Edelliset kolme päivää olin vanhempien luona kyläilemässä, ts. huilailemassa, makoilemassa, nukkumassa ja lorvimassa. Hih. Teki ihan hyvää, mutta liittyi reissuun ristiriitaisiakin fiiliksiä. Lähinnä siksi, kun ei voi ikinä tietää, milloin synnytys käynnistyy.
En yhtään mitenkään päin ollut ajatellut, ettenkö ilman muuta voisi vielä tässä vaiheessa lähteä tuollaiselle lyhyelle reissulle tuttuun paikkaan. Tietysti voisin. Mutta sitten: menin tyhmyyksissäni selailemaan nettipalstoja ja aloin pelätä synnytyksen käynnistyvän tuolla maaseudulla, 100km:n päässä sairaalasta ja vielä kauempana omasta sairaalasta. Mielessä pyöri myös mm. parin tunnin junamatka, matkan tekeminen ilman miestä, sairaalaan pääsy tarvittaessa ja halu synnyttää tutussa sairaalassa.
Hyvä fyysinen vointi, supistusten vähyys ja ystävien rohkaisuviestit palauttivat taas mielenrauhan ja tyytyväisenä puksuttelin torstaina maalle. Päivät oli kivoja, äidilläkin sattui olla pari vapaapäivää. Näin pitkästä aikaa paria ystävää ja lopun ajan vaan löhösin lueskellen naistenlehtiä ja nauttien rauhasta.
Ensimmäisenä reissuiltana oli kuitenkin yhtäkkiä vaikea rauhoittua unille. Tuli yksinäinen ja orpo olo, ja pelko ennenaikaisesta synnytyksestä tuli mieleen. Hyvää lepoasentoa ei meinannut löytyä uudesta erilaisesta sängystä ja tuli ikävä kotiin. Ajattelin mukavia asioita ja keskityin hengittämään rauhallisesti, niin sain vihdoin unta ja ahdistus väistyi. Toki näin sitten sinä yönä tietysti unta, että olin synnyttänyt siellä. Uni ei kuitenkaan ollut painajainen, vaan enemmänkin sekava. Unessa ilmoitin miehelle vauvan syntymästä, mutta vaikka olin hoitanut vauvaa, en osannut millään sanoa, oliko vauva tyttö vai poika. Hih, sukupuoliarviosta huolimatta olenkin miettinyt, kumpi sieltä mahtaa oikeasti tulla, niin tulipa sekin asia osaksi tuota unta. :)
Pikkumatka teki siis ihan hyvää ja ainakin fyysisesti sain huilattua hyvin. Oli myös mukava nähdä ystäviä ja vanhempiakin ajan kanssa. Toisena päivänä osasin henkisestikin jo vähän rauhoittua ja rentoutua. Silti oli ihana tulla eilen takaisin kotiin ja olla miehen lähellä. Tämä odotuksen loppuaika onkin ehkä vähän sellaista herkkää. Tuntuu hyvältä olla kotona ja tehdä viimeisiä valmisteluja ja kodin perusaskareita rauhassa. Edelliset pari viikkoa oli muutenkin niin hektisiä, että tuleville viikoille en sovi mitään menoja.
Tänään on myöskin kauan odotettu rv 37+0. Vauva on täysiaikainen. <3 Ainakin pari viikkoa voisi silti aivan hyvin viihtyä mahassa. Ja epäilen, että saattaa oikeasti viihtyä aika pitkäänkin vielä. En siis tiedä yhtään mitään geenien vaikutuksesta tai vaikuttamattomuudesta odotusajan pituuteen, mutta lähisukulaisten vauvat ei ole ainakaan kovin hätäisiä olleet, vaan pikemminkin heitä on saanut odotella yli lasketun ajan. Muutenkin tuntuu hassulta ajatella, että näillä pikkuruisilla ja harvoilla harjoitussuppareilla ja tällä ei-vielä-niin-isolla mahalla lähtisin muka oikeasti synnyttämään. Hih.
Mukavaa päivää kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti