Surusta onneen, rv 33+5

Pääsiäisloma, jihuu! Ihanat vapaa-aamut edessä miehen kanssa. Mulla enää kolme työpäivää, huh! Jo eilen meinasi tulla tippa linssiin, kun yhden pitkäaikaisen hoitolapsen isä toivotti hyvää loppuodotusta. Ja joidenkin lasten kanssa annettiin jo lähtöhalit, kun ei enää nähdä ensi viikolla. Haikeutta ilmassa.

Tänään on ollut mielessä, että on pitkäperjantai. Kaksi vuotta sitten tähän aikaan mentiin mun vanhempien luokse pääsiäisen viettoon. Oltiin iloisia, koska muutamaa päivää aiemmin oltiin nähty pikkuinen syke yksityislääkärin ruudulla. Sinä pitkäperjantaina koin ensimmäisen keskenmenoni. Siellä vanhempien luona jouduin kertomaan miehelleni ja vanhemmilleni, että huonosti kävi. Vanhemmilleni ei oltu vielä kerrottu raskaudesta ollenkaan, mutta pakkohan oli sitten sanoa, että miksi lähdetään niin järkyttyneinä, itkuisina ja äkkiä takaisin kotiin. Tilanne tuli yllättäen ja suru kesti pitkään.

Vieläkin on vaikeaa lukea mun vanhan blogin tekstejä tuosta ajasta. Vasta toisen keskenmenon jälkeen julkaisin nuo kokemukset. On mielenkiintoista huomata erilaisia selviytymiskeinoja, joita olen käyttänyt molempien keskenmenojen jälkeen.. Olen ihan selvästi yrittänyt keskittyä silloin muihin asioihin, kuten sisustamiseen ja tavaramäärän vähentämiseen kotoa, matkustamiseen, töihin, laihduttamiseen. Kuitenkin olen noissa vanhoissa teksteissä kertonut, kuinka esimerkiksi kauppareissulla joululauluja kuullessani olen itkeskellyt meidän syntymätöntä jouluvauvaa, ollut katkera toisten vauvauutisista tai surrut Arttu Wiskarin laulun mukana. Toisaalta myös iloiset päivät on tuntuneet tosi iloisilta. Kaikki tunteet on olleet tosi vahvoja, niin surulliset kuin iloisetkin.

Vauvan yritys aloitettiin heinäkuussa 2011. Tammikuussa 2013 päästiin aloittelemaan lapsettomuustutkimuksia. Olin optimistinen ja innoissani, kun tuntui että vihdoin asiat etenevät. Tutkimusten eteneminen tuntui kuitenkin hitaalta ja puuduttavalta. Odoteltiin kuukausia joitain lääkärikäyntejä, josta ei kuitenkaan saatu mitään irti. Oltiin viisaita, kun samana keväänä järjestettiin itsemme Thaimaaseen kahden viikon lomamatkalle. Sai muuta ajateltavaa. Muutenkin huomaan yrittäneeni keskittyä taas kaikkeen muuhun: laulukurssiin ja harrastusvälineiden ostamiseen, Euroopan kesämatkailuun, töihin. Vauva-aihetta ja omia kokemuksia oli kuitenkin vaikea unohtaa, kun kolme hyvää ystävää oli raskaana. Oli tosi vaikea nähdä ystävien kauniita vauvamahoja ja puhua lapsilisistä ja äitiysvapaista, kun itsellä ei ollut tietoakaan omasta kohtalosta vauvan suhteen. Oli ristiriitaista olla samalla onnellinen ystävien puolesta ja surullinen omasta.

Elokuussa 2013 päästiin vihdoin lapsettomuuspolille ja asiat alkoivat edistyä. Meidän tilanne alettiin ottaa todesta. Tässä pätkä ajatuksista silloin:

"Mitään uutta mullistavaa ei kuultu, mut käynti oli kuitenki tosi hyvä. Mieslääkäri oli asiantunteva ja rauhallinen, ja kyseli/keskusteli kaikessa rauhassa kelloa katsomatta. Aikasemmilla lääkäreillä ja hoitajilla oon aistinu hoitohenkilökunnan puheissa aina jonkinlaista lässytystä tai sääliä, mut tällä kerralla tuntui ekaa kertaa, että lääkäri ja läsnä ollut kätilö Kuulivat meitä ihan oikeesti aikuisina järkevinä ihmisinä. Ja ihan oikeesti halusivat kuulla, mitä ajatellaan nyt yrityksestä ja mitä toiveita meillä on jatkoon. Toisinaan kivuliastakin aukiolotutkimustakaan ei tehty, koska ei nähtykään sille aihetta. Ei haittaa. :)

Sain klomifeeni-tabletit ovulaatiota tukemaan ja tässä lyhyesti mitä se tarkottaa käytännössä: Clomeja syödään siis kierron alkuvaiheessa. Tarkotuksena kypsyttää munasolu tai kaksi, jotka sit hedelmöittyisi tavallisella tyylillä. Ultralla seurataan munasolujen tilannetta. Jos niitä kehittyykin useampia, hoito keskeytetään eikä siinä kierrossa saa yrittää lasta ollenkaan. Ettei siis tuu vahingossa esim. kolmosia tai nelosia. :) Sain clomit nyt neljään kuukautiskiertoon. Lääkäri ei vielä laittais meitä varsinaiseen inseminaatioon, koska näki meillä mahiksia näinkin. Tuntuu tosi hyvältä tää vaihe nyt. Saan ovulaatioon haluamaani tukea ja ultralla selvitetään, miten munasolut kasvaa. Tuntuu mahtavalta myös tietää, et nyt on päästy oikeesti nk. hoitoputkeen, ja et jos näissä clomi-kierroissa ei tapahdu mitään, niin mietitään sit taas parempia ja isompia hoitoja. Mut tällä mennään nyt ja oon tyytyväinen ja iloinen.  *hymyilevä huokaus* 

Vaikka ei hoidot tietenkään kaipuuta poista, mut lievittää ikävää ja antaa uutta toivoa."

Klomifeeni-lääkityksen alkaminen sai aikaan uusia mietteitä. Piti varautua henkisesti kaikkeen, mm. kaksosiin. Piti päättää, että jos follikkeleita on kasvanut vaikka kaksi tai kolme, niin uskalletaanko yrittää siinä kierrossa. Heti ekan clomi-kierron aikana tunsin kehossani, että nyt on selvästi ainakin ovulaatio tulossa, mahaa jomotti enemmän kuin yleensä. Ja kaksi isoa munasolua näkyi ultrassa. Jipii! Syyskuun 2013 lopulla saatiin vihdoin raskaustestiin elämämme kolmas plussa, joka nyt möyrii ja potkii minua mahaan. <3

Minua on ärsyttänyt, miten jotkut tuskailevat yritettyään vauvaa tuloksetta puoli vuotta tai vuoden. Toisaalta jokaisella on oikeus kokea asiat omalla tavallaan. Varmasti joku ajattelee minusta samalla tavalla, että kylläpäs me on päästy helpolla heihin verrattuna. Ja niinhän se onkin. Ymmärrän, että me on oltu loppujen lopuksi tosi onnekkaita, kun jo ensimmäisestä clomi-hoidosta tärppäsi. Mutta mikään ei silti saa minua väheksymään omaa suruani. Keskenmenot olivat aivan kamalia sekä kaikki epävarmuus ja epätietoisuus tuskaisaa.

Plussan jälkeen en enää kirjoittanut vanhaan blogiin. En ollut valmis vielä paljastamaan epävarmoja vauvauutisia, kun moni tuttukin luki kyseistä blogiani. Aloitin uuden blogin, tämän.

Nyt ollaan tässä. Raskausviikkoja takana 33+5 ja tänä aamuna tajusin taas kunnolla, että ihan oikeasti ollaan jo tosi pitkällä! Olen älyttömän onnellinen ja kiitollinen tästä raskaudesta ja siitä, että ihan pian saadaan meidän oma rakas vauva syliin. <3 Noin kolmen viikon päästä on hetki, kun jo sanotaan, että vauva voi syntyä milloin vain. Ihanaa! Tämä oivallus sai myös ajattelemaan, että ihan oikeasti voisi pakata piakkoin sen sairaalakassin ja järjestellä viimeiset paikat kotona vauvaa varten. Mutta ne on pikkujuttuja. Tärkeämpää on, että tunnen olevani henkisesti valmis ottamaan vauvan vastaan tähän maailmaan. Tietysti vastaan tulee vielä paljon asioita, jotka varmasti aiheuttaa epävarmuutta ja huolta, mutta juuri nyt tuntuu tosi hyvältä. On huojentavaa, että vaikka vauva syntyisi yllättäen, sillä ei pitäisi olla näillä viikoilla enää kovin suurta hätää. Kaikki tarvikkeet on myös suunnilleen hankittu. Äitiysloma alkaa pian ja voi keskittyä vain lepäämiseen ja meidän kotielämään. On hyvä olla rakkaan miehen lähellä ja nauraa yhdessä. Luottamusta omiin ja miehen taitoihin vauvan kanssa löytyy oikein riittävästi. Ystävät ja suku elävät tätä meidän kanssa ja tukiverkostoakin on. Kesä tulee ja valoa on enemmän. Ei ole enää pakonomaista tarvetta siivota koko kodin joka nurkkaa, vaan riittää, että asiat on jokseenkin paikoillaan. 

Kaikki hyvin.