Vastasin yhtenä päivänä neuvolan toimintaa koskevaan tutkimukseen ja se sai minut miettimään nimenomaan uudelleenodottajan tarpeita ja huolia.
Tottakai ensimmäistä lastaan odottava on erityislaatuisessa asemassa. Hän tarvitsee neuvolasta paljon tietoa ja tukea, kun kaikki on uutta ja koko elämä muuttuu vauvan saapuessa.
Elämä muuttuu kuitenkin myös toisen tai kolmannen lapsen tullessa!
Mua ärsyttää, että välillä oletetaan uudelleenodottajien olevan jo kovin konkareita kaikessa. Mullekin on neuvolassa monesti sanottu, että sinähän varmaan tiedätkin jo sen ja sen asian, että niitä ei varmaan tarvitse käydä läpi. Silloin äidin omalle vastuulle jää, että hän saa tarvitsemansa tiedon. Täytyy tajuta kysyä ja kehdata sanoa, että "en kuules tiedäkään".
Tieto myös lisää tuskaa. Aiemmissa raskauksissa ja synnytyksissä voi olla tapahtunut kaikenlaisia erilaisia tilanteita, jotka mietityttävät uudelleenodottajaa. Esimerkiksi itse oli helppo ajatella esikoisen synnytystä, kun ei tiennyt yhtään, miten synnytys voisi mennä. Nyt kun on tajunnut, että ihan oikeasti mitä vain voi tapahtua, olo ei olekaan enää niin varma. Eikä yhden tai kahden synnytyksen perusteella voi muutenkaan tietää synnytyksistä paljon mitään.
Sama koskee ihan tavallista arkea lasten kanssa. Kyllä esikoisvauvan hoitaminen jännitti erityisesti, mutta kyllä niin pienestä kääröstä vastaaminen jännittää vieläkin. Moni asia on toki tuttu, mutta niin moni unohtunut. Ja uuden vauvan kanssa voi tulla eteen ihan uusia haasteita. Varsinkin kun jaloissa pyörii jo isompi lapsi, joka on myös erityisesti otettava huomioon kaikessa.
Esikoisen aikana kiinnitettiin huomiota paljon myös kotivanhemman sosiaalisiin suhteisiin. Kyseltiin tukiverkostoista ja ohjattiin perhekerhoihin ym. Oltiin huolissaan, että hakeuduthan nyt ihmisten ilmoille lapsen kanssa. Nyt tuntuukin, että minun pitäisi olla jo kahden vuoden aikana luonut kattavat äitipiirit ja olevan jotenkin kauhean tietoinen kaikista palveluista, joita kaupunki ja järjestöt tarjoavat meille. Vaan en ole. En myöskään ole sellainen ihminen, että minun olisi helppo tyrkyttää omaa puhelinnumeroani puolitutuille äideille säännöllisempien tapaamisten toivossa. Olen tarkka rauhastani ja yksityisyydestäni, vaikka olen tavallaan myös tosi avoin ja rohkeakin välillä. Pointtini on siis se, että vaikka olen ollut kotona yli kaksi vuotta, ei minulla ole välttämättä paljonkaan tietoa paikallisista lapsiperheiden palveluista tms. Myös sosiaalinen piirini on pieni. Haluan ehkä myös jotain uutta, sillä kaksi vuotta on pitkä aika pyöriä samoilla kulmilla, samoissa puistoissa ja samoissa kerhoissa.
Joskus aiemmin kirjoitin, että meille tulee syksyllä ihan meidän näköinen arki ja elämä. Olen edelleen ihan avoinna kaikille uusille kivoille jutuille. Muuton myötä ainakin saadaan aivan uusi ja jännittävä lähiympäristö. Ehkä sieltäkin kumpuaa raikkaita ideoita meidän päiviin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti