Tunnemyrskyä

Huh. En tiedä mistä aloittaisin.

Eilisillan elin tunnemyrskyssä. Eikä kyseessä ollut mikään pieni myräkkä vaan mikä lie taifuuni. On ollut nyt pari raskaampaa iltapäivää takana, kun on käyty paljon ostoksilla ja hoidettu asioita. Kohdattu remonttihaasteitakin ja vauvamaha on ollut raskas kantaa kesän kuumuudessa. Mielessä paljon. Ehkä se laukaisi kaiken muun.

Tuntuu niin typerältä, että minä joka inhoan stressiä ja olen edelleen vahvasti sitä mieltä, että jokainen ihminen voi paljon itse vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa ja jaksamiseensa, olen näin rikki. Ja tyhmää, että en meinaa löytää ratkaisuja, jotka helpottaisivat. Heikkoina hetkinä en millään löydä sitä avainta, jolla pääsisin negatiivisista ajatuksista. On raskasta olla tällainen. Pitäisi osata keskittyä hyvään ja välillä se onnistuukin. Välillä silti tulee romahdus ja kaikki kaatuu päälle ja itkettää niin että pitää muistaa hengittää.

Ja sitten harmittaa mahavauvan puolesta. Ja rakkaan kaksivuotiaan. Ja rakkaan miehen. He joutuvat tästä kuitenkin kärsimään jotenkin. Jos ei muuten, niin kireän ilmapiirin kautta. Ja mahavauva stressihormonien. Ja mies motkottamisen. Yritän olla itselleni armollinen ja ymmärtäväinen, mutta usein koen huonoa omatuntoa.

Eilen kaatuivat kaikki asiat. Tässä niitä harmeja satunnaisessa järjestyksessä. En tiedä, mikä on näistä kurjinta:

- Olo on ollut iso, turvonnut, kömpelö, ruma. Kauniit kesäpaidat ei mahdu päälle ja vaatekaapissa on suunnilleen kolme vaatetta, jota voin pitää helteellä. Uusia ei viitsi ostaa (syynä raha ja äitiysvaatteiden lyhyt käyttöikä). Jo nyt ahdistaa, joudunko taas käyttämään samoja sinipilkullisia Henkkamaukan imetystoppeja, joita käytin esikoisen synnyttyä vuoden. Ei, siihen en vain pysty. Suonikohjut on niin isot ettei tunnu kivalta olla ilman legginssejä. Mulla on vanhan naisen jalat, nyyh. Parturiaika on vasta heinäkuussa ja tukka tarttis jo kaikkea. Itsetunto seikkailee jossakin muualla.

- Parisuhde on koetuksella kaiken murehtimisen ja kiireen keskellä. Olen jatkuvasti pahantuulinen miehelle, joka on itsekin väsynyt. Tarvittaisiin kipeästi yhteistä aikuisten aikaa, mutta en halua anoppia lapsenvahdiksi. Illat menee miettiessä remonttia tai hoitaessa muita yhteisiä juoksevia asioita. Pelottaa, että ehditäänkö saada yhteisiä, mukavia, rentoja ja leppoisia hetkiä riittävästi ennen uuden vauvan syntymää. 11 viikkoa laskettuun aikaan.

- No ne remonttijutut. Onneksi päästään tällä viikolla näyttämään asuntoa remonttireiskalle, joka arvioi meidän suunnitelmien toteutuskelpoisuuden. Vielä moni mulle tärkeä asia on ihan auki, esim. kaunista ja meidän asunnon rakenteisiin sopivaa liesituuletinta ei tunnu löytyvän oikean kokoisena ja keittiön pienuudesta johtuen liesituuletin on ratkaiseva esteettinen elementti. Aikataulutkin venyvät jatkuvasti. Keittiöremppasuunnitelmat roikkuvat kun ei tiedetä, mikä on mahdollista käytännössä ja mikä ei. Kohta onneksi helpottaa tai ainakin toivon, että remonttireiska tietää kertoa meille enemmän.

- Miehen mielipiteet vaihtuvat "koko ajan". Keittiösuunnitelmaa päivittäessämme myyjän kanssa mies keksi yhtäkkiä innostua kiiltävistä kaapinovista, kun mulla on alusta asti ollut selkeä suosikki ja ollaan siitä sovittu pitävämme kiinni. On raskasta joutua uudelleen ja uudelleen miettimään uusia vaihtoehtoja, koska haluan toki huomioida miehenkin toiveet. En vaan jaksa enää yhtään "entä jos sittenkin"-lausetta vaan samantien menee hermo ihan täysillä ja lopulta tulee itku, jos toinen ei tajua. Että vähän stressiäkö? Heh.. Annoin kuitenkin periksi: kiiltävät ovet voi olla ihan hienot.

- Mies on myös tosi väsynyt uusista työhaasteista, kiireisistä päivistä ja kaikesta. Kuormittuneena jahkailee eikä osaa tehdä päätöksiä mistään. Minä taas stressaantuneena päätän mahdollisimman nopeasti asiat, silläkin riskillä että menee vähän pieleen. Minun mielestä esim. pieniin lapsen ostoksiin ei kannata uhrata liikaa energiaa tässä tilanteessa. Menee vain ja ostaa mitä tarvitsee, vaikka toisesta paikasta saisi pikkuisen halvemmalla. Kaikkia vaihtoehtoja ei vaan voi vertailla aina. Ei ole resursseja.

- Aikataulut venyvät jatkuvasti. Asiat eivät tunnu etenevän riittävän nopeasti. En halua käyttää koko elokuuta (miehen kesäloma) remonttijuttuihin vaan haluaisin perheelle niitä onnellisia hetkiä, pieniä kesälomareissuja ym.

- Oon ihan ok raskausdiabetesdiagnoosin kanssa, mutta hiilareiden kyttäily ei ole aina helppoa. Mittaustulokset on olleet hyviä ja tasalaatuisia, mutta on silti vaikea harjoitella sitä kohtuutta. Siis sitä, että makeaakin saa syödä, kunhan syö vähän. Vaikea päästä "kaikki tai ei mitään" -ajattelusta ja sitten harmittaa kun tuntuu, että mitään ei saisi syödä. Ja tulee huono omatunto jos syö jäätelöä tai pullaa.

- Jatkuva sivulausepuhuminen rahasta ja säästämisestä stressaa, vaikka pärjätään taloudellisesti ihan ok. On totta, että säästetään nyt ihan tietoisesti, jotta asuntolainaan satsattava alkupääoma olisi mahdollisimman suuri. En silti jaksa kuulla jatkuvasti pieniä huomioita rahasta, siitä mikä on edullisempaa kuin toinen ym. kun olen mielestäni ollut viime aikoina tosi säästeliäs. Oon jättänyt kauan haaveilemiani omia sisustus- ja keittiöjuttuja ostamatta, ostanut edullisempaa ruokaa, tinkinyt sieltä täältä, myynyt kirppiksellä kaikkea mikä irtoaa.

- Puhe säästämisestä vaikuttaa mm. siten, että en halua ostaa yhteiseltä taloustililtä mitään. Siis siltä, jonne vain mies laittaa tässä vaiheessa rahaa. Niinpä olen ostanut esim. lapselle vaatteita omalta tililtäni ja sekin kirpaisee, tuloja kun ei juurikaan ole.  Vaikka mies onkin sanonut, että voin sieltä taloustililtä ostaa tarpeellisia lapselle ja itselleni. On tuntunut, että ei olisi varaa mihinkään, vaikka sekään ei ole ihan totta.  

- Harmittaa, kun en pysty nauttimaan tästä raskausajasta täysin rinnoin. Lueskelin postauksia esikoisen odotuksesta ja haikailin sen puhtaan onnellisuuden perään. Olin onneni kukkuloilla. Nyt tuntuu pahalta, kun ei tunnu yhtä hyvältä. Huono omatunto. Vauva on kuitenkin tosi toivottu ja rakas jo nyt.

- Aikalailla koko ajan on tuntunut, että olen tässä raskaudessa yksin. Mies ei ole osallistunut tähän yhtä paljon kuin esikoisen aikana, vaikka onkin nyt alkanut jutella vauvalle säännöllisemmin. Edelleen luulen, että hän ei ymmärrä vauvan tulevan jo melko pian. Toisaalta hyvä kun tajuan jotenkin itsekään, että sikäli ei ihme.

- Mikä oma aika? Vähissä on nyt ollut vapaat hetket. Lapsen nukkuessa päiväunia, minunkin pitää nukkua. Iltapäivisin on hoidettu kaikkia tärkeitä asioita yhdessä ja iltaisin oonkin ollut jo ihan poikki.

- Pelkään, mitä tämä stressi tekee minulle synnytyksen jälkeen. Millaista iloa koen vauvasta? Miten jaksan väsymyksen?

- Uupuneena olen tosi paha suustani. Kiroilen ja tiuskin kuin uhmaikäinen teini. Uskokaa pois, näin se on. Se on tosi typerää ja rumaa. Pitäisi hillitä itseni, se on suuren tunnekuohun tullessa vain tosi vaikeaa.

- Tajusin eilen, että onhan toki koko vuosi ollut raskas ja kuluttava. Syksyllä olin yksinäinen ystävien lähdettyä töihin ja kesti kauan ennen kuin totuin uudenlaiseen arkeen, jossa ei niin vain kuulekaan ystävistä pitkin päivää, saati pysty kyläillä päivisin. Joulun jälkeen alkoikin sitten asuntosäätämiset anopin kanssa ja ne vaan pahentui kevään kuluessa. Muutenkin oli uuvuttava talvi ja kevät: pimeys, raskauden aikaansaama väsymys, anoppi ja muut asiat. Kalenteria taaksepäin selatessani on helppo huomata, että tohinaa on ollut. Enpä myöskään tiedä, mikä on raskaushormonien vaikutus apeuteen. 

Näistä saa ehkä sen käsityksen, että elämä on pelkkää huolta ja stressiä. Ei se niinkään ole. En vaan jaksaisi pyöritellä samoja asioita yhä uudestaan, kun on esim. alettu suunnitella remonttiakin jo hyvissä ajoin keväällä. On onneksi myös hauskoja juttuja, pusuja, silityksiä, vitsejä, nauruakin. On ollut perheen yhteisiä uimareissuja, lapsen hassutuksia, kivoja kesäsuunnitelmia, grilliherkkuja parvekkeella. Viimeistään 13 viikon päästä meillä on myös uusi perheenjäsen ja sitten meitä on neljä, siis neljä! Hurjaa! Ihana nähdä meidän uusi vauva. Miltä hän mahtaa näyttää? <3

Stressinaiheetkin varmasti hälvenevät kesän myötä. Remonttijutut selkiytyvät ja oma kroppa palautuu kevyemmäksi vauvan saavuttua ulkomaailmaan. Ihanaa kun on kesä ja ystävillä alkoivat pitkät kesälomat. Kaikenlainen välimatka anoppiin on tehnyt hyvää ja tekee varmasti jatkossakin. Edelleen yritän muistuttaa itselleni, että remontilla ei ole kiire. "Jouluksi kotiin" on ollut meidän periaate, mutta toivoisin toki jo aiemmin. Välillä kiireettömyys vain unohtuu. Mies on luvannut minulle omaa aikaa ja omia kesäreissuja. Minä olen luvannut hänelle samoja. On puhuttu mökkitreffeistä, että vietäisiin lapsi hoitoon mummulle ja mentäisiin läheiselle mökille kahdestaan. Näitä voisi toteuttaa toki milloin vaan, ei tarttisi odottaa miehen lomaa. Tyttö on aivan ihanainen ja rakas. Mahtava höpöttelevä nauruneiti. Että kyllä täällä iloitaankin ja rakastetaan.

Huolien purkaminen helpottaa. Eilen avautui hanat miehelle, mutta se auttoi. Ja kun saa empatiaa, se avaa mieltä entistä enemmän ja kaikki mahdolliset asiat tulevat esiin. Purkautuvat kuin tulivuori yllättäen. Aamulla oli vielä vähän outo olo, mutta tämän päivän aikana on asiat selkeytyneet taas kovasti. Aloin kirjoittaa tätä tekstiä aamusella ja nyt on iltapäivä. Olen siis härskisti ottanut omaa aikaa lapsen läsnäollessa. Välillä on leikitty ja istuttu potalla, katseltu meidän omia kotivideoita ja tehty ruokaa, oltu rauhassa. On ollut ihan hyvä päivä.

Lapsi on hyvä. Vauva on hyvä. Mies on hyvä. Minä olen hyvä. Kyllä tämä tästä.