Telkkarissa pyörii kai ohjelma, jossa Matti Nykänen joidenkin tuntemattomampien "julkkisten" kanssa on 100 päivää ilman alkoholia. Vau mikä suoritus! Matille se ehkä onkin, mutta kieltämättä vähän ärsyttää, että näistä tipattomista tammikuista ja muista tehdään niin suuri juttu. Ikään kuin alkoholittomuus olisi jotenkin erityistä sinnikkyyttä ja itsekuria vaativa asia. Alkoholismia sairastaville se varmasti onkin ja on hienoa, että sellaiset ihmiset vähentävät käyttöä. Mutta onko se nyt niin ihmeellistä, jos terve aikuinen ihminen pystyy olemaan muutaman kuukauden juomatta olutta, siideriä, viiniä, viinaa.
Minun tipattomuus on kestänyt jo... hmm, vuosia. Se ei ole ollut mitenkään ehdoton päätös, enkä tiedä onko se ollut päätös ollenkaan. Ei. Kyllä minä voisin milloin vain nytkin juoda punaviinilasillisen ruoalla tai maistaa saunaolutta (minä kun en oluesta suuremmin pidä niin siksi vain maistaa). Mutta aina kun olisi sopiva tilaisuus, ei tule kuitenkaan otettua. Siiderit vanhentuivat jääkaapin perukoille jo aikaa sitten.
Nuorempana kyllä otin ja opiskeluaikana. Yläasteella kävin ensimmäisen kerran naapurikunnan nuorisoseuralla ja kaikkihan tietää, mikä noiden reissujen perimmäinen tarkoitus oli. Toki oli huippua fanittaa Apulantaa, Himiä tai Tehosekoitinta, mutta ei siellä kuivin suin oltu. Vaikka eihän noita iltoja kovin usein ollut ja meillä kotona äiti kyllä piti aika kovaa kuria juomisen ja muunkin törttöilyn suhteen. Kiitos äidille. Opiskeluaikanakin harrastettiin baareilua enkä kadu sitä yhtään. Hauskaa oli hyvän ystävän kanssa käydä ja kivoja muistoja niiltä ajoilta.
Kun vauvan yritys alkoi ja valmistauduttiin henkisesti olemaan raskaina minä hetkenä hyvänsä, en uskaltanut enää juoda. "Mitä jos olisikin juuri nyt tärpännyt!" Vaikka eihän siinä niin käynyt. Sitten se vaan jäi. Ja olen siitä ihan tyytyväinen. En kaipaa huteria krapula-aamuja. Viinilasillisen voisin kyllä vieläkin ottaa joskus. Ja otankin. Kun hyvässä seurassa vietetään joskus iltaa, tulen nautiskelemaan ruokajuoman tai kaksi. Ja haluankin painottaa, että ei kohtuukäytössä todellakaan mitään vikaa tai väärää ole. Itselläni vaan on jäänyt vähemmälle sekin. Eikä absolutismikaan ole minun mielestäni mikään sellainen, mihin ihmisten tarvitsisi pyrkiä. Ei se tee ihmisestä parempaa.
Ja jostain syystä vain alkoi nyt ärsyttää, kun puhutaan näistä uskomattoman upeista tipattomuuksista. Me jotkut kun olemme olleet tipattomalla jo niin pitkään, ihan muuten vain. Vaikka kyllä varmasti monelle onkin hyvä juttu nämä tipattomat projektit. Silloin tulee ehkä mietittyä tarkemmin omia tottumuksiaan. Ja tottakai omista onnistumisista saa olla ylpeä ja pitääkin olla, vaikka ne joillekin muille olisivatkin arkipäivää tai helppoja! Minäkin olen ylpeä ja tyytyväinen itseeni, jos olen käynyt lenkillä tai salilla esim. kolme kertaa viikossa, vaikka jollekin muulle se on itsestäänselvyys. Mutta näistä tipattomista aina puhutaan niin paljon. Harvoin puhutaan, että "onpas hienoa miten olet pystynyt olemaan 100 päivää ilman facebookia" tai "100 päivää ilman roskaruokaa" tai "100 päivää sanomatta vahingossakaan mitään toisen mieltä loukkaavaa".
No niin tulipas avauduttua tästäkin taas. :) Hyvä ajatus on aina tasaisin väliajoin arvioida omia tottumuksiaan ja niiden tarpeellisuutta. Tekevätkö ne oikeasti onnelliseksi vai pitäisikö jotain muuttaa. Kyse voi olla millaisesta toiminnasta tahansa!
Mukavaa sunnuntaita kaikille! Tehdään kivoja asioita. Minä jo tein, kun meillä kävi ihania vieraita ja leivoin sämpylöitä ja vauvakin hyvällä tuulella tuossa jokeltaa että "väyväyväy" ja "bääbääbää" ja "päppäppäp" ja "rrrprrrääärr". Menee kontilleen matolla, hytkyy hetken onnessaan ja laskeutuu takaisin mahalleen. Potkii siinä hurjasti ja nousee taas ylös.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti