Sinne taas lähti pikkuinen, reppu selässä, mummun luokse päiväksi. Huoh. Olipa haikeaa.
Se reppu tän tunteen varmaan laukaisi. Tuli mieleen, että ennen lasten saamista en voinut kuvitellakaan tätä rakkauden ja suojelun määrää, jota lapsiaan kohtaan voi tuntea. Olen karhuemo. Esikoinen on minun pieni tyttöni. Varmaan aina. Minä olen varmaan se äiti, joka itkee lapsen mennessä kouluun ja kaikissa muissakin siirtymissä. Itkee haikeudesta ja luopumisesta, lapsen eri vaiheiden päättymisestä.
Hän on meille niin uskomattoman rakas lapsi. Niin on poikakin, aivan yhtä rakas ja ihana, mutta tänään on tyttöni vuoro olla tämän kirjoituksen keskiössä.
Mutta kyllä minä haikeuden lisäksi iloitsen joka hetki. Olen niin onnellinen meidän terveydestä ja siitä että saadaan olla yhdessä. Siitä että lapset oppivat uutta ja minä opin heistä. Elämä on jännittävää, kun lasten kasvaessa siitä tulee aina niin erilaista. Vauvan kanssa on aivan erilaista kuin pienen koululaisen. Pienen koululaisen kanssa erilaista kuin esiteinin. Ja sitten se murrosikä ja itsenäistyminen. Ja sen jälkeen kaikki elämän vaiheet. Se kun voi katsoa aikuisia lapsiaan ja huomata heidän pärjäävän omillaan.
Se äidinrakkaus. Se ei kuitenkaan koskaan katoa, luulen. Toivon, että minun aikuiset lapset voisivat tulla lapsuudenkotiin aina samalla rentoudella ja aitoudella kuin minäkin voin mennä omaani. Avoimina, rehellisinä, luottavaisina, omina persooninaan. Luottaen siihen, että heidät hyväksytään sellaisina kuin ovat ja että siellä heitä aina rakastetaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti