Meidän rakas 2,5-vuotias, niin uhmaikäinen. Hänen elämänsä on välillä niin vaikeaa. Mielipide vaihtuu tuosta noin vaan ja aluksi kaikki on tietenkin ei. Yhtäkkiä onkin joo ja siinä välissä tietysti isot itkut. Rakkaus, reppana. Kasvaminen on joskus niin hankalaa. <3
Poikakin on niin ihana. Meidän oma hymypoika. 2,5 kk. Tykkää jutella ja hymyillä. Ilmoittaa, jos on "unohdettu" liian kauaksi aikaa yksikseen lattialle ja kaipaa seuraa. Nostaa päätään nohevasti mahalla ollessaan. Niin söpö nappisilmä. <3
Remontti on loppusuoralla. Urakoitsija on moneen otteeseen sanonut kaiken olevan valmista silloin ja silloin, mutta aina on jotain estettä tullut, että aikataulu on venähtänyt. Nämä viimeiset viikot on olleet tosi raskaita meille kaikille. Mies on joka päivä käynyt hakemassa rautakaupasta tai kalustemyyjältä mitä lie puuttuvia kahvoja, hanoja ja kylppärin työtasokin saapui vasta eilen. Ikean kamojakin odotetaan yhä, vaikka niiden piti tulla neljä päivää sitten.
Minä olen ollut yksin molempien lasten kanssa aamusta iltaan, joista toisella taas mahavaivoja (joko minun lohen, glögin tai pipareiden ansiosta) ja toinen ollut flunssassa. Öisin imettänyt ja nukkunut huonosti omalla minimaalisella sängynreunalla, joka minulle on suotu. Ei siis olla vieläkään saatu aikaiseksi ottaa sivuvaunua käyttöön vaan poika on nukkunut meidän välissä. Tosin yöllä hän kiehnää itsensä ihan minuun kiinni ja pakottaa minut siirtymään aina vain enemmän reunalle. Uuteen kotiin sivusänky käyttöön, kiitos.
Päivä kerrallaan on eletty, yritetty selviytyä miehen pitkistä iltavuoroista ja kaikesta. Viimeisiä remonttilaskuja odotettu kauhulla ja muuttoasioita suunniteltu. Oon tyytyväinen, että sain varattua meille pianon kuljetuksen muuttofirmalta. He ovat niitä tottuneet siirtelemään niin kiva saada painava ja iso soitin siirrettyä kunnialla. Kamalasti ollut pieniä muistettavia asioita. Toisaalta sellainen päiväkotityöstä tuttu kaaoksen hallinta on ollut jopa, uskallanko sanoa, virkistävää. Aivot on saaneet kaipaamaansa työtä kun on pitänyt huolehtia monesta asiasta yhtä aikaa. Hassua puhua virkeydestä tässä väsymyksessä. Henkistä virkeyttä.
Banaanilaatikot alkavat olla taas lopussa. Pitäisi hakea lisää kaupasta. Liinavaatteet ajattelin sulloa vain isoihin jätesäkkeihin. Oon samalla siivonnut kaappeja. Sieltä on löytynyt kaikkea mielenkiintoista, niin hyvässä kuin pahassa. On kummaa, miten aina löytyy vanhoja turhia papereita, joita oon säästänyt vuosikymmenen ajan. Pöllöä. Onneksi en enää säästele niin paljon. Lasitavaraa, joka on lojunut kaapin perukoilla koko meidän parisuhteen ajan. Vanhoja käyttöoppaita ja kamalia, rikkinäisiä ja vanhoja, joulukoristeita. Ja kun minä luulin jo siivonneeni paljon viime vuosina.
Aarteitakin on löytynyt. Esimerkiksi pappani ja mummuni toisilleen lähettämiä rakkauskirjeitä, ajalta ennen vanhempieni syntymää. Mummuni neulatyyny ja kalenteri, johon on merkitty hiihdetyt kilometrit. Heille annettu pääsiäiskortti, johon olin kirjoittanut lapsena "Hyvää pääsiäistä ja kiitos kaikesta". Se taisi olla tärkeä heille, kun se on kerta säästetty. <3 On löytynyt kauniita kortteja, joista aion tehdä kokoelman lapsen seinälle. Kivoja askartelutarvikkeita. Postimerkkejä. Unohdettuja ja ihania joulukoristeita.
Jännittää uusi koti. Vauvaelämä kahdessa kerroksessa. Uusi ympäristö. Tavaroiden saaminen paikoilleen. Päivät yksin lasten kanssa siellä miehen ollessa töissä. Jännää. Ihanaa. Uusi kaunis koti, meidän itse tekemä. <3
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muutto ja remontti taaperon kanssa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muutto ja remontti taaperon kanssa. Näytä kaikki tekstit
tiistai 29. marraskuuta 2016
keskiviikko 6. huhtikuuta 2016
Ajatuksia muuton ja vauvan vaikutuksesta taaperoon
Kirjoitin tämän tekstin jo pari viikkoa sitten, mutta tässä se nyt vasta on. Samat ajatukset edelleen, mutta stressi vauva-arjen ja remontin/muuton yhdistämisestä on ollut pari viime päivää nyt erityisen pinnalla. Epätietoisuus vuokralaisten lähtemisen ajankohdasta on ehkä pahinta. Ja kiireen pelko. Tässä kuitenkin tämä kirjoitus:
"Viime viikkoina oon miettinyt aika paljon tänä vuonna edessä olevaa muuttoa ja tietysti myös vauvan saapumista sitten syksyllä. Lähinnä että miten ne vaikuttavat tuohon meidän esikoiseen. Tyttö on meille maailman arvokkain ja rakkain. Koen suurta painetta hoitaa asiat niin, että tytön elämä ei missään vaiheessa järkyty liikaa, mistään syystä.
Netistä lueskelin toisten perheiden muuttokokemuksia ja jäin siihen fiilikseen, että muutto sujuu kyllä. Lapsi varmaan sopeutuu ihan hyvin, kun on enemmän tilaa leikkiä ja juosta, omat tärkeät lelut ja tavarat ympärillä, samoin omat ihmiset. Päästään käymään uudessa kodissa varmaan monenmonta kertaa ennen muuttoa, jo ihan remontin takia. Varsinainen muutto hoitunee ihan kunnialla, kun ajoissa pakataan ja sovitaan lapsen hoidosta muuttopäivänä esim. mummun kanssa. Muut apujoukot on myös varmasti tarpeen. Muuton ajankohta on vielä ihan auki. Se riippuu vuokralaisten lähtemisestä sekä remontin sujumisesta ja nopeudesta. Mutta siis tänä vuonna. Mielellään ennen vauvan syntymistä.
Haluaisin tosiaan kuitenkin muuttaa kun vauva on vielä mahassa. Luulen, että vauvan saapuminen on esikoiselle paljon dramaattisempaa kuin muuttaminen. Mustasukkaisuutta ja muitakin ristiriitaisia tunteita voi tulla, mikä on aivan normaalia ja ymmärrettävää. Olisi hienoa, jos oltaisi uudessa kodissa jo tuolloin, että voitaisiin keskittyä sitten täysin esikoisen ja vauvan hoivaamiseen eikä muuttolaatikoiden kantamiseen ja purkamiseen. Tai ihan vain sekavassa kodissa elämiseen vauvan ensikuukaudet. Remontin haluan kuitenkin heti pian täysin valmiiksi. Luulen, että minun pää ei kestä semmoisia "ikuisia hommia", jotka jää pyörimään, kuten listojen kiinnitys, verhotankojen laittaminen tai taulujen paikkojen miettiminen.
Lapsen reaktio uuden vauvan syntyessä tai sen jälkeen vaihtelee varmasti. Jotkut varmaan alkavat heti hoivata vauvaa ja auttaa äitia ja isää vaipanvaihdossa ym. kykyjensä mukaan. Jotkut lapset voivat käyttäytyä aggressiivisesti vauvaa kohtaan ja yrittää satuttaa häntä. Jotkut eivät välttämättä noteeraa vauvaa paljonkaan tai välitä siitä. Pottailuissa ja muussa kehityksessä saattaa tulla taantumaa. Temperamenttikin vaikuttaa reaktiotapaan.
Netissä jollain palstalla joku kirjoitti kivasti, että "kun vanhemmat suhtautuvat myönteisesti ja iloisesti uuteen tilanteeseen, esikoinenkin sen huomaa". Vaikka eihän se aina näin helposti mene. Esikoisen erityisen runsas huomioiminen ja rutiinien samanlaisuus varmasti kuitenkin auttaa. Ja meillä varmaan sekin, että esikoisella on paljon mukavaa tekemistä. Hän kun sitä muutenkin jo näyttää kaipaavan: leikkiseuraa, touhua, ulkoilua. Samoin se, että vieraat kylään tullessaan huomioivat esikoisen ensin kunnolla. Tästä aiotaan sanoa kaikille meidän kyläilijöille syksyllä. Yhteinen rauhallinen oma aika kummankin vanhemman kanssa on myös tärkeää. Ja kaikenlainen kehuminen kun isompi lapsi yrittää auttaa tai hoitaa uutta vauvaa. Imetyshetkistä voi tehdä porukan yhteisiä leppoisia tilanteita, esim. ostamalla esikoiselle uusia kirjoja erityisesti niitä hetkiä varten. Niitä voidaan lueskella samalla kun pienempi syö. Rintamaitoa voi antaa maistaa, jos tahtoo, vaikka ei minusta kyllä taaperoimettäjää taida tulla. That's not my thing, I think. Toisaalta ikinä ei kannata olla liian ehdoton, kun koskaan ei voi tietää mikä sopii kenellekin parhaiten. En kyllä usko, että meidän tyttökään enää kiinnostuisi tissistä. =D Mä en ole kokenut vielä millään tavalla aiheelliseksi puhua esikoiselle meidän tulevasta vauvasta. Siis että olisin kertonut hänelle, että "äidin mahassa on vauva". Esikoinen on vielä niin pieni. Ehditään kyllä sitten myöhemmin kesällä ottaa hänet odotukseen mukaan.
Kantava ajatus mulla kuitenkin on, että oon aina ajatellut lapselle olevan hyötyä sisaruksesta. Ihan jo siitäkin, että saa kasvaa jonkun muun lapsen kanssa. Saa oppia häneltä ja opetella tulemaan toimeen silloinkin kun toinen ärsyttää. Ehkä saa jopa leikkikaverin tai ainakin jonkun joka tietää millaisessa tilanteessa ja ympäristössä lapsi on kasvanut ja elänyt. Toivottavasti tietenkin elinikäisen ystävän. Joten vaikka toisen vauvan syntyminen saattaa olla hankala tilanne esikoiselle, se on lopulta hänen etunsa ja ilonsa eikä se kuitenkaan ole häneltä pois, vaikka aluksi hän saattaa niin kokeakin. Vanhemmilla on siinä suuri vastuu ja työ, jotta esikoinen ei jää paitsioon. Meillä onneksi on mummukin auttamassa tarpeen tullen, esim. esikoisen ulkoilukaverina. Tämmöisiä ajatuksia tästä nyt."
Tänään en siis murehdi enää yhtään sitä, miten varsinainen muutto menee vaan sitä, ehditäänkö muuttaa ennen vauvan syntymää ja miten Satulintu reagoi uuteen vauvaan. Ja että millaista se arki sitten on siellä uudessa kodissa, kun siellä on kaksi pientä tarvitsevaa. Se onkin oikeasti ehkä suurin huoli. Miten tyttö pärjää uudessa tilanteessa ja vähintään yhtä paljon mietin, miten minä pärjään lasten kanssa?! Osaanko ja pystynkö huomioida esikoista riittävästi? Sielussa korventaa jo nyt se pelko, että jos tyttö kokee, ettei saa riittävästi huomiota äidiltä. Se tuntuu minusta aivan murskaavalta. Hän on meille niin tärkeä, etten keksi sanoja sitä kuvaamaan. Onkohan kellään samanlaisia mietteitä?
"Viime viikkoina oon miettinyt aika paljon tänä vuonna edessä olevaa muuttoa ja tietysti myös vauvan saapumista sitten syksyllä. Lähinnä että miten ne vaikuttavat tuohon meidän esikoiseen. Tyttö on meille maailman arvokkain ja rakkain. Koen suurta painetta hoitaa asiat niin, että tytön elämä ei missään vaiheessa järkyty liikaa, mistään syystä.
Netistä lueskelin toisten perheiden muuttokokemuksia ja jäin siihen fiilikseen, että muutto sujuu kyllä. Lapsi varmaan sopeutuu ihan hyvin, kun on enemmän tilaa leikkiä ja juosta, omat tärkeät lelut ja tavarat ympärillä, samoin omat ihmiset. Päästään käymään uudessa kodissa varmaan monenmonta kertaa ennen muuttoa, jo ihan remontin takia. Varsinainen muutto hoitunee ihan kunnialla, kun ajoissa pakataan ja sovitaan lapsen hoidosta muuttopäivänä esim. mummun kanssa. Muut apujoukot on myös varmasti tarpeen. Muuton ajankohta on vielä ihan auki. Se riippuu vuokralaisten lähtemisestä sekä remontin sujumisesta ja nopeudesta. Mutta siis tänä vuonna. Mielellään ennen vauvan syntymistä.
Haluaisin tosiaan kuitenkin muuttaa kun vauva on vielä mahassa. Luulen, että vauvan saapuminen on esikoiselle paljon dramaattisempaa kuin muuttaminen. Mustasukkaisuutta ja muitakin ristiriitaisia tunteita voi tulla, mikä on aivan normaalia ja ymmärrettävää. Olisi hienoa, jos oltaisi uudessa kodissa jo tuolloin, että voitaisiin keskittyä sitten täysin esikoisen ja vauvan hoivaamiseen eikä muuttolaatikoiden kantamiseen ja purkamiseen. Tai ihan vain sekavassa kodissa elämiseen vauvan ensikuukaudet. Remontin haluan kuitenkin heti pian täysin valmiiksi. Luulen, että minun pää ei kestä semmoisia "ikuisia hommia", jotka jää pyörimään, kuten listojen kiinnitys, verhotankojen laittaminen tai taulujen paikkojen miettiminen.
Lapsen reaktio uuden vauvan syntyessä tai sen jälkeen vaihtelee varmasti. Jotkut varmaan alkavat heti hoivata vauvaa ja auttaa äitia ja isää vaipanvaihdossa ym. kykyjensä mukaan. Jotkut lapset voivat käyttäytyä aggressiivisesti vauvaa kohtaan ja yrittää satuttaa häntä. Jotkut eivät välttämättä noteeraa vauvaa paljonkaan tai välitä siitä. Pottailuissa ja muussa kehityksessä saattaa tulla taantumaa. Temperamenttikin vaikuttaa reaktiotapaan.
Netissä jollain palstalla joku kirjoitti kivasti, että "kun vanhemmat suhtautuvat myönteisesti ja iloisesti uuteen tilanteeseen, esikoinenkin sen huomaa". Vaikka eihän se aina näin helposti mene. Esikoisen erityisen runsas huomioiminen ja rutiinien samanlaisuus varmasti kuitenkin auttaa. Ja meillä varmaan sekin, että esikoisella on paljon mukavaa tekemistä. Hän kun sitä muutenkin jo näyttää kaipaavan: leikkiseuraa, touhua, ulkoilua. Samoin se, että vieraat kylään tullessaan huomioivat esikoisen ensin kunnolla. Tästä aiotaan sanoa kaikille meidän kyläilijöille syksyllä. Yhteinen rauhallinen oma aika kummankin vanhemman kanssa on myös tärkeää. Ja kaikenlainen kehuminen kun isompi lapsi yrittää auttaa tai hoitaa uutta vauvaa. Imetyshetkistä voi tehdä porukan yhteisiä leppoisia tilanteita, esim. ostamalla esikoiselle uusia kirjoja erityisesti niitä hetkiä varten. Niitä voidaan lueskella samalla kun pienempi syö. Rintamaitoa voi antaa maistaa, jos tahtoo, vaikka ei minusta kyllä taaperoimettäjää taida tulla. That's not my thing, I think. Toisaalta ikinä ei kannata olla liian ehdoton, kun koskaan ei voi tietää mikä sopii kenellekin parhaiten. En kyllä usko, että meidän tyttökään enää kiinnostuisi tissistä. =D Mä en ole kokenut vielä millään tavalla aiheelliseksi puhua esikoiselle meidän tulevasta vauvasta. Siis että olisin kertonut hänelle, että "äidin mahassa on vauva". Esikoinen on vielä niin pieni. Ehditään kyllä sitten myöhemmin kesällä ottaa hänet odotukseen mukaan.
Kantava ajatus mulla kuitenkin on, että oon aina ajatellut lapselle olevan hyötyä sisaruksesta. Ihan jo siitäkin, että saa kasvaa jonkun muun lapsen kanssa. Saa oppia häneltä ja opetella tulemaan toimeen silloinkin kun toinen ärsyttää. Ehkä saa jopa leikkikaverin tai ainakin jonkun joka tietää millaisessa tilanteessa ja ympäristössä lapsi on kasvanut ja elänyt. Toivottavasti tietenkin elinikäisen ystävän. Joten vaikka toisen vauvan syntyminen saattaa olla hankala tilanne esikoiselle, se on lopulta hänen etunsa ja ilonsa eikä se kuitenkaan ole häneltä pois, vaikka aluksi hän saattaa niin kokeakin. Vanhemmilla on siinä suuri vastuu ja työ, jotta esikoinen ei jää paitsioon. Meillä onneksi on mummukin auttamassa tarpeen tullen, esim. esikoisen ulkoilukaverina. Tämmöisiä ajatuksia tästä nyt."
Tänään en siis murehdi enää yhtään sitä, miten varsinainen muutto menee vaan sitä, ehditäänkö muuttaa ennen vauvan syntymää ja miten Satulintu reagoi uuteen vauvaan. Ja että millaista se arki sitten on siellä uudessa kodissa, kun siellä on kaksi pientä tarvitsevaa. Se onkin oikeasti ehkä suurin huoli. Miten tyttö pärjää uudessa tilanteessa ja vähintään yhtä paljon mietin, miten minä pärjään lasten kanssa?! Osaanko ja pystynkö huomioida esikoista riittävästi? Sielussa korventaa jo nyt se pelko, että jos tyttö kokee, ettei saa riittävästi huomiota äidiltä. Se tuntuu minusta aivan murskaavalta. Hän on meille niin tärkeä, etten keksi sanoja sitä kuvaamaan. Onkohan kellään samanlaisia mietteitä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)