Tällä viikolla on tapahtunut jotain erikoista. Tai erikoiselta se tuntuu, kun se tapahtui kuin yhdessä yössä: oon löytänyt paljon lisää onnellisuutta ja iloa! Ehkä se on sitä, että annoin itelleni luvan puhua keväästä ja elää sitä. Tai sitä, että on askarreltu lapsen kanssa, mistä oon itekin nauttinut tosi paljon. Tai lumen sulamisesta, joka antaa toivoa lämpimistä säistä. Tai maaliskuun alkamisesta. Tai kesän iloisista suunnitelmista, tulevista pienistä matkoista ja onnellisista juhlista. En tiedä. Joka tapauksessa oon ollut tällä viikolla erityisen onnellinen.
Päivisin on ollut helppo keskittyä lapseen ja hänen kanssaan leikkimiseen. Aina se ei ole ollut niin. On ollut ajanjaksoja, jolloin oon lojunut sohvalla puhelin kourassa pitkiä aikoja ja vain odottanut miestä kotiin. Silloin oon tuntenut olevani sairaan huono äiti. Nyt on askarreltu, ulkoiltu, nähty ystäviä. Sekin on ollut ihanaa: ystävien näkeminen. Ja mikä tärkeintä, nyt on leikitty paljon yhdessä. On myös keksitty uusia juttuja, esim. käyty lähikirjastossa. Tehty kävelyretkiä ilman vaunuja ja pulkkaa, kävelty vain. Ihmetelty pupun papanoita tiellä ja harakan raakkumista puussa.
Eikä se ole huonoa äitiyttä, jos on väsynyt. Ei uupumusta itselleen yleensä valitse. Tälläkin viikolla oon ollut väsynyt, mutta se on ollut erilaista. Enemmänkin vain fyysistä kuin henkistä. Esimerkiksi kävelyretken jälkeen oon ollu välillä aika poikki.
Näitä kausia tulee ja menee. Välillä on helppoa ja välillä kaikki tuntuu nihkeältä. Oli vapauttavaa sanoa tänään leikkipuistossa eräälle kivalle äititutulle, että "ei ole talvella vaan huvittanut tulla puistoon". On hyvä tunnustaa itselleen, miltä oikeasti tuntuu. Ei tarvitse tykätä jatkuvasti samoista asioista tai jaksaa samoja tekemisiä loputtomiin. Ei tarvitse selitellä kenellekään, miksi tehdään näin tai noin. Meidän tavat on ihan hyviä. Ja ollaan ihan hyviä vanhempia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti