"Oletteko käyneet jo ultrassa?" "Mitä siellä neuvolassa tehdään?" "Millä raskausviikolla olet?" "Milloin on laskettu aika?" "Tiedättekö jo vauvan sukupuolta?" "Potkiiko se, miltä se tuntuu?" "Miltä tuleva synnytys tuntuu, jännittääkö?" "Mitä ruokia voit syödä?" "Oletteko tehneet jo vauvalle jotain hankintoja?" Jne.
Esikoista odottaessani multa kyseltiin usein fiiliksiä ja raskauden kulkua. Silloin tultiin myös omatoimisesti hipelöimään mun vauvamahaa, josta en kylläkään pitänyt, enkä pitäisi nytkään. Nyt on kuitenkin tullut jo aika selväksi, että ei nämä toisten ja kolmansien lapsien raskausajat kiinnosta lähipiiriä läheskään yhtä paljon kuin se esikoisen odotus. Se on vain tosiasia, luonnollistakin tavallaan.
Mulle tämäkin raskaus on kuitenkin jännittävä, suuri ja elämän mullistava asia. Juuri kun arki 2-vuotiaan esikoisen kanssa on tasoittumassa ja jollain tavalla helpottumassa, koko vauvahomma onkin alkamassa uudelleen! Kääk! Siis kun on oppinut nyt tuntemaan tätä lasta ja hänen temperamenttiaan ja tarpeitaan, tuleekin taas ihan uusi tyyppi tähän soppaan mukaan. Ja uudestaan ne yövalvomiset ja tissiriippuvuudet ja väsymykset ja kaikki muut. Ja vielä meidän omasta tahdosta ja toiveesta! :D
Paljon on unohtunut esikoisen vauva-ajasta, vaikka siitä on vasta pari vuotta. Paljon on unohtunut raskauden aikaisista väsymyksistä ja haasteista. Tällä kertaa haasteet ovat myös uusia, kun perheessä on jo yksi pieni huollettava, joka selkeästi nauttii runsaista virikkeistä ja erilaisista touhuista. Toisen lapsen saapuessa täytyy opetella uudestaan ne kaikki asiat, joita silloin tehtiin. Ihan vauvan perushoidosta kehityksen seuraamiseen. Sen lisäksi että vastaa samalla esikoisen tarpeisiin. Toisaalta kokemus esikoisesta huojentaa mieltä: vauvavuosi menee lopulta kuitenkin nopeasti ja kaiken tarvittavan oppii tekemään. Toisaalta mielessä pyörivät välillä myös ne kamalat kuukaudet, kun nukutin lasta iltaisin yksin makuuhuoneessa 3-4 tuntia putkeen ja vieraannuin puolisosta hetkeksi. Tai kun vauva vain itki vatsavaivojaan eikä mikään auttanut. Tai kun yritin hillitä lapsen vatsavaivoja omaa ruokavaliotani rajusti karsimalla. Tai kun itkeskelin väsymystäni milloin missäkin. Ehkäpä toisella kerralla osaa näissä tilanteissa paremmin. Tai ainakin osaa olla armollisempi itselleen. Osaa ehkä pyytää apua paremmin. Toivon.
Jokainen raskaus on myös erilainen. Samoin synnytys. Se että olet kerran synnyttänyt, ei tarkoita sitä, että seuraava synnytys menisi todellakaan samalla tavalla. Kaikkea voi tapahtua. Kaikki voi mennä todella jouhevasti ja lapsi vain putkahtaa maailmaan. Tai voikin tulla jotain yllättävää, jota et arvannut etukäteen. Ei ole mitään rutiinihommaa mennä puskemaan melonia "sieltä". Vaikka olisit sen jo kerran tehnytkin. Heh. Synnytys on sen verran yksilöllinen, herkkä ja voimakas kokemus, että monelle synnyttäneelle äidille on varmasti jäänyt siitä erilaisia tunteita ja ajatuksia mieleen. Hyviä tai huonoja. Helposti niitä miettii ja jännittää etukäteen sitten toisen ja kolmannen lapsen saapuessa, vaikka periaatteessa tietäisikin miten homma etenee oppikirjoissa. Jokainen synnytys on kuitenkin omanlaisensa.
Olen minä itsekin syyllistynyt tuohon toisten ja kolmansien lapsien "unohtamiseen". Oma elämäntilanne myös vaikuttaa paljon, miten luonnollisesti ja kiinnostuneesti toisten raskauteen suhtautuu. Ainakin lapsettomuusjakso on jättänyt muhun sellaiset jäljet, että ärsyynnyn heti, kun joku kertoo että "tehtiin/tehdään lapsi kesäksi, syksyksi, talveksi tai kevääksi". Oma asenteeni on, että lapsia ei tehdä, niitä saadaan. Ainahan voi yrittää ja toivoa, mutta itsestäänselvänä lapsen saamista ei pidä pitää. Lapsettomuustaustaisena on vaikea innostua toisten vauvauutisista, joista aistii tällaista itsestäänselvyyden asennetta.
Kiireisenä ja stressaantuneena ei myöskään välttämättä osaa huomioida toisen raskautta. Minua harmittaa edelleen, kun en ollut erään sukulaislapseni odotuksessa ja vauvaelämässä läsnä yhtä paljon kuin erään toisen lapsen. Olin silloin tosi kiireinen opiskeluissa ja töissä eikä oma elämäntilanteeni muutenkaan ollut lähelläkään lasten hankkimista. En ymmärtänyt asian suuruutta. Nyt kun itse olen taas raskaana, mua kovasti kiinnostaa aina toisten samassa tilanteessa olevien jaksamiset ja kokemiset. Sitä helposti hakeutuu sellaisten seuraan, joiden tietää ymmärtävän. Ja haluaa myös tarjota omaa ymmärrystään muille.
Eli kyllä minä tavallaan tajuan, että ulkopuoliset eivät pidä tätä meidänkään raskautta nyt mitenkään erikoisena asiana tai sellaisena, että siitä tarvitsisi niin kiinnostua ja kysellä. Enkä minäkään jaksa siitä kokoajan puhua, muutakin elämää meillä tietysti on. Ulkopuolisilla tarkoitan kaikkia meidän perheen ulkopuolisia ihmisiä: mummuja ja pappoja, ystäviä, sukulaisia, niitä lähimpiäkin. Ja eihän tämä niin paljon heitä koskekaan. Mutta itse kyllä tykkäisin aina välillä jutella rauhassa jonkun kanssa raskaudestakin. Välillä vain tuntuu, ettei ketään oikein kiinnosta. Minun elämässä tämä on kuitenkin tosi iso asia. Onneksi mulla on joitain ihania ihmisiä, joiden kanssa voin jutella ihan kaikesta, mutta joskus kyllä tuntuu myös aika yksinäiseltä olla tässä tilanteessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti