Onnistunut perätilasynnytys - synnytyskertomus

Synnytys alkoi täysin yllättäin tiistaina 13.9.2016 eli rv 39+6. Edellinen päivä oli ollut ihan samanlainen kuin muutkin: ei mitään erityisiä ennakkomerkkejä. Aamuyöllä klo 2 kävin pissalla tuttuun tapaan ja pöntöltä noustessani kuului napsahdus. Kuin lonkkanivelet olisi naksahtaneet. Ehkä ääni kuului rikki menneistä kalvoista, koska makkarin ovelle päästyäni tuli vähän lapsivettä housuihin. Luulin monien muiden tapaan ihan oikeasti, että pissasin housuun, kun tuli vain liraus. 

Takaisin sänkyyn päästyäni tuli outo tunne mahaan. Nousin ylös mennäkseni taas vessaan ja sitten ne lorisivat: lapsivedet. Ehdin juuri saada peiton jalkojen väliin ja pyyhkeen kaapista. Keskellä makkarin lattiaa olin epäuskoinen ja iloinen, nyt tapahtuu! Nauroin ääneen ja herätin miehen: "nyt ne vedet taisi mennä, tai siis meni!" Mies soitti lapsenvahdiksi mummun, joka tuli alle 20 minuutissa. Oli ollut hereillä. Puettiin ja vaihdettiin lakanat. Mua ihan tärisytti, kun jännitti ja olin niin yllättynyt. Olin varautunut vielä odottamaan.

Oli mahtava ja kirkas tähtitaivas, kun ajettiin synnytyslaitokselle 5 minuutin matka. "Miten hieno päivä syntyä", ajattelin. Meidän kanssa samalla oven avauksella tuli synnyttämään tosi tuskainen äiti, joten odoteltiin, että hän pääsi ensin tutkimukseen. Olin innoissani. Klo 4 oli otettu ensimmäinen sydänkäyrä vauvasta ja odoteltiin juuri herätettyä, päivystävää lääkäriä. Pissan proteiinit olivat +1. Lämpö 36,9C. Kanava pehmennyt, mutta vauva melko ylhäällä vielä. Streptokokkinäyte otettiin rutiinina, se oli ok.

Klo 5.30 olin osastolla ja alkoi tulla kevyitä menkkajomotuksia 10-15 minuutin välein. Perätilasynnyttäjää ei tietenkään päästetty enää kotiin lapsivesien menon jälkeen, vaikka suurempia supistuksia ei vielä tullutkaan. Mies oli lähtenyt kotiin nukkumaan. Huoneessa oli kolme muutakin naista, joista yksi kuorsasi niin, että en saanut nukuttua. Jännittikin.

Aamulla otettiin verikoe, lapsivesien menon takia tulehdusarvot. Aamupalaa tutulta ruokapisteeltä: "Taas näillä samoilla käytävillä kuin pari vuotta sitten!" Sitten käyrää vauvasta puolisen tuntia, makoilin omalla sängyllä. Mulla vähän lämpöä: 37,4. Seuraillaan. 

Kiva, hymyilevä ja rauhallinen mieslääkäri poikkesi ja sanoi, että katsoo pian ultralla ja että voitais vauhdittaa supistuksia pienellä määrällä Cytoteciä. Käyrällä näkyi joitain epäsäännöllisiä supistuksia. Klo 10 maissa niitä tuli 5-7 minuutin välein. Kuin menkkajomotuksia alamahalla. Cytotec x 1 klo 10.15. Siitä tunnin päästä taas käyrälle. Cytotec alkoi vaikuttaa vähitellen. Taas verikoe klo 12, tulehdusarvot ok.

Puolilta päivin katsottiin ultralla vauvan asento. Leuka rinnassa olisi tulossa, hyvä. Supistukset ihan napakoita jo, jäädään niitä seurailemaan. Annoin miehelle luvan lähteä kotiin syömään ja huilaamaan. Kellotin supistuksia kännykän muistioon, koska oli tylsää. Niitä tuli edelleen 4-7 minuutin välein. Kylmänväristyksiä supistusten aikana.

Alunperin ajattelin, että ilmoitan vain vauvan syntymästä sitten kaikille läheisille, mutta enhän minä malttanut olla siinä tylsistyessäni viestittelemättä parille ystävälle, äidille ja siskolle, että nyt ollaankin jo tositoimissa!

Kahden maissa pystyin vielä nautiskelemaan kaakaosta ja pullasta, vaikka istuminen voimisti supistuksia. Mulle tarjottiin särkylääkettä, mutta halusin yrittää vielä ilman. Puhuttiin, että perätilavauvan ollessa kyseessä pääsee ehkä vähän herkemmin synnytyssaliin, mutta synnytyksen täytyy kuitenkin selvästi edistyä. Liikkumalla voisin helpottaa oloa ja vielä toisen Cytotecin voisin sille päivälle ottaa tarvittaessa. Ramppasin jatkuvasti pissalla ja takapuoli oli ihan kipeä jatkuvasta suolen tyhjenemisestä.

Samalla kun keho hoiti omaa osuuttaan, pää yritti vimmatusti käsitellä koko vauva-asiaa ja synnytyksen käynnistymistä. Oikeastiko olen nyt synnyttämässä? Nytkö me saadaan se vauva?

Kivut jännittivät ja pelottivat aluksi, mutta niihin tottui, kun ne voimistuivat vähitellen. Opin taas hengittelemään ja huokailemaan. Yritin ajatella, että "tämä on hyvää kipua". Olin iloinen, että homma edistyy. Jospa vaikka jo tänään saataisiin rakas vauva syliin! Puoli kolmelta alkoi tuntua, että kunpa mies olisi paikalla. Mietin myös särkylääkettä. Keskityin kestämään aina yhden supistuksen kerrallaan ja niiden väleissä huokaisin helpotuksesta ja keräsin voimia. Ähisin ja puhisin. Siellä kolmen muun naisen makoillessa väliverhojen takana. Mies sanoi pääsevänsä tunnin päästä luokseni. Olin pettynyt, että eikö aiemmin?!

Olin kellottanut supistuksia 12.30-15 välisen ajan. Kolmen aikaan supistukset alkoivat tulla 2-4 minuutin välein. Esikoisen synnytyksessä supistukset olivat selkeästi myös selän puolella, tässä synnytyksessä selässä ei tuntunut mitään vaan kaikki tapahtui alavatsalla. Lääkäri sanoi, että perätilasynnytystä ei yleensä vauhditeta oksitosiinitipalla vaan annetaan sen mennä omalla painollaan tai juurikin Cytotec-tablettia voidaan kokeilla. Pyysin hoitajalta särkylääkettä ja lämpöpussia. Lämpöpussi pahensi supistuksia ihan kamalasti, vaikka esikoisen synnytyksessä se oli korvaamaton. Otettiin taas käyrää vauvasta.

Oli kivaa päästä lääkärin tarkastettavaksi. Toivoin, että avautumisvaihe etenisi. Nyt olinkin 5 cm auki tai ainakin kanava oli tosi joustava. Mulle tuli juuri iso supistus, kun mentiin lääkärin huoneeseen. Nojailin pöytään, huohotin ja irvistelin. Lääkäri naureskeli, että nyt näyttää siltä, että synnytys on todella käynnissä. Olin tyytyväinen, että lääkäri sattui näkemään hyvän supistuksen. :D

Synnytyssaliin pääsemistä olin odottanut kovasti. Sinne siirtyminen merkitsee synnytyksen olevan meneillään ja kivunlievityksenkin keinot monipuolistuvat. Kävelin saliin lyhyen matkan. 

Ilokaasua meidän sairaalassa ei saa. Kohdunkaulanpuudute toimi hyvin ja oli kivuton ja nopea laittaa. Sen vaikutus alkoi hyvin pian. Makoilin sängyllä ja odoteltiin lopullista avautumista. Jossain vaiheessa kertakatetroitiin varmuuden vuoksi pissarakko tyhjäksi. Kun puudutteen teho alkoi heiketä, otin spinaalipuudutuksen. Keskusteltiin henkilökunnan kanssa eri puudutuksista ja he suosittelivat spinaalia. Sanoivat, että se vie kaiken kivun pois. Siinä on vain se erityisseikka, että sen vaikutus kestää parisen tuntia, että sinä aikana olisi tarkoitus sitten saada vauva ulos. Toki uudenkin spinaalin olisi voinut laittaa. Spinaalissa selkään ei kuitenkaan jää katetria kuten epiduraalissa eli lääkettä ei voi annostella lisää noin vain.

Spinaalipuudutus toi aivan autuaallisen olotilan. Ah tuhat kiitosta sen keksijälle! Ihan kaikki kipu lähti pois. Oli epärealistisen kivuton olo. Tosin anestesialääkärillä oli herneitä nenässä sitä laittaessaan. Käyttäytyi huonosti, mutta en jaksa kirjoittaa siitä sen enempää. Henkilökunnan välistä tiukkaa sanailua ja minullekin tiuskaisi, että "ei tällä selän köyristämisellä puudutusta saa!". Kätilö pyysi minulta anteeksi anestesialääkärin puolesta, mutta lähinnä mua vain huvitti, miten aikuinen nainen oli kuulostanut niin lapselliselta kiukutellessaan. Näin myöhemmin se on ihmetyttänyt kyllä vähän. Spinaalin jälkeen makasin tunnin: ensin toisella kyljellä ja sitten toisella. Jalkoja alkoi heti nipistellä ja kuumottaa, ylävartalossa kylmiä väreitä. Vähän myöhemmin alkoi ihoa kutittaa, kuten spinaalissa voi tapahtua. Olin niin onnellinen kivuttomuudesta!

Avautuminenkin edistyi, jes! Vauva oli kuitenkin vielä jokseenkin ylhäällä, joten sain ohjeen nousta ylös keinuttelemaan ja hetkuttamaan itseäni, jotta hän laskeutuisi. Kätilöiden kanssa naureskeltiin minun tanssiliikkeille. Pussailtiin miehen kanssa. Suorastaan hilpeä tunnelma. Sain oksitosiinia, jotta homma vauhdittuisi. Sitä lisättiin monta kertaa. Yhtäkkiä tunsin, että vuodan jotain isompaa. Kätilön kanssa tsekattiin ja arvatkaas repesinkö kun kätilö sanoi, että se on vauvan kakkaa! Kätilöäkin nauratti. En tiedä kuinka yleistä tämä on perätilavauvojen kohdalla. Vauva siis kakkasi minun housuihin ollessaan vielä ihan mahassa. Kakkaaminen ei aiheuttanut mitään toimenpiteitä, mutta kakkaa näkyi olevan vielä myöhemminkin lääkärin käsissä hänen tehtyään sisätutkimusta. :D

Vauvan sykkeet olivat aika korkealla jonkin aikaa. Niitä seurailtiin ja syytä pohdittiin. Antibioottia sain varmuuden vuoksi ja jotain lihaksia rentouttavaa lääkettä myös. 

Vajaan parin tunnin päästä spinaalin vaikutus alkoi laantua. Ensin tunsin supistukset vaimeina, mutta pian jo irvistytti taas. Hyvin nopeasti laitettiin uusi kohdunkaulanpuudute, joka auttoi heti. 

Ponnistusvaihe. Samoihin aikoihin alkoi tuntua takapuolessa pientä uutta tunnetta. Hurraa paineentunnetta!! Sain alkaa varovasti omaan tahtiin harjoitella ponnistamista. Olin tyytyväinen ja edelleen vähän epäuskoinen, että nytkö jo. Oksitosiinia sain taas lisää kun lääkäri totesi supistusten olevan vähän heikkoja (kuten esikoisenkin synnytyksessä oli). Samalla sängyn jalkopäästä otettiin pala pois ja asetettiin jalkatuet. Minun peppu oli siis sängyn reunalla ja jalat polviin asti pehmeissä telineissä. Kyseessä oli nk. poikkipöytä. Siinä asennossa oli ihan miellyttävä olla. Jalat saivat olla rentoina ja käsillä sai tukea sängyn kahvoista. Helpompaa kuin esikoisen synnytyksessä, jossa kätilöt tukivat minun jalkoja omilla vartaloillaan. Poikkipöytää en siis itse valinnut vaan se kuului perätilasynnytykseen.

Ponnistusvaihe kesti ehkä 6-7 supistusta. Koin ponnistusvaiheen helppona ja nopeana. Pepun syntyminen ei tuntunut paljonkaan ja ihan hämmästyin, kun lääkäri sanoi vauvan olevan jo napaa myöten ulkona! En osannut arvata sitä! Ponnistin naama punaisena kolmisen kertaa supistuksen aikana ja välillä tunsin ikään kuin vauvan liikkuvan. Tai ainakin kipu hellitti aina välillä ja jotain liikahti sisällä. Ponnistusten aikana tuntui, että verisuonet päässä varmaan räjähtävät.

Ponnistusvaiheen aikana synnytyssaliin (niille jotka ei tiedä, niin ihan tavallinen huonehan se on) tuli lisää väkeä. Ihan jossain synnytyksen loppuvaiheessa myös kätilö vaihtui. Se ei haitannut, koska uusi kätilö oli se sama, joka meidät otti vastaan synnytysvastaanotolla edellisenä yönä. Olivat kai tarkoituksella järjestäneet niin, että meille tuli sama ihminen. Kätilöopiskelija oli paljon läsnä koko synnytyksen ajan. Erikoislääkäri ja synnytyslääkäri olivat myös ihan rauhassa paikalla ponnistusvaiheen lähestyessä ja aiemminkin. Lastenlääkäri tuli myös paikalle varmuuden vuoksi. Myös muita tuli. Annoin katselijoille luvan tulla, vaikka en tarkalleen tiennyt, keitä siellä oli. Opiskelijoita varmaan ja ehkä ihan kätilöitäkin, oppimassa. Mua ei haitannut yhtään ylimääräiset silmäparit. Keskityin omaan hommaani. Tuntui, että perätilasynnytys oli monelle uusi asia, mutta erikoislääkäri puolestaan oli hyvin ammattimainen ja tiesi selvästi mitä oli tekemässä. Luotin häneen täysin. Vaikka olikin tosi nuoren näköinen! :D

Lääkärin tekemä pään ulosautto meni hyvin. Erikoislääkäri neuvoi synnytyslääkäriä, joka selvästi vasta harjoitteli kuinka toimenpide tehdään. Luotin silti siihen, että kaikki menee hyvin. Kahdestaan lääkärit istuivat siellä minun jalkopäässä katsomassa kuinka vauva tulee ulos. Huone oli hämärä ja vain kirkas kohdelamppu sojotti kohti minun paikkoja. Heh. Kun vauva oli lapaluihin asti ulkona, lääkäri auttoi hartiat. Se ei sattunut, mutta sitten tuli tosi voimakas kiristymisen tunne, joka oli todella inhottava. Piti kuitenkin siinä odottaa, että lääkäri nappaa vauvaa leuasta/suusta ja pyöräyttää vauvan pään siten, että se mahtuu tulemaan. Tavallisesti vauva pyörähtää itse tullessaan pää edeltä. Sitten ponnistuksella syntyi pää ja taisin vinkaista. En niinkään kivusta, mutta epämukavuudesta, kiristymisen tunteesta, kovasta puskemisesta ja siitä että halusin vauvan ulos. Viimeinen ponnistus oli selvästi pisin.

Tosi ihanasti kaikki kätilöt ja erikoislääkäri tsemppasi mua koko ajan. Kannustivat ja kehuivat. Ihastelivat miten hienosti ponnistin ja miten vauva liikkui hyvin. Ponnistin kuulemma täysin oikeaan suuntaan. Se tuntui aivan ihanalta kuulla, kun esikoisen ponnistusvaiheesta jäi niin epävarma olo sen kestettyä pitkään. Vaikea sitä on kuvailla, mutta olin lukenut jostain, että kannattaisi ponnistaa jotenkin selkärangan suuntaisesti alavatsalihakset rentoina. Yritin niin. Kätilöopiskelija oli myös ihan huippu ja oli mukavaa, että hän kävi moikkaamassa meidät vielä osastolla, jossa saatiin vielä kiittää häntä.

Ihan pian syntymänsä jälkeen vauva nostettiin minun vatsalle. Napanuora oli vielä kiinni. Itku siinä pääsi, kun toinen oli niin kaunis ja pieni. Pyöreä pää ja voimakas katse. Jalkaterät vähän vinksalleen taittuneina, kun oli istunut niiden päällä mahassa. Lyhyt tumma tukka. <3

