Olisi paljon asiaa varhaiskasvatuksen nykytilasta sekä varhaiskasvatustyön arvostuksesta Suomessa. Palkkauksesta, työoloista, vaatimuksista, muuttuvista arjen tilanteista ja paineensietokyvystä, lasten hyvinvointia edistävistä tekijöistä, erityistä tukea tarvitsevien lasten huomioimisesta, päiväkotihenkilöstön työuupumisesta ja vaikka mistä. Tällä hetkellä kuitenkin eniten raivostuttaa, ärsyttää ja vihastuttaa tämä uusi hallitus, joka meinaa suurentaa päiväkotien ryhmäkokoja. Selvästikään näillä ihmisillä ei ole minkäänlaista kokemusta päiväkotielämästä saati työstä, jota siellä tehdään. Järkyttävää. Suorastaan pelottavaa.
Tällä hetkellä yhtä aikuista kohti on saanut päiväkotiryhmässä olla 7 yli 3-vuotiasta lasta. Hei tämän kanssa päiväkotiarki on jo säätämistä! Kolmevuotias on oikeasti vielä tosi pieni ja tarvitsee paljon ohjausta, apua ja huomiota kaikissa arjen tilanteissa. 5-6-vuotiaiden itsenäisistä vessareissuista selviytymiseen voi jo osittain luottaa. Tai siihen, että ulkovaatteet menevät päälle kun aikuinen niin pyytää. Ja sitten se sylin tarjoaminen. Kuinka yhden aikuisen syli voisi mitenkään riittää seitsemälle saati kahdeksalle (kuten hallitus on nyt päättänyt) pienelle tai isommalle, kun kaikki muutkin työn vaatimukset painavat henkilökunnan niskaan. Ja 5-vuotiaskin kaipaa vielä syliä ja intensiivistä aikuisen huomiota.
Jo nyt puljataan jatkuvasti lasten hoitopäivillä, läsnäoloilla ja selitellään tupaten täynnä olevassa päiväkodissa, kuinka vielä mahtuu laskennallisesti nämä viisi lasta hoitoon. Ja johtajat ovat jatkuvan painostuksen alla, että säästää täytyy. Ja työntekijät myös, että joustaa täytyy. Lasten oikeudet siinä kärsivät. Päiväkotiarjesta tulee helposti suorittamista, meteli kasvaa, tilat käyvät entistä ahtaammiksi, toiminnot ja tekemiset rutiininomaisiksi: varhaiskasvatuksen laatu kärsii.
Lapset ovat myös erilaisia. Samassa ryhmässä voi olla uhmaikäisiä tai muuten vain uhmakkaita, karkailevia, kotiin ikävöiviä, jonkinlaisen lääketieteellisen diagnoosin saaneita, ujoja, kiusattuja, kiusaajia, suorittajia, miellyttäjiä, huomionhakuisia, hiljaisia, syrjäänvetäytyviä, niitä jotka hyväksyvät kaiken, aivan kaikenlaisia lapsia. Jokaisessa lapsessa on ihania puolia, mutta jokainen tarvitsee myös erilaisia kasvatustavoitteita ja omanlaista huomiota. Työsarkaa riittää.
Huolettaa myös se, miten erityistä tukea tarvitsevat lapset pärjäävät. Miten päiväkodin henkilökunnalla on resursseja huomioida heidät erityisesti, kun tavallisessakin lapsiryhmässä on jo kovasti haastetta. Ei erityisavustajia, päiväkotiapulaisia, ahkeria ja kasvatushenkisiä sivareita tms. niin vain saa ryhmän avuksi. Ainakaan minun kokemuksen mukaan. Eikä esim. päiväkotiapulaisilla ole sellaista pätevyyttä, joka korvaisi kasvatusalan ammattilaiset. Eikä mitenkään pahalla vaan faktalla.
Erityisesti koen, että haastavinta on 3-4-vuotiaiden ryhmissä. Olen työskennellyt itse tämän ikäisten kanssa ja voin sanoa, että se oli välillä tosi raskasta. Lapset tietysti myös antavat hurjan paljon, mutta aikuisena ja työntekijänä sitä haluaisi kuitenkin tehdä työnsä mahdollisimman hyvin. Niin hyvin kuin lapset ansaitsevat. Mutta se on vaikeaa, kun koko ajan täytyy joustaa ja tulla vastaan, ymmärtää säästöjä ja sopeutua, huonolla palkalla iloisena tulla töihin. Tuntuu, että päättäjät eivät yhtään ymmärrä, millaista päiväkotityö oikeasti on.
Voisin paasata vielä vaikka mistä, mutta ärsyttää ihan liikaa selkeän tekstin kirjoittamiseksi. Pitäisi itse mennä ja vääntää rautalangasta päättäjille, että missä tämän maan tulevaisuus kasvaa. Ja vielä on sanottava, että moni työ on tärkeää ja merkityksellistä eri näkökulmista katsottuna. Päiväkotityö on kuitenkin yhteiskunnan kantava pilari. Ilman sitä jäisi aika moni muu työ tekemättä. Mihin ne lapset sitten vietäisi hoitoon ja kuka heitä sitten kasvattaisi hyviksi ihmisiksi. Töissä täytyy kuitenkin useimpien perheellisten ihmisten käydä. Plääh ja huoh. Tässä tämän hetken suurimmat tuntoni. Lisääkin olisi, mutta nyt ei jaksa. Harmittaa vaan.
Ps. Ja sinä päivänä kun lastentarhanopettajat menevät lakkoon huonon palkan tai muun vuoksi, olen mukana. Lentokentillä ja teollisuudessa kyllä osataan lakkoilla ja saada parempia työehtoja aikaan, miksi ei meillä?!
Pps. Tuossa alla vielä aiheesta yksi linkki hyvään kirjoitukseen, johon törmäsin. Tuossa mainitaan myös mm. turvallisuusnäkökulma. Se on myös yksi asia, joka on jo nykyäänkin minua usein mietityttänyt ja huolettanut. Muutenkin on henkisesti raskasta olla vastuussa toisten silmäteristä ja yrittää pitää heidät naarmuttomina aamusta pitkälle iltapäivään. Ja kun kaksi silmää meillä jokaisella vain on. Minä en ainakaan osaa katsoa niillä eri suuntiin yhtä aikaa. Päätä kyllä osaan kääntää, mutta eipä sekään turvallisuutta takaa. Pitäisi olla koko ajan niskaa pyörittelemässä. Herra Poliitikko voi tulla itse kokeilemaan.
http://piiacollan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/195903-lisaa-lapsia-ovista-ja-ikkunoista
Nyt huokaisen ja hukutan tämän angstini ja huoleni Aino-pakettiin. :]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti