Aamun ajatuksia

Vauvan kädet oli aivan kylmät yöllä. Mitä niille voisi tehdä? Pitää varmaan harkita lapasia yöksi sitten kun on nukahtanut. Pöllöä, lapaset sisällä. Minäkin palelin yöllä. Tai välillä kuumotti ja otin peittoa pois päältä ja sitten pian paleli. Ja sitten taas kuuma, ja sitten kylmä.

Onneksi nukahdin vauvan kanssa jo klo 20. Heh. Muuten väsyttäisi taas. Luulin, että mies lähtisi työpaikan lentopallovuorolleen illalla niin ei ollut paineita senkään suhteen olla hereillä. Hassu myöhäinen pelivuoro. Vauva söi kahden tunnin välein yöllä. Viime yönä taas oikein ajatuksen kanssa kuulostelin vauvan heräämiskitinöitä ja nostin syömään heti ensimmäisestä käninästä. Voi olla, että vauva ei nälkäänsä aina kitise vaan mahaansa, mutta kyllä kitinä yleensä jatkuu ja voimistuu jos en syötä. Jaksoin myös valvoa syötön ja nostaa aina omaan sänkyynsä.

Olen lähiaikoina ajatellut vähän Pötkylän synnytystäkin. Katsoin suomalaista vauvaohjelmaa, jossa näytettiin vauvan syntymä. Nainen siinä ponnisteli ja jutteli välillä miehelleen. Vähän äh äh ja plops, vauva syntyi. Ajattelin, että "oho nytkö se jo syntyy". Seuraavaksi näytettiin onnellista naista vauva rinnalla paidan alla ja nainen siinä jutteli kaikkea ihan järjissään, heh. Mitä ihmettä? Tällaisiako toisten synnytykset ovat?! Pieni katkeruuden tuulahdus. Tajusin, että ehkäpä meillä oikeasti olikin vähän vaikea synnytys, mutta en ollut sitä tajunnut. Kun kätilö vieraili minun luona osastolla, aistin hänestä samanlaista vaikean synnytyksen empatiaa. Itse olin lähes koko synnytyksen positiivisessa ja odottavassa mielentilassa. Olen siitä tosi tyytyväinen. Ehkä en siksi osannut ajatella synnytystä hankalana. Muistan kyllä loppuponnistusvaiheen turhautumisen, väsymisen ja epätietoisuuden sekä vetoavalla katseella sävytetyn toiveen lääkärille, että "ottakaa nyt se imukuppi, että saadaan jotain tapahtumaan". Ja muistan yhdessä vaiheessa välkähtäneen pelon, että entä jos vauva ei mahdukaan ulos. Että mitä tässä vaiheessa voidaan enää tehdä, kun vauva on jo tulossa. Nopeasti kuitenkin sivuutin nuo ajatukset. 

Ehkä nämä synnytysmietteet kumpuaa nyt siitä, kun on puhuttu miehen kanssa tulevaisuudesta ja siitä että ehkä joskus vielä toinen vauva. On mietitty, kestääköhän raskautuminen yhtä kauan ja tarvitaankohan clomeja. Itse mietin, millainen synnytys sitten on ja miltä toisen vastasyntyneen vauvan hoitaminen tuntuu. Että onko se yhtä jännittävää ja toisaalta yhtä helppoa. Miten vauvan isosisko ottaa asian ja minkä ikäinen hän mahtaa silloin olla. Olenko käynyt töissä välillä vai ollut kotona. Onko raskausaika ollut yhtä seesteinen kuin ensimmäinen.

Toisen vauvan ajatteleminen saa aikaan nyt huonon omatunnon. En halua ketään toista vauvaa! Meidän vauva on täydellinen, rakas ja ihanin meille! Haluan keskittyä nyt vain meidän suloiseen esikoispalleroon. Mutta täytyyhän tulevia tietysti ajatella alustavasti. Ihan jo ehkäisyasioidenkin takia. 

Tuntuu vieläkin uskomattomalta, että meillä on nyt se vauva, jota niin paljon kaivattiin, toivottiin ja odotettiin. Monia itkuja itkettiin kun tuli keskenmenoja ja kauhea määrä pettymyksiä kestettiin kun menkat alkoi tai lapsettomuushoidot eivät edenneet. Voi sitä turhautumisen, surun ja kaipauksen määrää. Se on onneksi jäänyt nyt onnen alle. <3

Suunnilleen vuosihan siitä nyt on, kun saatiin clomit ja vauva lähti alulle. Meidän rakas Pötkylä oli sellainen solujoukko vain. Ihmeellistä. Kertakaikkiaan.

Ihmeellistä on myös se, että vauva ja mies nukkuu vielä makuuhuoneessa. Kello on pian 9.