Ah viikonloppua!
Jonkinlainen köppäistyminen on tullut vähitellen tutummaksi. :) Sen huomaa ihan arjessa ja esim. äitiysjoogassa jotkut liikkeet jäi jo tekemättä kun vihloi taas lonkkaniveleen. Kävely töihin aamuisin tuntuu vielä kevyeltä, mutta joinakin päivinä keho on jo kovin väsynyt iltapäiväisellä kotimatkalla. Vaikka matkaa ei ole edes pitkästi. Olot, oireilut ja väsymykset on kovin vaihtelevaisia: jonakin päivänä oon köppäeukko ja jonakin vetreä ja virkeä menijämama.
Pidempi seisominen saattaa väsyttää enemmän jalkoja, ja töissä hakeudun herkästi ja vaistomaisestikin enemmän istumaan kuin ennen. Makuulta nouseminen on hieman jo hidastunut, ja loppuviikon trendinä on ollut kaksi vessakäyntiä yössä (aiemmin ollut vain yksi). Toki heräilen useammin kuin kahdesti, esim. kääntämään kylkeä. Nukkumaan meneminen klo 22 riittää yleensä levänneeseen aamuoloon arkena. Aika harvoin vaan maltan siihen aikaan mennä sänkyyn. Välillä selviän päiväsaikaan ilman pissalla käyntiä pitkänkin ajan, joskus taas käyn aika useinkin. Myös janon tunne on palannut, mikä on varmasti ihan hyvä, kun työpäivän aikana en varmaan juo riittävästi. Rivakka kävely ei enää houkuta.
Muutaman kerran oon aikaansaanut jo maitopyykkiäkin, kun paitaan on tullut pieniä tahroja! Jotenkin vaan kiva huomata, että keho toimii ja asiat etenee. Vauvan liikkeet tuntuu joinain päivinä selvemmin ja joinain päivinä harvoin. Mieliala on ollut tällä viikolla taas ihan hyvä, vaikka työmotivaation puute on varjostanut aamuja. Ehkä työmotivaatioonkin vaikuttaa yleinen tekemisen hidastuminen ja kehon helpompi väsyminen. Ei jaksa eikä toisaalta edes huvita tehdä enää kaikkea niin tehokkaasti. Ja väsyneiden iltapäivävuorojen jälkeen ei huvittaisi elää samaa uudestaan huomenna ja ylihuomenna. Mutta vielä kuitenkin töissä porskutan ja viikot menee nopeasti kun on arkena tekemistä.
En muista oonko kirjoittanut, miten ihanasti työpaikan lapset elää tätä odotusta mun kanssa. Päivittäin joku lapsista puhuu vauvalle, toivottaa sille hyvät huomenet ja heipat iltapäivällä, silittää mun mahaa tai vitsailee siitä. Mun mahassa on kuulemma jättimäinen suklaamuna, tai sitten diskopallo. En oo halunnut mitenkään tyrkyttää tätä vauva-asiaa lapsille vaan pikemminkin niin, että lapset on itse saaneet kysellä ja kommentoida, jos heistä on siltä tuntunut. Ja yllättävän paljon se on lapsia kiinnostanut ja puhututtanut. Ja meidän vauvakin on varmasti päässyt kokemaan kaikenlaista mun työpäivien aikana. Ainakaan hän ei ole elänyt kovin hiljaisessa ympäristössä..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti