Vauvavalmisteluja ja loppuraskauden jaksamista, rv 37+3

Pari päivää on taas tuntunut, että meidän koti on ihan hujanhajan. Että pitäisi vielä jotenkin järjestää tätä huushollia ennen vauvan syntymää. Pestä kaikenlaista pyykkiä, leipoa pullaa pakastimeen, ostaa ne vihoviimeiset jutut vauvan hoitamiseen liittyen, vaihtaa tylsät verhot olkkarista, siivota parveke syyskuntoon, siivoilla täysiä astiakaappeja, lueskella viimeiset synnytys/vauvanhoitovihkoset ja pakata vihdoin se sairaalakassi.

Ehkäpä tätä voisi kutsua kuuluisaksi pesänrakennukseksi. Harmi vain, että se herää uudestaan vielä nyt, kun tämän keilapallon kanssa on jo ihan oikeasti hankala toimia. Jos mahaa ei supistele, vauva potkii alamahan hermoihin ja aiheuttaa minulle säpsähdyksiä ja yllättäviä kipuja. Pientenkin askareiden tekeminen on työn takana.

Samalla vähän hirvittää, kun miehen työt alkaa taas maanantaina. Maanantaiksi on buukattu myös mm. seinien maalausta tulevassa kodissa. Eilen illalla pääsi taas itku miehelle, että eikö nyt olisi jo korkea aika hänenkin keskittyä vain minuun ja näihin vauvajuttuihin. Että remontti myöhästyy joka tapauksessa (kylppäriä pitää kuivattaa kunnolla), mutta vauva on varmaan kuitenkin ajoissa. Että tehtäisi nyt välillä näitä minun mielessä olevia asioita eikä aina vain remonttihommia. Oltaisiin yhdessä ja perheen kesken. Kahdenkeskisille treffeillekin piti ennen vauvan syntymää päästä ja oon sanonut lukuisia kertoja, että odotan miehen nyt tällä kertaa järjestävän meille jotain pientä. Ravintolapäivällinen olisi aivan riittävä. Saas nähdä toteutuuko. Täytyy varmaan itse taas järjestää.

Kaipaisin paljon enemmän huomiota ja hellyyttä, mitä olen saanut. Ymmärrän miehen stressiä ja kiirettä: hän hoitaa meille uutta kotia, tekee meidän yhteisiä tehtäviä. Eilen mies hieroi mun jalkoja pitkästä aikaa. Esikoista odottaessa jalkahieronta oli jokailtaista luksusta. Nyt en edes tajua pyytää sitä, kun aina on jotain muuta: remonttiasioita tai miehen tietokonepelejä/muita harrastusjuttuja. Lueskelin myös vanhoja blogitekstejäni reilun parin vuoden takaa ja niistä huokui sellainen rauhallinen ja onnellinen yhdessä tekeminen ennen vauvan syntymää. Oltiin käyty yhteisillä kävelyillä, katsottu mm-jääkiekkoa iltaisin, käyty ravintoloissa, laitettu koti kuntoon yhdessä. Tuli vähän surullinen olo, kun nyt oon kokenut olleeni niin yksinäinen koko raskausajan. Välillä mietin, ymmärtääköhän mieskään vauvan syntyvän ihan ihan pian.

Mies on kyllä muuten ihana ja tekee tosi paljon. Itsellä vaan kun on nyt niin köppäinen olo, niin tuntuisi merkittävältä, jos hän tekisi nimenomaan niitä minulle tärkeitä asioita.

Ehkä tämä on mulla myös vähän sellaista viime hetken paniikkia. Siis sitä, kun juuri ennen opiskelutenttiä tuntuu, että en olekaan kerrannut kaikkea mitä olisi pitänyt. Että vähän pitäisi vielä lukea tuota ja tuota aihetta. Nytkin on sellainen olo, että vähän sitä ja tätä vielä olisi kiva tehdä. Että ethän ihan vielä tule, vauva? Vaikka oikeasti nämä pienet askareet on varmaan vain sellaista oman mielenrauhan luomista. Kyllä tärkeimmät jutut on jo tehty.

Mies on tänään pelaamassa pikku-ukkopelejään kaverinsa kanssa. Pelit kestää yleensä 4-5 tuntia kerrallaan. Me ollaan tytön kanssa kotona ja ehkä leivotaan sitä pullaa. Mies vie tytön ulos tultuaan kotiin iltapäivällä. Ulkoilemiset tuntuu musta raskailta. Tyttö juoksee leikkimielisesti karkuun, kun pitäisi tulla pukemaan ja jo itseni vaatettaminen on työlästä. Vauhdikas neiti viipottaa ulkona ja kiukuttelee jos asiat eivät mene niin kuin tahtoisi. Rakas pettymyksiä harjoitteleva kaksivuotias. <3 Toisen kiukutellessa oma hermo ei vaan meinaa kestää, jos yhtään supistelee tai sattuu. Ja kun sylissäkään ei jaksa enää kantaa neitiä kotiin ärripurrin iskettyä. Oma vauhti ja jaksaminen ei yleensä riitä leikkipuistoon asti ja oma piha on aika tylsä. Valivali. Onneksi siis mies vie tytön usein ulos. :)

Vaikka tähän tekstiin tuli taas vähän kielteinen katku, pääosin fiilis on ihan hyvä. Kuolemanpelkoajatukset on väistyneet ainakin hetkeksi ja odotan kovasti, että näen meidän rakkaan vauvan ja että pääsen häntä hoitamaan. <3

Raskautta, remonttia, rv 37+0

Tänään on vihdoin se päivä, kun vauva katsotaan täysiaikaiseksi, valmiiksi syntymään milloin tahansa! En sano muuta kuin että tervetuloa rakas! <3 Kyllähän synnytys yllättäisi näillä viikoilla, mutta toisaalta se ei olisi katastrofikaan.

Raskaus on jo näin loppusuoralla. Ihmeellistä kerrassaan, vaikka toki se jo tuntuu kovasti kehossa ja jaksamisessa. Tunnetusti mun pää nyt hajoilee milloin vain, mutta niin alkaa olla tämä kehokin jo voimiensa rajamailla. Syynä varmasti myös se, että on ollut edelleenkin vaikea hiljentää tahtia. Mieli tahtoisi tehdä reippaita kävelylenkkejä, siivota kaappeja, leipoa pakastin täyteen ja katsella kaupoissa sisustusjuttuja uuteen kotiin. Vaan tarkoin täytyy harkita, mitä jaksaa. Kroppa väsyy jo niin pienestä. Jo yksi kumarasta nouseminen saattaa hengästyttää ja perhekävelyllä vauhtini on kilpikonnan luokkaa.

Muuten kyllä kiitän tätä vartaloa, että se kantaa minut ja vauvan niin hyvin. Selkä ei ole edelleenkään ollut kipeä, eivätkä hartiat tai jalatkaan. Liitoskivut nivusissa/alavatsassa saattavat yllättää tosi kipeinä ihan puskista ja silloin täytyy pysähtyä. Mummojakin hitaampi vauhti auttaa. Myös kyljen kääntäminen sängyssä on vaikeutunut selvästi. Polvet on pakko pitää yhdessä kääntyessäni, muuten vihloo sisäreisiin ja nivusiin.

Olen tyytyväinen vartalooni ja painooni. Keskiraskauden turvotus ei ole omasta mielestäni tullut vieläkään kokonaan takaisin ja painokin nousee kovin kohtuullisesti. 

Pissalla saan käydä tosi usein päivisin. Yöllä 3 krt on jo aika rasittava määrä ja se vaikuttaa myös seuraavan päivän jaksamiseen. Välillä käyn vain kerran yössä ja olen aamulla yllättävän pirteä. Iltajuominen vaikuttaa yövessailuun paljon.

Kokonaisuudessaan tää loppuraskaus on siis menny oikein kivasti. Oon ollu jopa yllättynyt oman kehoni toimivuudesta. Väsyttää joo ja voimat on ihan poissa, mutta kyllä sen kanssa pärjää. Välillä sydämentykytystä. Herkkää hengästymistä ja heikkoa oloa toisinaan. Sokerit on olleet hyvät. Innolla odotan, että päästään näkemään meidän kuopus.

Saatiin tosiaan kutsu poliklinikalle kontrollikäyntiin tasan rv 39+0. Kahden viikon päähän siis. Aluksi tuntui, että niin myöhään vasta, mutta toisaalta sitten ainakin tiedetään paremmin jatkosta. Ja nopeasti tää aika menee nykyään.

Remontti edistyy omaa tahtiaan. Kattopaneeleita on alettu laittaa yläkertaan ja kylpyhuoneen lattia on avattu. Kylppäristä löytyi vähän kosteutta, kun sinne oli joskus jätetty vanha muovimatto kaakeleiden alle. Kuivatellaan sitä, mutta onneksi meillä ei ole mikään kiire muuttaa. Sen verran paljon ylläreitä on kuitenkin sieltä tullut vastaan, että otettiin uudestaan hattu kouraan ja marssittiin taas pankkiin. Tuommoisiahan nuo vanhat kylppärit varmaan aina on: yllätyksiä täynnä. Liesituuletin on valittu, samoin lähipäivinä ostetaan keittiön koneet sekä makuuhuoneen ja eteisen kaapistot. Rautakaupasta on saatu hyvä tarjous vessanpöntöistä ja muista pikkujutuista. ;) Urakoitsija hankkinee saunan materiaalit meidän toiveiden mukaan. Paine on kovasti helpottanut valintojen tekemisen jälkeen. Yksittäisiä juttuja on sitten helppo miettiä, kun isoimmat jutut on saatu tilaukseen.

Miehenkin kanssa tullaan toimeen. :D Muutama viikko sitten oli aika vaikeitakin hetkiä, kun molemmilla alkoi olla pinna tiukemmassa kuin koskaan ennen. Saatiin aikaiseksi ihan isoja riitoja ja toivottomia hetkiä. Ne tuntui tosi vaikeilta, koska riidellään normaalisti vain todella harvoin. Nyt on kuitenkin rentouduttu molemmat ja mies on ollut henkisesti läsnä ja kuullut mun huoliani. Mäkin oon yrittänyt olla kivempi ja helpompi vaimo. :] On tehty pieniä kivoja juttuja ja juteltu enemmän. On ollut ihana huomata, miten ilmapiiri on keventynyt.

Nyt menen tekemään jotain järkevää. Mies ja Satulintu lähtivät käymään parissa kodinkonekaupassa katselemassa jääkaappeja ym. Täytyy vaan taas tehdä vaikea valinta, että mitä tärkeää itse tekisi: lukisinko imetyksestä, alkaisinko siivota romukaappia, pakkaisinko sairaalalaukkua...