Kyllä se taisi flunssa lopulta minutkin löytää, vaikka oon ollut niin tyytyväinen, että koko raskauden aikana ei ole suurempia tauteja ollut. Viikonloppuna ja maanantaina oli pientä nuhaa ja silmien herkkyyttä, mut eilinen tiistai oli jo parempi. Tänään kuitenkin koko aamupäivän töissä sain pitää paperia sekä oikeassa silmässä että oikeassa nenänreiässä, kun koko ajan vuoti. Muuten olo on ollut vahva ja terve. Onneks sain viettää tänään pitkän pätkän pienimpien nukkarissa, jossa sain itsekin levättyä mukavasti. Ja siellä keksin, että suun kautta hengittäminen vähentää vuotamista. Silmä ja nenäkin siinä sitten rauhottui ja loppupäivä oli jo ihan mukava.
Eilen tuli taas yhteisesti puheeks työkaverien kanssa, että mulle on valittu sijainen. Odotan kovasti jo äitiyslomaa, mutta ajatus siitä, että joku toinen tulee minun paikalle touhuamaan noiden ihanien lapsukaisten kanssa, sai aikaan jonkinlaisen haikeuden. Viimeisimpinä työpäivinä aivan varmasti päästän monet itkut ja annan lukuisat halit kaikille. Työ on työtä, mutta kyllä minä olen kiintynyt noihin hoitolapsiin. Ne on olleet mun muruja jo reilut pari vuotta ja oon seurannut niiden kasvua tosi läheltä päivittäin. Kesällä/syksyllä kyllä ajattelin mennä näyttämään vauvaa sekä työkavereille että hoitolapsille. Etenkin kun lapsetkin on päivittäin eläneet mukana tässä mun odotuksessa: silitelleet mahaa sekä ihailleet ja ihmetelleet sitä, väittäneet tunteneensa potkuja (vaikka eivät välttämättä olis tunteneetkaan, hih), jutelleet vauvalle, kuunnelleet sitä korva mun mahassa kiinni, keksineet vauvalle nimiä ja pohtineet vauvan olemista ja syntymistä. Ja kaikki tämä ihan oma-aloitteisesti. Mutta kunhan työt sitten oikeasti loppuvat, niin varmasti se tuntuu oikein hyvältä. Saa keskittyä ihan kokonaan tähän uudenlaiseen elämänvaiheeseen.
Ja tosiaan, työpäivät vaan vähenevät! Enintään 18 päivää jäljellä. Työkalenteriin kirjoiteltiin alkukeväällä juttuja, joita voitais tehdä ennen kuin jään pois. Lähinnä sellaista toimintavuoden koontia. Nyt alkaa tuntua, että niitä asioita pitäisi oikeasti alkaa tehdä! Vaikka toisaalta en stressaile niistä, koska minun työt joka tapauksessa loppuu kun pääsiäinen on vietetty. :)
On mielenkiintoista, että tässä odotusaikana sitä valmistautuu parhaansa mukaan vauvan syntymään ja vauva-arkeen mm. ostamalla kaikkia tarvikkeita, pesemällä vaatteita ja siivoamalla kotia. Tuntuu välillä niin kovin tärkeältä saada järjestettyä joku tietty kaappi tai varasto. Vaikka sitten kun se vauva oikeasti syntyy, niin eipä siinä varmaan heti mielessä ole keittiön sekavat kaapit tai mikään muukaan tuollainen pikkuasia. Tarkoitan, että odotusajan "suuret ja tärkeät asiat", kuten tavaroiden ostamiset ym. muuttuukin luultavasti yhtäkkiä pikkuasioiksi, kun vauvasta huolehtiminen on niin iso juttu.
Löysin eilen netistä aivan yllättäen meidän synnytyssairaalan sivuston, jossa kerrottiin vastasyntyneen ensipäivistä sekä sairaalan käytännöistä. Sairaala-aika on vilahdellut muutenkin jo mielessä ja kysymyksiäkin herännyt. Mietin esimerkiksi, että saanko sairaalassa riittävästi apua vauvan hoitamisessa. En haluaisi tuntea, että joudun selviytymään liikaa yksin vauvan kanssa. Jokainen kokee tietenkin nämä asiat omalla tavallaan. Minä oon kuitenkin jo varautunut siihen, että siellä pitää itse kysellä paljon asioita ja pyytää tarvittaessa apua. Että jos en itse pyydä apua, minun ehkä oletetaan selviytyvän yksin.
On myös vaikea kuvitella sairaala-aikaa, kun en ole koskaan ollut sairaalassa hoidossa. Saati synnytysosastolla. Sitä huomaa miettivänsä niinkin pieniä juttuja kuin huoneiden ulkonäköä, omaa ulkoilumahdollisuutta, ruokailukäytäntöjä tms. Oikeasti koen olevani aika noheva naisihminen, että todennäköisesti muutamat sairaalapäivät menee ihan hyvin. Ehkä miehen puolesta vähän harmittaa, että hän joutuu tulemaan yöksi kotiin ja jättämään minut ja vauvan sairaalaan. Ja toki mietityttää, että miltä minusta tuntuu olla siellä yötä ilman rakasta miestä. Onneks miehen vierailuaika on lähes koko päivän pituinen, eli klo 8-20, joten eiköhän siinä kuitenkin ehditä olla yhdessä ja vauvan kanssa. :) Ja luultavasti illalla mua jo väsyttää kiitettävästi, että en välttämättä edes jaksa ikävöidä Ukkoa öisin. :) Tämä kaikki siis olettaen, että synnytys menee suht tavallisesti ja vauva voi olla alusta asti meidän kanssa samalla osastolla. Mutta en murehdi liikaa, lähinnä vain mietiskelen, kun ei ole aiempaa tietoakaan asioista. Varmasti moni asia selveneekin tässä viimeisten viikkojen aikana neuvolassa ja synnytysvalmennuksessa, ja viimeistään siellä sairaalassa sitten. :)
Nyt sapuskaa ja telkkua. Ihana vauva vaihtelee paikkaansa mahassa, venyttelee käsiään ja jalkojaan ja välillä saattaa jopa potkaista niin että äiti säpsähtää. Ja taisinpa bongata sen kuuluisan hikankin, kun niin kovin säännölliseen tahtiin napsutti alamahassa. <3
Minä olin esikoisen syntymän yhteydessä elämäni ensimmäisen kerran sairaalassa ja ihan hyvin siellä meni. Toki sairaaloissa voi olla erilaisia käytäntöjä, mutta kannattaa tosiaan varautua siihen, että on itse oma-alotteinen ja aktiivinen ja pyytää neuvoja ja apua, silloin sitä parhaiten saa. Itselläni ei käynyt mielessäkään ulkoilut sairaala-aikana. Oulussa on ollut sellainen käytäntö, että äiti saa kyllä poistua osastolta, mutta vauva ei saa. Eli vauvan on voinut jättää hoitajien kansliaan hoitoon, jos on halunnut käydä jossain. Mulla meni yöt huonosti sairaalassa, outo ympäristö, niin en saanut kunnolla nukuttua. Miestä oli tietenkin ikävä, mutta kyllä sen kesti ihan hyvin, kun tiesi, että seuraavana päivänä nähdään taas. Kannattaa yrittää levetä mahdollisimman paljon aina silloin, kun vauvakin nukkuu. Ruokailusta en taida sanoa mitään, kun ne käytönnöt voi olla niin erilaiset.
VastaaPoistaOlet jo hurjan pitkällä! <3
VastaaPoistaIhania lapsia! Uskon, että tulee olemaan haikeaa jättää työt ja nuo lapset. Eiköhän se haikeus unohdu viimeistään sitten, kun oma pieni syntyy. :)
Hyviä vointeja viimeisille viikoille <3