Isovanhempien oikeudet: avautumista

Olen ollut onnellinen, että meidän tytön isovanhemmat, etenkin mummut, ovat olleet niin innoissaan vauvasta. Halunneet vierailuilla pitää sylissä ja lässyttäneet lapselle ja tyttöä viihdyttäessään tarjonneet meille vanhemmille niitä pieniä mutta tärkeitä huokaisemisen ja rentoutumisen hetkiä.

Eilen huokailin kuitenkin aivan jostain muusta syystä kuin rentoutumisesta. Ehkä kerron teille tarkemmin:

Olimme käymässä vauvan mummulassa. Mummulla oli ollut kuulemma kova ikävä tyttöämme. Söimme ensin yhdessä ja vauva istuskeli turvakaukalossa katselemassa meitä ja tutustumassa mummulan uusiin paikkoihin. Oli juuri herännyt uniltaan, vähän vielä ihmeissään minne oltiin tultu. Ruokailun jälkeen mummu kohteliaasti kysyi, saako hän ottaa tytön istuimesta. Tottakai sai. Mummu piti tyttöä sylissä pitkään, mutta tyllerö oli vähän huonolla tuulella. Ei viihtynyt siten että mummu olisi nähnyt tytön kasvot. Viihtyi kuitenkin juuri ja juuri olalla. Pian lattialle viltti ja siihen ihan tyytyväinen vauva. Mummu viihdytti vauvaa. Jutusteltiin, oli mukavaa. 

Hetken päästä vauva alkoi kitistä enemmän ja yritin vähän syöttää. Ei oikein maistunut, mutta kitinä vähän taukosi. Vaihdoin vaipan lattialla ja hassuttelin vauvalle. Pötkylä naurahteli, mutta oli selvästi väsynyt. Mummu tuli lattialle meidän viereen ja minä nousin, jotta mummu saisi vauvan huomiota. Mummu otti vauvan syliin ja vauva jatkoi väsykitinäänsä vähän kovempaa. Sanottiin miehen kanssa, että vauva on väsynyt. Oli ollut hereillä jo kaksi tuntia. Mummu ehdotti, että laitettaisiin vauva nukkumaan heidän sängylleen. Sanottiin kohteliaasti, että se ei ole oikein hyvä ajatus, että vauva ei kuitenkaan nukahda sinne ja kellokin oli jo niin paljon, että vauvan kotoisat iltarutiinit painoivat päälle. Sanottiin, että jos aiotaan juoda vielä teet, sen aika olisi nyt pikaisesti. 

Mummu jatkoi kitisevän vauvan kanniskelua. Ei olisi malttanut keittää teetä, koska se olisi merkinnyt samalla meidän lähtemistä pian. Yhtäkkiä havahdun ajatuksistani siihen, että vauva itkee kovempaa ja kauempana.  Seuraan itkua talon toiselle puolelle. Itku yltyy ja tekee mieli juosta. Näen mummun vieneen itkevän vauvan sysimustaan, pilkkopimeään, vauvalle vieraaseen makuuhuoneeseen heidän sängylle. Oli yrittänyt nukuttaa sinne. Säpsähdän sielussani, huudahdan mielessäni. Minun tullessa paikalle mummu nostaa nopeasti vauvan sängyltä ja sanoo, että ei tainnut olla hyvä juttu. Minä olen niin hämmästynyt, että en osaa sanoa kuin että "ei ole nyt hyvä juttu". Otan itkevän vauvan mummulta napakasti. Vien pois pimeydestä. Meillä ei ole koskaan niin pimeää. Nukutetaan vauvaa päivisin päivänvalossa tai korkeintaan hieman hämärässä.

Rauhoittelen vauvaa kävelemällä pitkin taloa. Ei meinaa rauhoittua, huutaa täysillä. Tarjoan tissiä, ei. Lopulta rauhoittuu ikkunan äärelle olkapäälle. Sitten tissikin taas maistuu. Lohdutan, juttelen, silittelen, hymisen, tunnen suuria tunteita vauva-raukan puolesta, ihmettelen mitä juuri tapahtui ja miksi minusta tuntuu niin pahalta. Vauva katsoo minua silmiin, hymyilee. Jatkaa syömistä. Reppana.

Juodaan teet. Mummu tarjoutuu ottamaan vauvan syliin niin, että vauva näkee äidin ja isin. Teen juonti onnistuu. Hörpitään juomat pikaisesti ja lähdetään. Vauva nukahtaa turvakaukaloon ja nukkuu aamuun asti, toki monta kertaa tissiä haluten. Katson nukkuvaa suloista vauvaa ja koen olevani Karhuemo. Se tuntuu hyvältäkin. Saan olla sellainen, suojeleva. Se on minun tehtävänikin.

Illalla minua mietityttää mummun toiminta. Puhutaan siitä miehen kanssa. Mies on onneksi aina minun puolella. Ihana, rakas mies.


Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun joku isovanhemmista toimii omapäisesti, meitä kuuntelematta. Raivostuttaa. Pötkylä on meidän lapsi, minun ja mieheni. Ollaan tietysti kiitollisia kaikesta avusta, mutta me hoidetaan meidän vauva. Me päätetään, mikä hänelle on parasta. Missä hän nukkuu ja miten, mitä hän syö ja kuinka paljon, missä hän asuu ja miten paljon matkustaa.

Kun juotiin mummun kanssa teetä eilen, puhuttiin vielä siitä, että sitten kun vauva kasvaa, hän voi tulla mummulaan yökylään ja käydä retkellä metsässä mummun kanssa ja hoitaa kasvimaata ja kaikkea. Kivalta kuulostaa. Lopuksi mummu kuitenkin naurahti, että "täällä mummulassa on sitten omat säännöt". Puki sen vitsiksi, mutta minua ei enää siinä vaiheessa naurattanut. Hän sanoi myös, että näitä juttuja voisi tehdä ehkä sitten vuoden päästä.

Ensinnäkin, mummulassa on meidän säännöt. Tämä koskee kaikkia meidän mummuloita. Jos mummut ja papat eivät hyväksy sitä, en halua jättää tyttöä sinne hoitoon. Olen kiitollinen mahdollisesti tarjotusta hoitoavusta, mutta muitakin vaihtoehtoja meillä on. Haluaisin, että voitaisiin kyläillä usein mummulassa, mutta jos isovanhemmat uhmaavat meidän toiveita niin totuus on, että ei sinne huvita mennä. Edes käymään. Minulle on jäänyt mieleen, kun siskoni lapsi oli pieni. Ollessamme porukalla mummulassa kiinnitin huomiota mummun kasvatusopastukseen ja vanhempien yli kävelemiseen. Jotain pieniä juttuja syömisessä tai muussa, esim. lapselle annettiin jotain herkkusyötävää, kun ei syönyt oikeaa ruokaa tms. Asenteella että "kyllä mummu tietää mikä on lapselle parasta". Vaikka lapsen vanhemmat olivat sitä mieltä, että ruoka pitää syödä ensin. Argh. Jos hoitaa meidän lasta, toteuttaa meidän lapselle luomia rytmejä ja rutiineja, kunnioittaa meidän ylläpitämiä sääntöjä lapselle eikä tee omavaltaisia päätöksiä entisaikojen kasvatusoppaiden mukaan

Toiseksi, vuoden päästä vauva on vasta pieni. Ei ole tarkoitus jättää häntä mihinkään yökylään. Ja jos jokin tärkeä yömeno tulisi, pientä hoidettaisiin täällä meidän kotona.

Jotenkin minulta meni nyt luottamus mummuihin ja mummulan sääntöihin. Pystyn jo kuvittelemaan, miten meidän uhmaikäiselle lapselle annetaan pullaa, kun ei suostunut syömään muutakaan.  Tai miten hänelle juotetaan mehua, kun ei suostu juomaan vettä. Tai miten annetaan periksi, kun kiukuttelee nukkumaanmenosta, vaatteista tai mistä vaan. Tai kysytään, että "tulisitko nyt, haluaisitko nyt". Minä olen kasvattajana varmasti sellainen "rakkautta ja rajoja"-tyyppi. Lapsi saa päättää jotain itse, kun on siihen kehityksellisesti valmis, mutta perusasioista ei kiistellä. Ne tehdään niinkuin äiti ja isä sanovat. Silloin ei kysellä, että "tulisitko nyt pesemään hampaat".

Mietin juuri noita syömisasioitakin. Me ollaan miehen kanssa puhuttu, että ei annettaisi lapselle sokerisia herkkuja pienenä. Aika näyttää mitä tuo "pieni" tarkoittaa. Tiedän kuitenkin, että siitä tulee vääntöä mummujen kanssa. Ja että jos mummu hoitaa lasta, voidaanko luottaa siihen, että mummu toimii meidän ohjeiden mukaan? Yleinen toteamus on, että isovanhemmilla on oikeus hemmotella lastenlapsiaan. Mekin ollaan se jo kuultu. Jotenkin niin rasittava toteamus ja turha. Tottakai isovanhemmilla on oikeus hemmotella lapsia, mutta eri asia on, miten. Tarvitseeko ensimmäisenä ajatella karkkeja, pullia ja muita leipomuksia. Miksei voisi hemmotella viettämällä aikaa yhdessä, antamalla hyvää huomiota, lukemalla mieluista kirjaa, leikkimällä piilosta tai hippaa, retkeilemällä pihalla, halailemalla, nassikkapainimalla, pelaamalla jalkapalloa, tekemällä hiekkakakkuja, keskustelemalla lapsen kanssa lasta kiinnostavista asioista, olemalla kiinnostunut lapsen elämästä? Paljon parempaa hemmottelua kuin syömiset.

Isovanhemmilla ei voi sanoa olevan mitään velvollisuuksia lapsenlapsiaan kohtaan. Niinkuin ei ole aikuisilla lapsenlapsillakaan velvollisuutta kyläillä isovanhempiensa luona. Kaikki auttaminen ja vierailu riippuu omasta halusta. Toisaalta ainakaan meidän lapsen isovanhemmilla ei minun mielestäni ole myöskään minkäänlaisia erityisoikeuksia liittyen meidän lapsen kasvatuksellisiin asioihin. Niinkuin jo sanoin, me kasvatamme oman lapsemme niinkuin haluamme. Eri asia on, jos pyydämme neuvoja johonkin tiettyyn asiaan.

Olemme saaneet jo raskauden aikana vihjailuja esimerkiksi siitä, että kerrostalo on huono ja vaarallinen lapsen kasvuympäristö (vaikea lähteä pihalle ja vaara pudota ikkunasta tai parvekkeelta). Olemme myös saaneet vinkkejä myynnissä olevista omakotitaloista läheltä mummulaa! Olemme saaneet valmiiksi suunniteltuja ehdotuksia siitä, miten ostaisimme perheellemme osan kesämökistä, jota emme halua ostaa. Olemme tietoisia myös esimerkiksi siitä, että eräs mummuista paheksuu valtavasti niitä äitejä, jotka eivät nukuta lastaan raikkaassa ja ah niin terveellisessä ulkoilmassa ja olen tuntenut itsekin joutuvani perustelemaan miksi en nukuttanut vauvaa parvekkeella kesällä, vaikka oli tuskahelle.

Tunnustan, että minua vähän pelottaa toisen mummun eläkkeelle jääminen. Se tapahtuu aivan lähiaikoina. Mummu hokee jo nyt, kuinka hänellä on aina niin kauhean hirvittävän järisyttävän kova ikävä vauvaa ja että kuinka hän katselee jatkuvasti vauvan kuvaa ja juttelee kuvalle ja tekee vaatteita tytölle ja suunnittelee hienompaa mansikkamaata että tyttö voisi sitten tulla sinne ja niin edelleen. Pelkään, että tämä mummun innokkuus ryöstäytyy jotenkin käsistä. Että lopulta joudun sanomaan hänelle pahasti ja että hän loukkaantuu. Vaikka pakkohan se on sitten, jos jyrää liikaa. Toisaalta mummu ei kuitenkaan tule tänne meille katsomaan vauvaa, vaikka olen häntä monesti pyytänyt ja vaikka sanoo aina että on ikävä. Meidän pitäisi aina olla menossa sinne. Sama oli ennen vauvan tuloa.

No niin, nyt avauduin paljon. Meidän tytön mummuissa on paljon hyvääkin ja tykkään heistä ihmisinä. Ymmärrän myös heidän innokkuuden ja että välittävät ja rakastavat meidän vauvaa. Heidän täytyy vain löytää oma paikkansa mummuna ja antaa tilaa meille vauvan vanhemmille.