Viimeaikaisia harmeja

Edellinen viikko on ollut vaikea. Kaikki maailman epävarmuudet ja turhuudet vyöryi päälle yhtäaikaa. 

Surin syvästi hiuskatoani, joka alkoi taas tuttuun tapaan vauvan ollessa 3 kk. Odotin, että tilanne helpottaa kuukaudessa kuten viimeksikin, mutta välillä tuntui jo, että tukkaa lähtee aina vaan. Nyt kun vauva on kohta 5 kk (hui!), ongelma taitaa tasoittua. Harjaan jää jonkin verran, mutta se on toki normaaliakin. Harva tukka harmittaa ja vie itsevarmuutta. Ponnari on ohut ja pipon alta pilkistävät muutamat latvat. Nyyh.

Muutenkin mulla on ollut jonkinlainen kehokriisi meneillään. Oon tyytyväinen itseeni aloitettuani Fitmama-valmennuksen, mutta sen toteuttaminen on ollut haastavaa tässä pikkulapsiarjessa. Peilistä katsoo tietysti vielä pitkän aikaa löysä ja pullea nainen. Olo on kömpelö ja tasapaino huono. Oon soimannut itseäni menneistä valinnoista ja harmitellut entisiä epäonnistumisia. Surrut arjen kuormittavuutta. Muutoksen vaikeutta. Vanhojen murehtiminen on ihan tyhmää ja turhaa, mutta kaikkeen väsyneenä siihenkin joskus sortuu.

Kehokriisiin on liittynyt tavallaan myös ikäkriisi, joka putkahti esiin ihan yllättäen. Olen tajunnut, että en ole enää nuori vaan alan oikeasti vanhentua! Mikä shokki! :D Mutta vakavasti puhuen, keho ei enää toivu huonoista elintavoista niin helposti kuin ennen. Paino ei putoa liian herkästi ja pelkään, että minusta tulee keski-iässä lihava diabeetikko. Mietin yhtenä päivänä myös, että elämä on tässä ja nyt. Juuri nyt pitää tehdä kaikkea mistä unelmoi. Olen ehkä unohtanut sen taas näitä pieniä hoitaessa.

Puhuttiin miehen kanssa, että sitten kun täytän 40 vuotta, voidaan jättää lapset mummuille ja papoille hoitoon ja lähteä viikoksi kahdestaan taas New Yorkiin. Apua, minäkö muka kohta 40! :D No siihen on kyllä vielä aika kauan aikaa. Lapset on silloin 9 ja 7. Niin, ellei uusia lapsia tule sitä ennen. Eheh.

Takaraivossa olen ollut mietteliäs meidän rahatilanteenkin suhteen, vaikka pärjätään ihan hyvin kuitenkin. Asuntokauppojen ja ison remontin jäljiltä tosin kaikki meidän säästöt on nollissa, niin yhteiset kuin henkilökohtaisetkin. Se kirpaisee, koska jouduin käyttämään remonttiin myös ne säästöt, jotka olin luokitellut nk. "pyhiksi". Ne joihin ei kosketa vaikka mikä tulisi ja ne jotka säästetään vanhuuden varalle. Ajattelen niitä tavallaan eläkesäästöinäni. Oma henkilökohtainen raha tuo turvaa ja vapautta. Minua on entisessä elämässä kohdeltu huonosti talousasioissa ja sieltä tämä kumpuaa. Onneksi vähitellen saadaan taas talous tasapainoon ja jossain vaiheessa taas voi alkaa niitä säästöjäkin kerryttämään. Ja rakastan tätä kotia. Mielelläni tähän sijoitinkin.

Olen myös ollut liikaa kotona. Vaikka nautin rauhallisista kalsaripäivistä lasten kanssa, kaipaan muutakin. Kaipaan kipeästi omaa aikaa. Kaipaan itseäni ja rooliani pelkkänä naisena, pelkkänä ihmisenä, pelkkänä ystävänä. Harmittaa, kun mies voi lähteä ensi viikolla työristeilylle kahdeksi päiväksi. Noin vaan. Hänen ei tarvitse miettiä, miten lapset saavat syödäkseen täällä. Odotan omia reissuja ja vapaa-aikaa. Onneksi kuopus ei ole niin takertuvainen vauva kuin esikoinen aikanaan. Pärjää hyvin muutaman tunnin ilman tissiä. Silti jo mietin, kuinka kesällä teen ihan oman matkan Helsinkiin ilman ketään. Olen kadottanut itseni tänne äitiyden taakse. Nämä lapset on niin ihania ja rakkaita, mutta viikon paras hetki oli kun kävin ystävän kanssa kahdestaan kahvilla ilman ketään lapsia. Kaipaan nimenomaan sellaista tekemistä, jossa lapset eivät ole mukana. Silloin saan tilaa ajatella muutakin. Kotona se on vaikeaa.

Kaipaan myös ystäviä. Se tuntuu olevan kroonista. Kaipaan nimenomaan niitä lähimpiä. Niitä tiettyjä, joiden kanssa voi olla rennosti kalsareissa ja lelujen keskellä. Niitä joille voi sanoa, että "ota sieltä jääkaapista ite". Onneksi mulla heitä on. Nähdään vaan niin harvoin. Aina en jaksa edes viestitellä. Ystävyys ei katso välimatkaa vaan lämpimän suhteen voi kokea viestienkin välityksellä. Silti ystävyyteen pitäisi nähdä vähän vaivaa. Välillä se unohtuu itseltä, kun kovasti väsyttää ja on harmeja mielessä. Toivoo vaan, että toiset pyytäisivät ja ehdottaisivat kaikkea. Unohdan, että pitäisi itsekin pyytää ja kutsua kylään.

Oon ollut tosi tyytyväinen, kuinka paljon ollaan miehen kanssa siivottu meidän kotia nyt. On saatu hirvittävä kasa rojua pois: kirppikselle ja roskiin. Olen mukaillut konmari-menetelmän oppeja ja pyrkinyt säästämään vain ne tavarat, jotka tuottavat aitoa onnellisuutta ja iloa meille. Mieskin on innostunut tästä ja siivonnut omia juttujaan. Olen niin ylpeä hänestä.

Siivotessa on vastaan tullut kuitenkin kaikkia vanhoja turhia tavaroita ja niiden näkeminen on ollut raskastakin. Marie Kondon kirjassakin puhutaan siitä, että siivoamalla konkreettisesti turhat tavarat pois puhdistetaan samalla myös elämää yleisesti. Siltä se on tuntunutkin. Siivotessani mietin ensimmäisenä, tekeekö esine minut onnelliseksi. Jos päädyn vastaamaan "ei", mietin heti, että miksi olen sitten säilyttänyt sen. Usein tavaraan on liittynyt aikanaan vahvoja tunteita. Esimerkiksi olin säilyttänyt pientä pokaalia lapsuudesta asti, koska olin lapsena ollut niin ylpeä saatuani sen. Ihkaoikea pokaali minulle! Silloin tunsin olevani niin hyvä ja taitava pesäpalloilija. Itsetuntoni taisi tarvita tukea tuolloin. Säilytin pokaalia 22 vuotta. Siis apua. 

Säilytin pitkään myös mm. vanhoja ryhmäkuvia lukiosta. Ajattelin, että vanhempana niistä on kiva katsella itseä ja muita, muistella. Vaan ei. Olen aina vihannut niitä, edelleenkin, joten varmaan myös myöhemmin. Kuvista muistan vain sen epävarmuuden, joka itselläni oli tuolloin. Muistan myös hankalat kaverikuviot ja sen kuinka koin jääväni ulkopuoliseksi. Sen miten tunsin olevani kömpelö kaikissa vaatteissa ja miten tukka ei mennyt yhtään hyvin juuri kuvauspäivänä, jos muutenkaan. Miksi siis enää haluaisin tuntea noita fiiliksiä kuvia katsellessa kun vaihtoehtona on hävittää kuvat ja unohtaa.

Olen käynyt paljon läpi vanhoja valokuvia. Heittänyt pois ison määrän. Miettinyt siinä samalla mm. lapsuuden ystävyyssuhteita, omaa kehokuvaa, vanhempieni toimintaa, omia käsityksiäni ja tunteitani. Kun sanoin, että on ollut raskasta nähdä vanhoja turhia tavaroita, tarkoitan, että on ollut raskasta käydä asioita noin paljon läpi. Toisaalta se on ollut todella avartavaa ja opettavaista. Olen oppinut itsestäni uutta.


Nyt nämä kriisit ja harmit onneksi vähän helpottaa. Olen ottanut omaa aikaa lähes joka päivä. Mies on auttanut enemmän. Olen nähnyt ihanaa ystävää ja ollut itsekseni. Avautunut Fitmaman kannustavassa fb-ryhmässä. Käynyt kahvilassa ja kävelyllä. Ostanut itselleni uuden kivan kevättakin. Satulintukin oli yhden päivän mummulassa. Olen suunnitellut Helsingin retkeä vauvan kanssa ja varannut itselleni jalkahoidon ja kasvohoidon. Olen pohtinut kovasti liikkumiseen ja motivaatioon liittyviä asioita ja yrittänyt tehdä kestäviä ratkaisuja elämäntapamuutokseen liittyen. Notkosta noustaan aina.