Eroon vanhoista valokuvista

Yllättävän kauan on mennyt vanhojen valokuvien läpikäymiseen ja huonojen kuvien poistamiseen niistä. Lapsuudesta mulla on ollut neljästä viiteen sellaista pienempää albumia, johon vain sujautetaan kuvat taskujen alle. Nuorempana ostin muutaman tosi ison albumin ja täytin ne typerän harvakseltaan. Myös kuvat oli useimmiten aika turhia ja jopa tärähtäneitä. Näistä kuvista ja turhista, tilaa vievistä, albumeista halusin eroon osana mun muuttosiivousprojektia.

Nyt oon varmaan selannut kaikki albumini. Ja olipa siellä monenlaisia kuvia: hauskoja, unohdettuja, tylsiä, epätarkkoja, naurettavia, huvittavia, herkkiä. Kuvia lapsuudenystävistä ja koulukavereista, luokkaretkiltä, ala-asteen valokuvaprojektista, joulujuhlasta, jalkapalloleiriltä. Kuvia pikkuveljestä ja minusta. Karseita rippijuhlapönötyksiä, joissa en osaa poseerata vaan joissa oloni on selvästi vaivaantunut ja kiusallinen. Vanhoja passikuvia, kymmeniä laskuvarjohyppykuvia ja lehtileikkeitä esim. Nuorisovaltuustossa toimimisen ajalta. Ylioppilaskuvia, joissa en niissäkään tuntenut oloani varmaksi. Bilekuvia nuoruuden mökkibileistä Pohjanmaalla, kun vietin aikaani jo mieluummin silloisen poikaystävän kavereiden kanssa kuin itse poikaystävän. Hankalia muistoja. Kauheita hiustyylejä, vyölaukkuja, kireitä nahkahousuja. Kuva siskosta lähdössä Amerikkaan ja minussa haikeus. Luokkakuvia yläasteelta ja ryhmäkuvia lukiosta.

Ei ollut yksinkertaista palata noihin muistoihin. Ehkä siksi halusinkin useimmista niistä nyt eroon. Nuoruus ei ollut mitenkään mukavaa aikaa. Asiat olivat niin vaikeita: ihmissuhteet ja seurustelu, kotona oleminen ja vanhempien jutut, suhde alkoholiin, itsetunnon heikkous, yksinäisyys. Valokuvat muistuttavat näistä niin kipeästi.

Eilen siivosin vielä viimeiset reissukuvat. Lontoon reissua muistelen ilolla. Ensimmäinen matka äidin kanssa kahdestaan isojen riitojen jälkeen, isoveljen ja tämän puolison luo. Isän kanssa lapsena Kanarialla. Kuvissa oli onnellinen pieni isän tyttö, joka hymyili vienosti ja nätisti. Uimapukukuvissa silloin nelosluokalla jo vaivaantunut. Pienlentokoneretki Alajärveltä Ivaloon äidin ja isän kanssa. Varhaisteinin angstia havaittavissa kuvissa, epävarmuutta ja kömpelyyttä, kamalia vaatteita. :D 

Viimeisenä olivat luokka- ja ryhmäkuvat yläasteelta ja lukiosta. Nyt ne tuntuvat noloilta, mutta ne olivat sitä aikaa ja elin silloin sitä elämää. Suuria norjalaisvillapaitoja ja reisitaskuhousuja, krepattu tukka, ei meikkiä, silmäpussit valvomisesta kai. Tunsin jo silloin huonommuuden ja rumuuden tunnetta toisiin nähden. Luokkakuvien katselu tuo pintaan taas samat vanhat tunteet, joita siihen aikaan paljon pyörittelin: häilyvät ystävyydet, kiusaaminen, riidat, juoruilu, epävarmuus, itsensä etsiminen, rakkauden kaipuu. Oli hyviäkin hetkiä kavereiden kanssa, ja nyt myöhemmin olen nähnyt, ketkä olivat/olisivat olleet oikeasti niitä hyviä ihmisiä mulle siinäkin porukassa. Eniten kuitenkin vain ahdisti, kun eilen kävin niitä läpi. Mietin, mitä H:lle ja T:lle kuuluisi, jos he vielä eläisivät ja millaisia aikuisia heistä olisi tullut. Mietin, miksi minua ei lukiossa yhdessä vaiheessa enää kutsuttu ystäväpiirini rientoihin, että olinko tehnyt jotain vai oliko se vain ulkopuolelle jättämistä toisilta. Mietin, mihin yläastekaverit ovat päätyneet. Vaikka oikeasti useimmat niistä ihmisistä ovat minulle nykyään täysin samantekeviä. Se käytiin testaamassa myös jokunen vuosi sitten yläasteen luokkakokouksessa, jossa kävi mielenkiintoisesti selväksi, että vanhat sosiaaliset suhteet ja -mallit olivat edelleen voimassa. Kiusaajat kiusasivat, ylpeilijät ylpeilivät edelleen ja hiljaiset mukavat jäivät alakynteen.

No ei ollut enää tarkoitus syventyä niihin muistoihin. Halusin vain kirjoittaa kuvista, kun yllätyin itsekin, miten raskasta niitä oli katsoa. Ja nyt heitin paljon kuvia menemään. En kuitenkaan mitään tärkeitä ja hauskoja. Oli vapauttavaa.