Kuinka oppia olemaan oma itsensä

Matkan jälkeen kävin ruokakaupassa ja päässäni soi lastenlaulu. Teki mieli hyräillä sitä ääneen. Mutta heti tuli ajatus, että "voinko" ja että "mitä nuo muut ajattelevat jos lauleskelen täällä itsekseni". Bussissa tajusin yhtäkkiä kaipaavani erästä ystävää tosi paljon, mutta ensimmäiseksi tuli mieleen, että "voinko soittaa hänelle bussimatkan aikana" siis että "haittaakohan puheluni noita muita matkustajia". Plääh. Hyräilin ja soitin. Onneksi.

Minun haasteeni on aina ollut toisten miellyttäminen ja myötäily. En ala tässä nyt pohtimaan tämän piirteeni syntyä, mutta se on aivan selvästi ollut minussa jo lapsuudesta asti. Olen pelännyt, mitä muut minusta ajattelevat ja yrittänyt toimia niin, että kellään ei olisi mitään pahaa sanottavaa minusta ja toiminnastani. Niinpä olen aina ollut se hymyilevä, kiltti ja ystävällinen ihminen. Liian kiltti. Se joka ei (muka) suutu koskaan ja ketä voi ohjailla. Onneksi olen päässyt ylikiltteydestä jo pääosin eroon. Työtä se on vaatinut ja vaatii edelleen jatkuvaa aktiivista työstämistä. Koko elämän prosessi, luulen. Välillä huomaan vieläkin myötäileväni liikaa tiettyjä ihmisiä, esim. anoppia ja ystäviäkin. En tavallaan uskalla sanoa omia mielipiteitäni selkeästi ja jämäkästi. Ja jälkikäteen harmittaa. 

Matkoilla ja suurissa kaupungeissa koen enemmän rauhaa ja vapautta. Siellä voin ajatella, että minua ei tunne kukaan eikä minun tarvitse esittää mitään. Niin, onhan se tyhmää että en osaa ajatella sillä tavoin omassa pikkukaupungissani. Suurissa kaupungeissa on helppo olla oma itsensä ja toisaalta hävitä ihmismassaan. Siellä on muutenkin enemmän erilaisia ihmisiä, jolloin on helpompi myös itse tuoda erilaisuutensa esiin. On tosi hölmöä, kun ei uskalla olla oma itsensä aina. Roolin esittäminen kun on niin energian haaskaamista ja kun kuitenkin olemme erilaisia jokainen. Älytöntä resurssien hukkaamista yrittää olla sellaista mitä ei ole. Jostain hylätyksitulemisen pelostahan tämä kaikki taitaa johtua. Tuntuu myös, että Suomessa arvostetaan tietynlaista jäykkyyttä ja asiallisuutta. Ehkä siihen liittyy sekin, miksi ruokakaupoissa laulaminen on niin harvinaista. Ulkomailla kuulen ihmisten hyräilevän useammin missä vain.

Minua ärsyttää huomata itsessäni välillä sellainen anteeksipyytelevä asenne muita ihmisiä kohtaan. On eri asia olla ystävällinen ja kohtelias ja osata pyytää anteeksi silloin kun sille on syy. Toisia ihmisiä ei kuitenkaan tarvitsisi kumarrella suotta. En ole huonompi tai alempiarvoisempi kuin he.

Heti matkan jälkeen minua ei kiinnostanut pätkääkään nähdä tiettyjä naapureitamme kerrostalon pihalla saati pysähtyä puhumaan heidän kanssaan. Aiemmin olen aina hymyillyt ja jutellut muutaman sanan näille ihmisille, jotka myös usein ulkoilevat päivisin meidän lähialueella. Nyt oli kuitenkin äärimmäisen epäsosiaalinen olo. En jaksanut esittää, että minua kiinnostaa. 

Opiskellessani yliopistolla luin sivuaineena sosiologiaa. Erityisen mielenkiintoisia olivat kaupunkisosiologian tenttikirjat. Kaupunkiympäristössä ei voi toimia toisten ihmisten kanssa samalla tavalla kuin maalla. Maaseudulla jossa ihmisiä on vähän, jokaisen vuorovaikutustilanteen tai ihmisten välisen kohtaamisen voi kokea täysillä ja keskittyä toiseen ihmiseen. Ihmisen henkiset resurssit yleensä riittävät siihen. Kaupungissa on niin paljon kaikenlaisia kohtaamisia ja tilanteita, että ihmisen täytyy suojella itseään olemalla tietyllä tavalla välinpitämätön. Jokaiselle vastaantulijalle ei voi hymyillä edes ystävällisyyttään, saati että juttelisi niitä näitä. Sellaista ei jaksa.

Minua on aiemmin pidetty monessa eri ympäristössä, sekä eri työpaikoissa että varmaan ystäväpiireissäkin, sellaisena aina-ystävällisenä-ja-hymyilevänä ihmisenä. Minulle on monesti sanottukin, että "sinä se olet niin hymyileväinen ja mukava aina" jne. Plääh. Sellainen on raskasta. Eikä se ole tottakaan. En vain ole ilmaissut rumia ajatuksiani ääneen vaan esittänyt mukavaa. Haluan tottakai olla kiva ja kohtelias toisille. Huonotkin hetket saavat kuitenkin näkyä elämässä ja olemisessa.
 
Olen vasta näin aikuisena ymmärtänyt, että minun ei oikeastikaan tarvitse hymyillä kaikille. Hymyttömyys ei tarkoita, että ajattelisin kielteisiä asioita. Se tarkoittaa, että annan hymyn kyllä herkästi sellaiselle, josta pidän tai joka sen ansaitsee. Silloin hymy on aito. Mutta lakkaan hymyilemästä kaduilla sellaisille puolitutuille, jotka eivät hymyilytä minua oikeasti. Tällaisia ovat esimerkiksi tutut kasvot entisestä myyjän työstä tai naapurit joiden kanssa en jaksa jutella.

Jatkan edelleen näiden asioiden työstämistä itsessäni. Vähitellen pääsen lähemmäs vahvempaa itseluottamusta ja rohkeutta olla oma itseni.