Vauvan itkua odoteltiin hetki ja nopeasti kätilö leikkasi napanuoran ja alkoi hieroa vauvaa selästä. Vähän nosteli vauvaa ilmaan. Vauva selvästi yritti: ähisi ja tuhisi jotain. Onneksi saatiin pieni itkukin sitten pian. Helpotus! Kätilö sanoi heti, että vauvalla on isänsä tummat silmät, samanmuotoisetkin. Niin minustakin oli. Kuin isänsä vauvakuvista. Ensi-imetystä. Vauva sai ihan hyvät apgar-pisteet: pari pistettä taisi menettää. Kaikki hyvin. <3

Miehen rooli synnytyksessä oli olla paikalla, mutta näkymätön ja äänetön, varsinkin kipujen aikaan. En kestänyt ajatusta, että mies katselee kun olen tuskissani. Mies tiesi sen etukäteen. Synnytyssalissa välillä katsoin miestä sivutuolilla ja lähetin lentosuukon. Spinaalin jälkeen ennen ponnistusvaihetta tanssittiin yhdessä (kun mun piti heilutella itseäni) ja naurettiin. Ihmeteltiin monta kertaa synnytyksen kulkua verrattuna edelliseen kokemukseen. Ja oli kiva, että mieskin kommentoi puudutteen valintaa ym. päätöksiä, joita tehtiin. Yhdessä mietittiin, mikä olisi paras. Isän rooli synnytyksessä on kyllä vähän hankala, kun ei voi tehdä paljonkaan. Vain seurata mitä tapahtuu.

Istukka syntyi vajaa vartti vauvan jälkeen. Mulle oli laitettu esikoisen synnytyksessä tapahtuneesta verenvuodosta johtuen iso määrä oksitosiinia tässä vaiheessa. Istukka oli kokonainen ja vuotoa tuli vain vähän, yhteensä noin 400ml. Istukan tuleminen ei sattunut. Laitoin silmät kiinni kun kätilö otti istukan, etten näkisi sitä. En ole mikään veristen asioiden ystävä, vaikka kiinnostikin. Mies taisi vilkaista, kun puhui jotain maksasta. Eeh.

Jossain vaiheessa kätilö paineli kohdun ja antoi minunkin kokeilla, missä kohtaa kohtu oli supistumassa. Oli erikoista, että kohdun yläreunan pystyi niin hyvin tuntemaan käsillä. Melko pian kohtu oli jo supistunut navan korkeudelle. Ihmeellinen on keho.

Synnytyksen jälkeen olin heti ihan hyvävointinen. Repeämiä ei ollut tullut ja mikä myöskin hienoa, episiotomiaa eli välilihanleikkausta ei tarvinnut tehdä. Minulla oli naama täynnä pientä verenpurkaumaa (punaisia pilkkuja) ponnistusvaiheen seurauksena. Ne vaalenivat muutamassa päivässä. Saatiin loikoilla rauhassa synnytyssalissa ja pääsin omin jaloin suihkuun. Se tuntui ihmeellisen hienolta! Siis se, että pääsin heti suihkuun synnytyksen jälkeen enkä ollutkaan vuodepotilas niin kuin viimeksi. Meille tuotiin hyvä iltapala. Minä söin kuin hevonen. :D Kävely sujui hyvin ja pääsin pissallekin. Maitotippoja tuli vauvalle.

Kun minä olin suihkussa, kätilö punnitsi ja tarkasti vauvan miehen kanssa. Ihmetyin suuresti, kun kuulin, että vauva oli lähes 4 kg, vaikka painoarvio oli viikkoa aikaisemmin ollut 3,5 kg. Kätilö sanoikin, että jos paino olisi tiedetty oikein etukäteen, lääkäri ei välttämättä olisi uskaltanut suositella alatiesynnytystä. Pituutta poikasella oli 53cm. Pitkä poika. <3

Parin tunnin jälkeen minä pääsin pyörätuolin kyydissä osastolle vauva alasti paidan alla. Oli ihanaa saada vauva iholle, viimeksi kun jäin siitä paitsi ensimmäisenä päivänä. Oli myös kiva, että mies sai tulla saattamaan, vaikka oli yö ja osastolla ei periaatteessa saanut olla ylimääräisiä enää silloin. Mies lähti pian kotiin nukkumaan. Minä en muista, nukuinko sinä yönä. Tuskin paljonkaan. Väsytti kyllä kauheasti. Pienenpieni vauva kainalossa kapeassa sairaalasängyssä ihmettelin, että tässäkö nyt oikeasti olen tämän rakkaan kanssa. Että mitäs nyt sitten?