Vajaa viikko äitienpäivään. Ensimmäinen äitienpäivä, jolloin olen virallisesti äiti. Jo viime vuonna koin olevani äiti, koska vauva oli mahassani. Äitiyden kokonaisvaltainen kokemus on tullut todelliseksi kuitenkin vasta vauvan synnyttyä. Siispä nyt on ensimmäinen äitienpäiväni.
Viikko ennen äitienpäivää oli aiempina vuosina käsittämättömän kivulias ja surullinen. Varsinkin keskenmenojen jälkeen pelkkä ajatuskin äitienpäivästä oli tikarin pisto sydämessä. Äitienpäivää ei voinut oikeastaan edes ajatella, koska jo pelkkä ajatus äitiyden ikävästä ja lapsen kaipuusta oli niin murskaava. Varsinaisena äitienpäivänä välttelin facebookkia, kun minua surettivat fb-kavereiden kommentit kuten: "äitiys teki minusta onnellisen", "olen maailman onnekkain kun saan olla äiti" ja "äitiys on parasta mitä tiedän". Heillä oli silti oikeus iloita onnestaan, en vain pystynyt omassa surussani lukemaan näitä kirjoituksia. Sen sijaan mieleen jäivät lämpöisinä ne puolitutut, jotka toivottivat hyvää lapsettomien lauantaita.
Minulla on oikeus olla onnellinen äitiydestä ja iloita siitä. Minulla on oikeus kailottaa sitä maailmalle ja kertoa, miten rakas ja korvaamaton tyttäreni minulle on. Onneni kertominen ei kuitenkaan yhtään himpun vertaa vähennä sitä empatiaa, välittämistä ja ymmärrystä, joka minulla on niitä kohtaan, jotka vielä kaipaavat äitiyttä. Etenkin ajattelen heitä, joilla ei vielä ole ollenkaan lapsia.
Surressani aiemmin lapsettomuutta ja keskenmenoja ajattelin, että ei minun tuskani taida oikeasti kiinnostaa joitain minun sen hetkisistä kavereistani. Tuntui, että he sanovat kauniita asioita, mutta oikeasti ajattelevat vain omaa perhettään ja omia lapsiaan ja arkisia asioitaan ja seuraavassa hetkessä unohtavat, että minulla on niin vaikeaa. Tarkoitan tässä sellaisia kivoja tyyppejä, kavereita, miehen kautta tutuksi tulleita ihmisiä ja joitain työkavereita. Ystävät ja läheiset tietenkin olivat aina tukena ja heistä huomasinkin, että he ovat aidosti pahoillaan ja huolissaankin. Ja että varmasti ajattelivat minua ja meidän tilannetta omilla tahoillaan ja toivoivat sydämmestään meille hyvää. Kaukaisemmilta kavereilta tuleva tuki tuntui usein pinnalliselta. Tällaiset kaveruudet ovatkin nyt jääneet vähän paitsioon. Se harmittikin aluksi, koska oikeasti tykkäsin ja tykkään edelleen näistä ihmisistä. Olisin halunnut tehdä heistä ystäviä, lähentyä. Sain kuitenkin tavallaan rukkaset.
Minä koen vahvasti, kun joku kertoo kärsivänsä lapsettomuudesta. Muistan sen tuskan ja surun ja katkeruuden ja kateuden. Vaikka hän olisi aivan vieraskin ihminen, tunnen empatian ja välitän hänestä. Toivon oikeasti, että hän saisi kaipaamansa. Olen aina joskus ajatellut erästä minun sukulaista, jolla ei vielä ole lapsia. Olen kuullut, että hän ei ole saanut niitä toiveistaan huolimatta. En ole puhunut hänen kanssaan vuosiin, joten tämä aihe ei varmastikaan ole se, josta aloittaa. Minua oikeasti kiinnostaa tukea ihmisiä, jotka käyvät läpi samaa kuin minä kävin. Ymmärrän kuitenkin, että minun tukeni ei paljon lohduta, koska minä kuitenkin olen ollut onnekas ja saanut lapsen. Olen myös saanut sen ensimmäisistä hoidoista. En voi siis ymmärtää niiden surua, jotka yrittävät lasta erilaisin hoidoin vuosia tai niitä, jotka eivät saa lapsia ollenkaan. Sen voin kuitenkin arvata, että sekin suru on suuri.
Ei ollut tarkoitus kirjoittaa surusta. Oli vain tarkoitus kertoa, että minä välitän. Vaikka minulla onkin lapsi ja olen itse onnellinen. Jos olisin facebookissa, toivottaisin tänä vuonna kaikille hyvää Lapsettomien lauantaita. Pienelläkin kommentilla voi olla merkitystä niille, jotka surevat hiljaa. Äitienpäivänä laittaisin seinälleni punaisen sydämen, yksinkertaisena viestinä siitä, että olen ollut äärettömän onnekas.
Ps. Itse kirjoitan luonnollisesti äitiydestä, koska olen nainen. Miehetkin saavat kaivata isyyttä ja surra sen menetystä. Sekin suru on yhtä suuri. <3
<3
VastaaPoista