kiirettä: hän hoitaa meille uutta kotia, tekee meidän yhteisiä tehtäviä. Eilen mies hieroi mun jalkoja pitkästä aikaa. Esikoista odottaessa jalkahieronta oli jokailtaista luksusta. Nyt en edes tajua pyytää sitä, kun aina on jotain muuta: remonttiasioita tai miehen tietokonepelejä/muita harrastusjuttuja. Lueskelin myös vanhoja blogitekstejäni reilun parin vuoden takaa ja niistä huokui sellainen rauhallinen ja onnellinen yhdessä tekeminen ennen vauvan syntymää. Oltiin käyty yhteisillä kävelyillä, katsottu mm-jääkiekkoa iltaisin, käyty ravintoloissa, laitettu koti kuntoon yhdessä. Tuli vähän surullinen olo, kun nyt oon kokenut olleeni niin yksinäinen koko raskausajan. Välillä mietin, ymmärtääköhän mieskään vauvan syntyvän ihan ihan pian.
Mies on kyllä muuten ihana ja tekee tosi paljon. Itsellä vaan kun on nyt niin köppäinen olo, niin tuntuisi merkittävältä, jos hän tekisi nimenomaan niitä minulle tärkeitä asioita.
Ehkä tämä on mulla myös vähän sellaista viime hetken paniikkia. Siis sitä, kun juuri ennen opiskelutenttiä tuntuu, että en olekaan kerrannut kaikkea mitä olisi pitänyt. Että vähän pitäisi vielä lukea tuota ja tuota aihetta. Nytkin on sellainen olo, että vähän sitä ja tätä vielä olisi kiva tehdä. Että ethän ihan vielä tule, vauva? Vaikka oikeasti nämä pienet askareet on varmaan vain sellaista oman mielenrauhan luomista. Kyllä tärkeimmät jutut on jo tehty.
Mies on tänään pelaamassa pikku-ukkopelejään kaverinsa kanssa. Pelit kestää yleensä 4-5 tuntia kerrallaan. Me ollaan tytön kanssa kotona ja ehkä leivotaan sitä pullaa. Mies vie tytön ulos tultuaan kotiin iltapäivällä. Ulkoilemiset tuntuu musta raskailta. Tyttö juoksee leikkimielisesti karkuun, kun pitäisi tulla pukemaan ja jo itseni vaatettaminen on työlästä. Vauhdikas neiti viipottaa ulkona ja kiukuttelee jos asiat eivät mene niin kuin tahtoisi. Rakas pettymyksiä harjoitteleva kaksivuotias. <3 Toisen kiukutellessa oma hermo ei vaan meinaa kestää, jos yhtään supistelee tai sattuu. Ja kun sylissäkään ei jaksa enää kantaa neitiä kotiin ärripurrin iskettyä. Oma vauhti ja jaksaminen ei yleensä riitä leikkipuistoon asti ja oma piha on aika tylsä. Valivali. Onneksi siis mies vie tytön usein ulos. :)
Vaikka tähän tekstiin tuli taas vähän kielteinen katku, pääosin fiilis on ihan hyvä. Kuolemanpelkoajatukset on väistyneet ainakin hetkeksi ja odotan kovasti, että näen meidän rakkaan vauvan ja että pääsen häntä hoitamaan. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti