Matkamuistoja

Minä olen aina tykännyt matkustella. Ehkäpä jo lapsena minuun iskostettiin matkailun ihanuus. Isä katseli usein Hesarista äkkilähtöjä ja monesti pohti ääneen, että mihinkähän lämpimään taas lähtisi. Ala-asteella, ehkä neljännellä luokalla, pääsin sitten isän kanssa viikoksi Kanariansaarille. Se oli ensimmäinen pidempi matka. Tukholmassa oltiin perheen kanssa käyty sitä ennen joitain kertoja sukulaisten luona. Meidän perheessä oli siis neljä lasta. 90-luvun taloustilanteessa matkustaminen ei ollut perheelleni mitenkään itsestäänselvää. Ei olisi esimerkiksi mitenkään onnistunut, että vanhempani olisivat ottaneet koko perheen kerralla mukaan jonnekin pidemmälle reissulle. Tai olisihan se varmaan onnistunut, mutta silloin vanhempieni olisi pitänyt odottaa ja säästää pitkään. 

Opiskeluaikana haaveilin matkustamisesta ja uusien paikkojen kokemisesta. Silloin yhtäkkiä tajusin, että miksi vain haaveilen. Miksi en oikeasti lähde näkemään maailmaa? Pienessä opiskelijakämpässä katseltiin ystävän kanssa karttapalloa ja listattiin, missä kaikkialla halutaan käydä. Päätin, että elämässäni haluan matkustella ja nähdä kauniita, minulle uusia paikkoja.

Lontoossa olen käynyt kaksi kertaa. Sinne oli mukava mennä etenkin silloin, kun isoveljeni asui siellä. Toisen matkan tein äidin kanssa ja toisen yksin. Molemmat matkat olivat sikäli erityisiä, että äidin kanssa matkatessamme olimme juuri alkaneet saada välejämme kuntoon myrskyisien nuoruusvuosieni jälkeen. Matka oli siksi merkittävä etappi meidän suhteelle. Kävimme mm. katsomassa Uudenvuoden raketit Big Benin juurella ja kävelemässä kauniissa puistoissa ja asuinalueilla. Lontoo oli myös ensimmäinen ulkomaan kohde, johon lensin yksin. Ryanair jätti minut Stanstedin pikkukentälle, josta piti bussilla selviytyä Lontooseen Finchley Roadin kieppeille. Ihan yksin. Paluumatkalla oli jännitystä, kun lentokenttäbussia ei heti tullutkaan ja kentälläkin oli matkatavarahihna jumissa niin, että lopulta lähtöselvitysvirkailija vain sanoi minulle, että "run to the gate, run". Ja minähän juoksin. Ja ehdin.

Opiskeluaikoina kävin ystävän kanssa Dublinissa sekä toisen ystävän kanssa Barcelonassa ja Amsterdamissa. Yötä oltiin aina hostelleissa lähellä keskustaa. Matkat menivät oikein hyvin ja niistä jäi hauskoja muistoja. Dublinin puistot, retket lähiseudulle, tumman oluen maistelut ja pub-esitykset juomalauluineen, kun koko ravintola yhtyi samaan lauluun ja tunnelma oli ratkiriemuisa. Hieno kokemus. Barcelonassa Sagrada Familian ikkunasta ventovieraille heiluttelut, mahtavat tapakset, tarjoilija joka yritti saada meidät ravintolaan esittämällä elekielellä ruokalistaa, suussasulavat viinirypäleet sekä intoutuminen meillle epätyypilliseen virsilaulantaan hostellin pikkuruisessa huoneessa. Hah! Amsterdamissa taas omien laulujen keksiminen aiheena hostellihuoneen kaikki puutteet ja viat, jokiristeily ja muut hauskat seikkailut ja ystävän kanssa jaettu huumori. Hyvä mieli tulee kun muistelee. Opiskeluaikana kävin myös Pietarissa, kun vietiin sinne isolla opiskelijaporukalla lahjoituksia lastenkoteihin. Tuostakin reissusta olisi niin kerrottavaa, esim. mahdoton määrä vodkaa pöydissä jokiristeilyllä, säihkyvän juhlava Mariinski-teatteri ja siellä uuvuttava yli kolmetuntinen venäjänkielistä oopperaa ymmärtämättä sanaakaan, hurjat taksikuskit ja hostellin homeiset leivät.

Hih. Tässä heti täytyy todeta, että olen yöpynyt monessa hostellissa ja yleisesti ottaen ne on olleet ihan hyviä paikkoja. Esimerkiksi Barcelonassa huone oli pieni koppi, mutta saimme olla ystävän kanssa siinä kahdestaan. Ja asenteena minulla olikin siihen aikaan, että ei sinne tultu huoneessa lojumaan. Pari kertaa kyllä hostellihuoneessa majailevat kanssamatkustajat ovat aiheuttaneet hämmennystä esim. änkeämällä ympäripäissään minun kanssa samaan sänkyyn tai erehtymällä vessan sijainnista... Mutta yleisesti ottaen hyvät kokemukset. Nykyään olen mukavuudenhaluisempi majapaikan suhteen.

Elämäni vaikuttavin matka on varmasti ollut omatoimimatka Yhdysvaltoihin. Kuukauden mittainen yksinseikkailu oli huikea, voimaannuttava ja kasvattava kokemus. Halusin nähdä isoja kaupunkeja ja niinpä reitti kulki New Yorkista Washingtonin, San Franciscon, Los Angelesin, Las Vegasin ja Miamin kautta takaisiin kotiin. Ja koska tykkään luontokohteista, tottakai kävin Grand Canyonilla ja Key Westissä. Kuljin myös yhden etapin, San Franciscosta Losiin, bussilla ja junalla ja yövyin matkalla Monterey-nimisessä paikassa. Edelleenkin joskus mietin, että minäkö sen koko matkan tein. Mutta oikeasti ei ollut vaikea lähteä yksinkään. Olin säästänyt rahaa sekä suunnitellut ja varannut kaiken etukäteen. Tuon matkan jälkeen tunsin saaneeni hurjasti lisää itseluottamusta ja rohkeutta. Suosittelen myös matkustamista yksin!

Pian aloin kaivata uudestaan New Yorkiin ja niinpä vain yhtenä päivänä varasin spontaanisti lentoliput seuraavalle syksylle. Kävi kuitenkin niin, että tapasin talvella nykyisen mieheni ja lähdimmekin reissulle yhdessä. Meidän ensimmäinen yhteinen matka ulkomaille. Sen jälkeen olemmekin reissailleet yhdessä: Ateenassa, Kyproksella, Riiassa ja Jurmalassa, Berliinissä Saksassa, Klagenfurtissa Itävallassa ja Tulholmassa. Häämatkan teimme Malesiaan, jossa olimme ensin Kuala Lumpurissa ja sitten Langawin saarella. Thaimaan reissulla oleskelimme Bangkokissa ja Krabilla. 

Saan matkoista aina tosi paljon. Matkustaminen miehen kanssa lujittaa meidän suhdetta, syntyy uusia yhteisiä vitsejä ja muistoja, joita on hauska muistella myöhemmin. Nyt esimerkiksi jo naurattaa, kun myöhästyttiin Bangkokiin menevältä lennolta (meidän oma vika) ja mies halusi lentokentällä harmistuneena mennä vain oluelle mököttämään. Mutta uusi lento järjestyi pian kun tajusimme mennä toisen lentoyhtiön tiskille ja saimmekin suurinpiirtein juosta seuraavaksi lähtevään koneeseen. Matkustaessa saa myös mahdollisuuden oppia itsestään, matkaseurastaan sekä uudesta kulttuurista. Myös lyhyt matka voi olla erittäin antoisa. Viime kesänä kävimme Tukholmassa laivalla ja saimme vahingossa tosi hyvän hytin parisängyllä ja ilmaisilla virvokkeilla. Siinä oli tunnelmaa. Tukholmassa istuskelimme pitkään kuppiloiden terasseilla ja kävimme rennosti vähän ostoksilla. Huvipuistossa jonotimme yhdessä yhteen vuoristorataan ja söimme pehmikset. Ei matkoillakaan tarvitse höyrytä joka puolelle. Voi nauttia pienistä ja edullisista asioista.

Vielä on siis monia paikkoja, jotka haluaisin kokea. Myös joihinkin samoihin kohteisiin haluan uudestaan, esim. New York ja Lontoo on sellaisia. Näkemättä on myös mm. Italiaa, Ranskaa, Australiaa, paljon Aasiaa ja Espanjaa. Aasian matkat on olleet erityisen ihania. Kostea ja kuuma ilmasto, uima-altaat, rento oleminen, hyvä ruoka (!), kaunis luonto. Pian täytyy taas sinne päästä.

Joku voisi sanoa, että olen onnekas kun olen voinut matkustella niin paljon. Itse en näe onnekkuudella olevan kovin paljon vaikutusta, koska olen nähnyt kovasti vaivaa, että olen päässyt matkoille. Toisin sanoen olen säästänyt rahaa ja etenkin opiskeluaikana työskennellyt paljon opintojen ohessa, jopa vähän liikaa, väsymiseen asti. Mutta työ mahdollisti matkat siihen aikaan. Vaikka oikeastihan tuollainen viiden päivän hostellimatka Eurooppaan ei maksa edes kovin paljoa.

Tämä viesti lähti siitä, kun annoin miehelle luvan (kyllä, hän kysyi minulta luvan) lähteä isänsä kanssa ulkomaille reissuun keväällä. :) Mies on kyllä matkan ansainnut eikä se ole minulta pois. Samalla minulle kuitenkin tuli haikea mieli: minäkin haluan jonnekin! Niinpä aloin miettiä näitä matkustamisia. On kyllä suunniteltu yhteisiäkin matkoja meidän perheen kesken, mutta lippuja ei ole ostettu vielä mihinkään. Kesällä viimeistään pääsen minäkin johonkin! Ja vieläpä näiden minun rakkaiden kanssa!

Kirjoitin tämän postauksen mm. siksi, että haluan luoda kuvaa siitä, millainen ihminen olen. Ja matkustaminen on suuri osa sitä, vaikka se onkin tällä hetkellä ollut vauvaelämän varjossa. Haluan myös kannustaa kaikkia, jotka vielä haaveilevat lomamatkoista ja seikkailuista, toteuttamaan unelmansa, tekemällä konkreettisia tekoja sen eteen. Ymmärrän myös, että kaikki eivät välitä matkustamisesta.