Ne jotka on lukeneet mun aivan ensimmäisen blogitekstini, tietävät, että tämä on kolmas raskaus, jota elän. Lähimmät ystävät, perhe ja työkaverit tietävät, että raskauden odottaminen ja kahdesta keskenmenosta toipuminen olivat minulle/meille erityisen raskasta aikaa. Koin silloin kaikki vaikeat tunteet.
En ole oikeastaan enää miettinyt rankkaa yritysaikaa. Jotenkin olen halunnut keskittyä nyt vain tähän hyvään ja suureen onneen, jota päästiin elämään. En ole silti unohtanut, miten vaikeaa oli kun piti pelätä, että saadaanko ikinä lasta. Tai sitä, miten epäreilulta edelleenkin tuntuu, kun joku kertoo raskautuneensa vahingossa tai ensimmäisten kiertojen aikana.
Joskus mietin, mitä ihmiset kaupungilla ajattelevat, kun näkevät minut ja vauvamahani. Katseita on nimittäin tullut. :) Tykkään mahastani ja näytän sitä mielelläni. Mielessä on kuitenkin käynyt, että miltä niistä lapsettomista tuntuu, jotka näkevät minut hymyilemässä mahani kanssa. Itse lapsettomana sellainen kirpaisi lujaa. Silloin tuntui tosi epäreilulta. En silti lakkaa hymyilemästä ja silittelemästä tätä rakkaan vauvani yksiötä. Enkä mielestäni liikaa ajattele, mitä vieraat ihmiset minusta ajattelevat. Ehkä halusin vain sanoa, että en ole unohtanut, että olen etuoikeutettu kun saan odottaa lasta ja että raskaus on jo näin pitkällä. Enkä ole unohtanut, miten kipeästi keskenmenot ja pitkä yrittäminen koskettivat.
Lapsettomuuteen liittyen olen miettinyt myös sukulaisiani, ystäviäni ja muita läheisiä. Kukaan ei ole kertonut minulle, että kärsisi lapsettomuudesta. Eikä siitä ole helppo kertoakaan. Eivätkä kaikki edes halua kertoa. Tai että juuri minulle kertoisivat. Olenkin miettinyt, että minun raskauteni saattaa olla vaikea asia myös joillekin tutuilleni. Mutta kuten sanoin, minä saan olla tästä vauvasta ja raskaudesta ja äitiydestä täydellisen onnellinen. Ja myös näyttää onneni. Ymmärrän kuitenkin, miltä lapsettomuus tuntuu.
Raskaana oleminen ei ole ollut aivan sellaista kuin luulin. Ensinnäkin olin tietenkin odottanut kaikenlaisia vaivoja: kovaakin oksentelua, huimausta, selkäkipuja jne. Kuka tietää, vaikka ne olisivat vielä edessä :) mutta tähän mennessä olen päässyt vähällä. Olin ehkä myös luullut, että muutun jotenkin ihmisenä. En osaa oikein selittää sitä tarkemmin, mutta olen lähipäivinä havahtunut ajatukseen, että enhän minä mihinkään ole muuttunut, vaikka vauva onkin tulossa. Samoja asioita tykkään tehdä ja samat asiat ovat epämieluisia. Toki raskaus on tuonut kaikenlaista uutta ajateltavaa ja huolta. Ja siitä stressaamisesta kirjoitinkin jo aiemmin. Mutta oikeasti olen aika samanlainen kuin ennenkin. Se on ollut ehkä jännäkin huomata. Ja mukava. Olen jotenkin tajunnut, että vaikka vauva on suurin mullistus meidän elämässä ja että hän täyttää meidän maailman viimeistään synnyttyään (ja nytkin jo), muutakin elämää on. Äitiyden lisäksi olen edelleen myös vaimo, ystävä, sisko, lapsi, miniä, työkaveri ja paljon muuta. Minulla on omat tunteeni, omat harrastukseni ja lempipuuhani. Samoin minulla on omat kehityshaasteeni. En siis pelkästään ole vain vauvani äiti. Se on ollut jotenkin vapauttavaakin muistaa.
Mutta nyt mun pitää lähteä tekemään aamupalaa ja pukemaan jotain säädyllistä päälle. Tunnin päästä meen ystävän luokse tsekkailemaan hänen ihanalta vauvaltaan pieneksi jääneitä vaatteita. Jos vaikka löytyisi jotain sopivaa meidän vauvalle. :)
Ja piti sanoa, että uusi mahakuva on tulossa aivan piakkoin, kunhan ehdin sen vaan tänne laittaa. Samoin laitan kuvia vauvanhuoneen verhoista ym. hankinnoista kunhan niitä saan näpsittyä.
Eihän se raskaus varsinaisesti ihmistä muutakaan, ajatusmaailmaa ehkä. Mutta odotappas, kun se vauva syntyy. Se voi jo muuttaa. Itse en kyllä koe mitenkään radikaalisti muuttuneeni, mutta kyllähän tämä äitiys tuo itselle uusia hmm... miten sen nyt sanoisi "ulottuvuuksia". Äidinrakkauden määrä yllätti minut ihan sata nolla jo laitoksella, se jatkuva huoli pikkuisesta vauvasta oli aluksi jotain ihan käsittämätöntä. Nopeasti ne pahimmat huolet onneksi meni ohi, mutta eihän se huolehtiminen koskaan lopu. Yllättävän pienestäkin sitä lapsensa kohdalla huolestuu. Myös se yllätti, että se lapsi todellakin menee ihan kaiken edelle, myös parisuhteen edelle. En ikinä uskonut, että minun ja mieheni väliin voisi joku tulla, mutta niin vain tuli ja kohta tulee toinen, eikä se ahdista tippaakaan :)
VastaaPoistaEihän kaikki tietenkään koe asioita samallatavalla. Ja kyllä mulla edelleen on myös omia menoja ja meillä on edelleen myös parisuhdeaikaa. Nyt meillä on myös perheen keskeistä laatuaikaa. :)
Kiitos kun jaoit kokemuksesi! Oli kiva lukea esim. siitä miten äidinrakkautesi heräsi tosi vahvana jo laitoksella.
PoistaMinulla varmaan tuo lapsen pitkä "yrittäminen" vaikutti siihen, mitä odotin itse raskaudelta. Koin tosi vahvasti ja murskaavasti sen, että meille raskauden onnistuminen ei ollutkaan heti niin helppoa, vaan tuli keskenmenoja, kierrot menivät sekaisin ja vauva ei lähtenyt alulle vaikka kuinka haluttiin ja yritettiin. Raskaudesta ehkä tuli silloin minulle jonkinlainen ihmeellinen/satumainen asia, sellainen kaukainen haave ja pumpulinen toiveunelma. Keskitin kaiken energiani ja ajatukseni lapsen alulle saamiseen ja raskauden toivomiseen. Toive raskaudesta ja suru keskenmenoista oli läsnä joka päivä siellä missä olinkin. Ajattelin raskautta koko ajan ja ehkä luulin, että sitten joskus kun olen onnellisesti raskaana, ajattelen silloin ainoastaan vauvoja. Mietin esimerkiksi, että miten pystyn olla ollenkaan töissä raskaana, että pystynkö ollenkaan keskittymään työhöni vai ajattelenko vain vauvaa.
Alkuraskaudessa ajattelin tietenkin aamusta yöhön kaikkia raskaus- ja vauvajuttuja. Ja edelleenkin vauva ja siihen liittyvät asiat täyttää mun päivät, myös työpäivien aikana. :) Ja kun vauva syntyy, hullaannun siitä varmasti ihan täysin enkä muusta osaa enää puhuakaan. Mutta silti tässä loppuraskaudessa oon taas alkanu muistaa, että elämässä on kuitenkin muutakin. Vaikka vauva on täyttänyt ajatukset, oon pystynyt tekemään myös esim. työni hyvin. Että lapsi ja elämän muut osa-alueet eivät sulje toisiaan pois, vaan niistä voi iloita yhtä aikaa. Esimerkiksi että saatan jatkossakin haluta matkustella silloin tällöin, vaikka minusta äiti tuleekin. Tai että odotan kesää ihan vain kesän ja auringon takia, en pelkästään siksi että vauva syntyy silloin. Äitiyden lisäksi voin nauttia myös muista asioista, sellaisistakin jotka eivät liity suoranaisesti meidän vauvaan. :)
Odotan vauvan syntymää tosi paljon ja odotan kovasti sitä, että häkellyn vauvan ihanuudesta.
Ihanaa että kommentoitte mun tekstejä. Silloin pääsee itsekin pohtimaan asioita vielä lisää. =)