Uupunut äiti tahtoo omaa aikaa

Päivä oli oikein mukava. Aamupäivällä oltiin rauhallisesti kotona tytön kanssa, valokuvailin pikkuruisia vauvanvaatteita myyntiin ja pesin pyykkiä. Tyttö oli tyytyväinen ja jokelteli uusia sepustuksia. Iltapäivällä käytiin ystävän luona bussilla ja kävellen. Olin tyytyväinen, että tuli tehtyä samalla reipas kävelylenkki. Huomasin kuitenkin jo iltapäivällä, että joku ärsytyspuuska on taas hiipimässä. Mies lupasi hakea meidät ystävältä, mutta ei ymmärtänyt heti, että hänen pitäisi hakea meidät jo viimeistään neljältä, jotta vauva ehtii toisille päikkäreille kotiin. Minua ärsytti kamalasti, että mies ei muistanut meidän jokapäiväistä, ihan tuttua, aikataulua. Käveltiin siis kotiin ja vauva nukkui vaunuissa unet. Satoi aika paljon, mutta ei se haitannut. Sainpas testattua uuden takin vedenpitävyyden. 

Kotona alkoi tympiä ja väsyttää ainaiset samat ruokapöydän pyyhkimiset, puurolautasen putsaamiset, nokkamukin pesemiset, vähäinen oma aika, vauvan iltarutiinien pieni viivästyminen miehen takia, miehen vauhdikkaat ja minun mielestä liian hurjan näköiset leikit vauvan kanssa sekä miehen toiveet omasta vapaa-ajastaan, siis tämäniltaisen liikuntaharrastuksen lisäksi.

Tuntui, että minä teen yksin tätä lapsenhoitotyötä yöt ja päivät. Että minä joudun yksin kantamaan vastuun vauvan syömisistä, nukkumisista ja kaikesta muusta tärkeästä. Että yksin pidän tätä kotia siistinä ja siivoan sekä omat, vauvan että miehenkin sotkut. Joka päivä. Että minulla ei ole mitään omaa aikaa tai edes oikeutta toivoa sitä. Että niin kovasti yritän olla huomaavainen ja hyvä vaimo, ilostuttaa ja yllättääkin miestä, esim. leipomalla sämpylöitä, imuroimalla, käymällä ruokakaupassa, pitämällä kodin järjestyksessä, järjestämällä yhteistä aikaa. Mutta saanko minä kivoja pieniä yllätyksiä? Esimerkiksi että saisin kukkia naistenpäivänä tai että minut vietäisiin romanttiselle päivälliselle ja lapselle järjestettäisiin hoitaja siksi aikaa. Tai että imuroitaisiin kun olen poissa kotoa ja vietäisiin omatoimisesti vaipparoskat. Tai hoidettaisiin kuukausia odottaneet rästihommat omatoimisesti. Tai jotain pientä. Haluan nyt sanoa, että oikeastihan minun mies kyllä tuo aina joskus kukkia ja viime viikonloppunakin teki minulle ihan superhyvää kasvisruokaa. Osallistuu siivouspäivinä ja auttaa ja on tosi huomaavainen. Ihana mies. Tällaiset tavalliset auttamiset ym. kuuluvat minun mielestä kuitenkin ihan peruselämään ja yhdessä olemiseen. Niiden lisäksi haluaisin saada pieniä romanttisia yllätyksiä tai semmoisia, joissa on oikeasti mietitty minun toiveita ja yllätetty jotenkin, vaikka pienestikin vain.

Tuntuu myös välillä, että minulta vaaditaan ja odotetaan vain kaikenlaista, ilman että saan tehdä mitään omaa mukavaa. Vaikka eihän se aivan noinkaan mustavalkoista ole. Mutta minun piti esimerkiksi taistella, että saisin viettää edes yhden yön poissa kotoa, levätäkseni ja saadakseni omaa aikaa, kerätäkseni ajatuksia, huilatakseni, ollakseni vapaa vauvasta ja kotitöistä, nähdäkseni rauhassa läheisiä ystäviäni. Mies on kuitenkin lähdössä parin viikon päästä Ranskaan viikoksi ja minä hoidan tyttöä sen ajan yksin. Kyllähän minuakin jännittää, miten jaksan yksin koko viikon, yöt ja päivät, mutta mies on ansainnut matkan. Olenko minä ansainnut mitään?

Arki lapsen kanssa on oikeastikin ihanaa, mutta samalla kovin sitovaa. Lapsi odottaa ja vaatii minulta kaikkeni. Ja miehenkin odotukset ja toiveet olisivat tärkeitä. Kaipaan välillä vapautta. En sen ihmeellisempää kuin keskeytyksetöntä yöunta, rauhallista aamupalahetkeä, ravintolalounasta, leppoisaa kahvilaistuskelua hyvän erikoiskahvin ja iltapäivälehden kera, kiireetöntä ystäväaikaa, hiljaista ajatteluaikaa, yhden hengen elokuvailtaa. Vapautta kotitöistä ja vauvan vaatimuksista. Aikaa minulle itselleni. Joku voisi ajatella, että hyvä äiti ei halua jättää lastansa toisten hoitoon yöksi. Minä olen silti hyvä äiti. Nm. yhden hengen hotellilomasta haaveillen.

Tykkään minun elämästä tosi paljon. Aina välillä iskee kuitenkin sellainen väsymys näihin kotiäidin odotuksiin, että tekisi mieli sanoa heipat ja vetää ovi kiinni perässä. Toisaalta mietin, että ovatko nuo toisten odotukset todellisia vai kuvittelenko ne. Olenko kenties jäänyt äitimyytin yliajamaksi? Olen varmasti aika syyllinen itsekin kaikenlaisten odotusten ja vaatimusten luomiseen. Haluan olla lapselleni läsnäoleva äiti, joka pitää kunnossa sekä itsensä, kotinsa, perheensä että ystävyyssuhteensa. Siinä onkin jo paljon hommaa yhdelle äiti-ihmiselle. Lisäksi pelkään, että mieheni ajattelee minun laiskottelevan täällä kotona. Voisin ajatella jonkun sanovan, että "mikäs siellä kotona on ollessa ja miehen palkalla eläessä, saa nukkua vaikka päikkärit keskellä päivää tai hengailla kalsareissa koko päivän, kuinka helppoa elämää!" Vaikka ei mieheni luultavasti näin ajattele. Haluaisin kuitenkin mieheni ja muidenkin tietävän, että vaikka kotona oleminen lapsen kanssa on arvokasta ja ainakin minulle tosi mieluisaa, se on myös raskasta ja uuvuttavaa. Lapsi tarvitsee minua koko ajan ja hänen nukkuessaankin joudun olla koko ajan saatavilla. Ja uskon, että kyllä minulta kuitenkin oikeastikin odotetaan ainakin jonkin verran sitä, että pidän kodin kunnossa, kotona kun kuitenkin oleskelen päivät. Että pesen pyykkiä, teen lapselle ruokaa, täytän tiskikonetta jne. Ja se on ok. Minäkin odottaisin sitä koti-isältä. Siitä vaan kun ei ole yhtään vapaapäivää milloinkaan, niin alkaahan se väsyttää.

Ehkä ratkaisu on kuitenkin minun omissa käsissäni. Minun täytyy itse pyytää asioita ja järjestää enemmän omaa aikaa itselleni. Vaatia ja pitää puoliani. Mies kyllä hoitaa vauvaa ja on varmasti ihan tyytyväinen siihen että saan levätä. Minun täytyy myös olla tiukkana, kun joku lapseensa kiinni kasvanut ääni yrittää minun mielen perukoilta huudella, etten voi jättää lasta miehen kanssa esim. yhdeksi yöksi. Että siitä tulee lapselle traumoja ja lapsi vain itkee koko yön peloissaan ja kaipaa äitiä. Tuo ääni huutelee varsinkin silloin, kun pitäisi konkreettisesti sopia niitä omia menoja ja poissaoloja perheen luota. Ja helposti se saakin perääntymään ja perumaan puheensa ja ajattelemaan, että "kyllä minä sitten myöhemminkin ehdin tehdä tämän asian ja että nyt on kaikille parasta vain pysytellä kotona". Vaikka oikeasti olisi tärkeämpää, että äiti huilaisi yhden päivän tai yön itsekseen, jotta pystyisi olemaan seuraavat viikot taas paljon entistä parempi äiti ja vaimo.

Nyt olen kirjoittanut ihan liian kauan. Minun piti mennä nukkumaan jo ajat sitten. Nyt hyvää yötä ja kauniita unia! Nukkumatille tiedoksi, että ensi yönä en haluaisi nähdä unia kenestäkään kuolleesta ihmisestä enkä myöskään sotaunia, kiitos!