Ristiriitainen anoppi

Pakko avautua tästä nyt. Yritän kirjoittaa ytimekkäästi, vaikka asiaa olisi paljon.

Oon ihan ihmeissäni, mitä ajattelisin mun anopista. Välillä tykkään hänestä tosi paljon ja välillä hän on ihan järkyttävän rasittava ja ärsyttävä ja joskus tekisi mieli vain katkaista meidän välit, tai ainakin viilentää ne. Argh.

Musta tuntuu, että ulkopuoliset tuomitsevat minut kiittämättömäksi ja ahneeksi, jos valitan anopista kaiken sen avun jälkeen, jota häneltä saadaan. Tiedän, että meillä on asiat todella hyvin, kun hän hoitaa tyttöä niin mielellään ja usein. Olen hänelle tosi kiitollinen siitä. Hänen antama lapsenhoitoapu on ollut täysin korvaamatonta ja etuoikeutettua. Olen yrittänyt muistuttaa häntä, että aina saa kieltäytyä tulemasta ja että itseään ei saa väsyttää. Toisaalta anopista myös huokuu ilo ja onni, kun hän saa olla tytön kanssa. Ja valittaa ikävää, jos ei viikkoon näe tyttöä. Usein hän patistaa minua omille asioilleni, jotta saisivat olla kahdestaan lapsen kanssa, näin olen kokenut.

Toisaalta hän käyttäytyy välillä todella tökerösti eikä näytä yhtään arvostavan joitain meidän toiveita. Esimerkiksi pari viikkoa sitten hän oli ostanut meidän tytölle kalliin softshell-takin, vaikka oltiin nimenomaan monta kertaa kielletty häntä ostamasta sitä. Oltiin hyvin selvästi sanottu, että "ei saa ostaa, ostetaan itse kun nähdään tarpeelliseksi". Ainakin kolme-neljä kertaa hän kysyi, saako ostaa ja aina sanottiin oikein jämäkästi. Vaan ei mennyt perille. Oli erittäin ristiriitaista hyväksyä tätä takkilahjaa. Samalla olin järkyttyneen ärsyyntynyt, mutta takki oli kuitenkin hieno ja pian olisi jouduttu itsekin joku hankkimaan. Nyt en saanut itse valita, millaisen haluan.

Kun anoppi tulee meille, hän on meidän vieraana. Tämä on minun miehen, lapsen ja minun kotini ja hän ei ole minulle riittävän läheinen laittaakseen meidän arkitiskejä astianpesukoneeseen tai tehdäkseen meille ruokaa lupaa kysymättä. En halua hänen ostavan meille hyviä tiskirättejä, pesuaineita, uutta imuria (!), tarratassuja tuolien alle, nipsuja parvekelaseihin, en mitään. Niitä omatoimisesti hankkimalla hän hyvin vahvasti vihjaa, että emme osaa hoitaa talouttamme hänen standardiensa mukaan. Miksi muuten tarvitsisimme pesuaineita ja uusia tiskirättejä? Kai nyt osaamme ostaa niitä itsekin! Kuvitelkaapas itse tilanne, jossa puolisonne äiti tuo jatkuvasti kotiinne siivousvälineitä! Eikä hänen tarvitse myöskään pestä lapsen ulkovaatteita käsipesuna minun ollessa poissa kotoa. Pesen ne mielelläni itse, kiitos.

Minun varpailleni astutaan koko ajan, minun kodissani ja muuallakin. Hän yrittää vaikuttaa meidän elämään ja arkeen jatkuvasti eri tavoin. Aluksi se ei ollut niin selkeää eikä se haitannutkaan, mutta nyt asiat ovat alkaneet kertyä ja anoppikin on alkanut paljon aiempaa enemmän puuttua meidän elämään. Ehkä hänellä on tylsää tai hän on stressaantunut. Tunteidensa purkaminen ainoan poikansa perheeseen on varmaan hänestä huojentavaa. Mutta minä en jaksa sitä. Eikä jaksa enää mieskään.

Nyt anoppi on saanut päähänsä, että hänen täytyy kannustaa minua liikkumaan. Voi että se ärsyttää. Olisi eri asia, jos esimerkiksi oma äitini mainitsisi, kuinka liikunta on tärkeää raskaudessa, mutta tämä on ihan erilaista. Sanoin vapun jälkeen anopille, että "ei ehditty edes vappupalloilla leikkiä lapsen kanssa kun oltiin niin paljon ulkona kävelyillä". Anopin kommentti siihen oli, että "hienoa, sitten sinäkin sait liikuntaa!" Särähti kyllä korvaan, varsinkin kun ei todellakaan ole eka kerta kun hän puhuu liikunta-asiasta. Muutamia viikkoja sitten menin vahingossa sanomaan hänelle, että jalkoja ja muutenkin koko kroppaa väsyttää iltaisin niin, että en enää miehen kotiin tultua jaksa kävelylle. Hän kyseli ummet ja lammet minun terveydestä: "huimaako", "nukutko ihan syvässä unessa päiväunet", jne. Arvostan huolehtimista, mutta hän on väärä ihminen minusta huolehtimaan. Meidän välit kun on jo niin tulehtuneet minun puolelta. 

Ja vielä remonttiasioista. Tätä anopin ja minun välistä tilannetta hankaloittaa nyt se, että ollaan ostamassa nimenomaan häneltä sitä meidän uutta kotia. Tiesin, että siitä tulee raskasta, mutta en arvannut, että näin karsean kuluttavaa ja hankalaa. Luulisi, että kaupat läheisen sukulaisen kanssa sujuisivat kätevästi, vaan ei, täysin päinvastoin. Hän yrittää kauheasti ohjeistaa meitä siitä, kuinka paljon meidän kannattaa asuntoa remontoida ja millainen remontti olisi hyvä. Hänellä on esimerkiksi lukuisasti mielipiteitä keittiöremontistamme ja hän ei todellakaan arkaile sanoa ajatuksiaan suoraan. Hän antaa vinkkinsä lähes määräysten kaltaisina äkäisesti tokaistuina lausahduksina, esim. "no kylpyhuoneen lattian remontoinnissa menevät rahat täysin hukkaan, kun lattia on niin hyvä ja meidän itsemme laittama, että sitä ei missään tapauksessa pidä mennä purkamaan!" Tottakai halutaan säästää rahaa ja kuunnella neuvojakin, mutta valitettavasti tuollaisella äänensävyllä sanotut määräykset eivät mene helpolla läpi. Minullakin nimittäin on aika kova pää ja tahto. Meidän molempien, miehen ja minun, ajatuksena on ollut, että remontti tehdään nyt kunnolla ja hyvin. Uudesta kodista tehdään nykyistä kotia uudenaikaisempi sisustukseltaan ja kaikki tarvittavat jutut hoidetaan kerralla. Otetaan yksi laina, jolla samalla remontoidaan koko 80-luvun kämppä meille mieluisaksi. Ei todellakaan jätetä laittamatta esim. vessaa tai kylppäriä. Ja itse me se laina maksetaan. Jos häntä niin kamalasti huolettaa meidän rahatilanne, niin laskisi myyntihintaa sitten sen mitä verottaja sallii (omalle lapselle saa antaa siis pienen alennuksen). Oon ihan kyllästynyt siihen, että hän puuttuu meidän raha-asioihin ja esim. säännöllisesti muutaman kuukauden välein kysyy mieheltä: "ethän ole saamassa potkuja". "Muista käydä töissä ahkerasti" jne.

Odotan kuin kuuta nousevaa, että saadaan tehtyä viralliset kaupat. Niidenkin toteuttaminen on vain venynyt ja venynyt. Anoppi on vitkutellut kaikissa mahdollisissa asioissa, vaikka on nyt kuitenkin luvannut meille asunnon myydä ja on seurustelumme alusta asti sanonut, että voisimme muuttaa tuohon asuntoon. Hän lupasi tehdä kaupat alunperin vuodenvaihteessa 2016, sitten perui. Olimme tosi turhautuneita, koska tiesimme klomihoidoista jo syksyllä ja kerroimme niistä anopillekin, jotta saisimme asiat etenemään. Kerroimme myös heti raskaudesta. Lopulta hän lupasi irtisanoa vuokralaiset. Nyt hiljattain hän lupasi soittaa vuokralaisille, että milloin päästään katsomaan asuntoa, ei ole päästy vieläkään. Joten en odota ihmeitä hinta-arvion tekemisen ym. suhteen. Hän lupasi heti vapun jälkeen sopia arvion tekemisestä tutun kiinteistöfirman ihmisen kanssa. Tuskin on tällä viikolla asiaa hoitanut. Tuntuu, että anoppi olettaa minun ottavan asuntolainaa näkemättä edes asuntoa kunnolla. Hän mielistelee tuntemattomia vuokralaisia eikä uskalla päästää meitä katsomaan kämppää. Kaikki on hänen kanssaan niin vaikeaa tässä asuntoasiassa. Hän on eläkkeelläkin jo, että varmasti ehtisi hoitaa asiat jos haluaisi.

Toisaalta tuntuu, että anoppi haluaa myös mielistellä meitä ostamalla meille niitä kalliita tavaroita. Itse kun nimenomaan haluan päästä turhista kamoista eroon ja pitää kodin ja elämän mahdollisimman selkeänä ja simppelinä. Joululahjojen jakaminen hänen kanssaan on ihan vaivaannuttavaa. Joka joulu sanotaan hänelle, että "et saa ostaa meille niin kalliita lahjoja". Ja silti meidän 1-vuotias saa monta Lego-pakettia, vaatteita, rahaa, kirjoja, kalliita puisia leluja ja niin edelleen! Minä saan kielloista huolimatta kalliita lasiesineitä ja mies saa lahjojen lisäksi paksun kirjekuoren. Kotiin saadaan nimenomaan niitä imureita ja vastaavia isoja hökötyksiä. Monesti tuntuu, että anoppi haluaa ostaa meidät puolelleen, haluaa ostaa meiltä kiitollisuutta ja hyväksyntää. En halua hänen ostavan meille niin paljon lelujakaan. Haluan itse äitinä ja varhaiskasvatuksen asiantuntijana päättää, millaisia leluja meille hankitaan, tietysti miehen kanssa yhdessä. Säilytystilaakaan ei ole liikaa eikä se edes lisäänny muuton jälkeen, päinvastoin: uudessa kodissa ei ole häkkivarastoa jonne dumpata sillä hetkellä tarpeettomat tavarat. Kaiken pitää mahtua sisälle. Ymmärrän, että hän haluaa antaa ainoalle pojalleen ja toistaiseksi ainoalle lapsenlapselleen hyvät lahjat. Silti riittäisi paaaaljon pienemmätkin.

Rasittavinta on, että sitten kun kerätään kanttia ja sanotaan anopille hänen toiminnastaan aidon rehellisesti ja kiertelemättä, hän loukkaantuu suuresti. Hän miettii ja märehtii sanomisiamme todella pitkään ja aina haluaa niistä puhua meille uudelleen ja uudelleen. Minusta on aivan oikein, että aletaan vihdoin uskaltaa sanoa hänelle suoraan. Itse olen pelännyt sitä, että jos aletaan oikein rehellisiksi nyt yhtäkkiä, hän ei myykään meille sitä asuntoa. Toisaalta mielistelyllä on aika kova hinta oman mielenterveyden kannalta. Ja onhan noita asuntoja muitakin sitten, vaikka ei ehkä yhtä hyvältä paikalta. Ei siis olla mitenkään erityisesti häntä mielistelty vaan tarkoitan sitä minun ja meidän tavallista yliymmärtäväistä asennetta, kun ei haluta hänen mieltään pahoittaa sanomalla suoraan. Se liittyy ainakin itselläni siihen samaan asiaan, kun en meinaa muillekaan ihmisille aina uskaltaa sanoa suoraan, mitä ajattelen heidän toiminnastaan.

Olen viime aikoina myös nähnyt häntä aivan liikaa. Keittiöfirmoissa käymisen ajaksi meidän on täytynyt pyytää häntä lapsenvahdiksi, koska muuten keittiön suunnittelu olisi ollut todella hankalaa. Yhteen aikaan hän laittoi minulle whatsuppia jatkuvasti ja odotti vastauksia pikaisesti. Jos en vastannut ajoissa, hän lähetti tekstiviestiä perään. Tai jos mieheni ei vastaa hänen lähettämään viestiin, hän kysyy heti minulta, miksi mies ei vastaa. Pitäisi olla jatkuvasti hänen saatavillaan. Tässä eräänä päivänä havahduin tosiasiaan, että olen nähnyt häntä useammin kuin omia ystäviäni yhteensä. Se tuntui hyvin hälyttävältä. Hän osaa olla tosi mukavakin, mutta ei hän ole minulle niin läheinen.

Ehkä olen nyt oppinut, että minun ei tarvitse nöyristellä häntä tai olla ikuisessa kiitollisuuden velassa, vaikka hän tekeekin paljon meidän hyväksi. Minun ei tarvitse tykätä koko paketista eikä tarvitse hyväksyä kaikkea mitä hintaan kuuluu. Saan olla ärtynyt häneen ja minun pitäisi opetella vielä paljon rohkeammaksi tunteiden ilmaisijaksi. Pelkään vain, että kun sitten lopulta jotain napakkaa sanon, se tulee ulos liiankin terävänä ja tylynä. Ja sitten hän loukkaantuu taas verisesti. Toisaalta sisimmässäni kyllä tiedän, että se on edessä ennemmin tai myöhemmin. Siis se, että hän joutuu käsittelemään tilanteen, jossa sanon suorat sanat.

Tuntuu, että kirjoitin paljon kaikkea negatiivista. Kuten otsikossa lukee, suhteeni anoppiin on kuitenkin nimenomaan ristiriitainen. Hän on meille ja minullekin tärkeä ihminen ja hänessä on paljon hyvää. Juuri se tekee niistä haasteista niin hankalia. Arvostan sitä, että hän välittää meistä niin paljon, mutta hänen pitäisi ymmärtää, että meillä on kuitenkin oma elämämme ja että haluamme olla itsenäisiä ja hänestä erillisiä. Ja ehkä jotain muuta miniää nämä asiat ei niin haittaisi, mutta minut on kasvatettu siten, että kun lapsuudenkodista lähdetään, on tarkoitus ja tavoite pärjätä omillaan. Apua saa, jos sitä pyytää, mutta kannustetaan enemmänkin itsenäisyyteen ja omatoimisuuteen. Ja pidän siitä, että saa vapautta ja rauhaa. Silloin jokainen saa olla ja elää niin kuin tahtoo ja perheen kaikki aikuiset ihmiset voivat edelleen olla tärkeitä toisilleen, kuitenkin vapaina, itsenäisinä ja omanlaisina aikuisina.

Rakenneultra, rv 20+6

Ehkä olen tiedostamattani suojellut itseäni "puoliksi unohtamalla" tai sitten on vain oikeasti ollut niin paljon touhua päivissä, että vasta eilen illalla aloin kunnolla jännittämään rakenneultraa. Toisaalta vauvan liikkeiden päivittäinen tunteminen on huojentanut suurimpia huolia ja olikin pääosin ihan luottavainen mieli.

Tänään siis käytiin Gravidassa katsomassa kuopusta, jolla oli kaikki asiat aivan mallillaan! <3 Hyvin on vauva kasvanut eikä löytynyt mitään epäilyttävää tai huolestuttavaa rakenteista. Olosuhteet kohdussa ovat myös hyvät. Istukka on etuseinässä riittävän kaukana kohdunsuulta, vaikka nt-ultrassa sanottiin sen muistaakseni sijainneen tuolloin takana (?). Ultraushetkellä nätti mahavauva köllötteli pää alaspäin ja mahtuu kuulemma vielä tekemään hyvin kuperkeikkaakin. Tutkimuksen aikana makoili välillä rauhassa ja välillä touhusi ahkerasti. 

Ultrassa kesti noin 1h 20 min. Olisi varmaan mennyt vähemmän, jos ultraamisen olisi suorittanut kokeneempi kätilö. Meillä oli kuitenkin mukava, ultraamista vasta harjoitteleva, keski-ikäinen naiskätilö. Hän aloitti tutkimalla vauvan sydämen ja aivot yhdessä ohjaajansa kanssa. Ohjaaja selitti hänelle koko ajan, miten ja miksi mitäkin kannattaa tehdä, vaikka selvästi harjoittelevallakin oli joitain perustaitoja hanskassa. Oli todella mielenkiintoista kuulla noista rakenteista niin tarkasti. Esikoisestakin kätilö kyllä sanoitti paljon näkemäänsä, mutta ei tietenkään alkanut eritellä kaikkia yksittäisiä juttuja tai selittää niiden merkitystä vauvan terveydelle tai erilaisten sairauksien diagnosoinnille. 

Sydämen tutkimisessa kesti eniten aikaa ja muistan niin olleen myös esikoisen kohdalla. Tutkittiin ainakin sydämen lokerot, läpät, laskimot, verenvirtausta kai muutenkin, aorttaa. Nähtiin keuhkot, pallea, munuaiset, munuaisaltaat, yhtenäinen selkäranka ja mahalaukku, jonka jopa itsekin osasin tunnistaa (musta iso keskellä vauvan vatsaa). Aivoista oli helppo nähdä puoliskot ja pikkuaivot. Niskaturvotustakin taidettiin vielä mitata ja muitakin mittoja kai. Ja tietysti mitattiin pään läpimitta, samoin kuin reisiluun pituus. Kone laski vauvan painoarvioksi 420g. :) Huulihalkiota ei ole, mikä on siis hyvä juttu. Samoin löytyi nenä, silmät ja korvat. Vauvan jaloista katsottiin mm. nilkkojen ojentelu ja potkuliikkeet, kätilö oli tyytyväinen nähdessään myös vauvan sormet suorina. Vauvalla on kuulemma pitkät jalat, muu kasvu vastaa viikkoja aika tarkalleen. Ja muutakin tutkailtiin, mutta eihän ne kaikki tämmöiselle maallikolle jää mieleen. Pääasia että kaikki vaikutti olevan kunnossa. Vahva sukupuoliveikkauskin saatiin, samoin kuin esikoisestakin aikanaan. Se tekee vauvasta vielä konkreettisemman ja yksilöllisemmän. <3

On se kuitenkin ihmeellistä, miten ammattilaiset osaavat katsoa sumuisesta, häilyvästä ja liikkuvasta ultrakuvasta kaikenlaista tärkeää. Ja eihän tervettä lasta varmaan ikinä tutkita noin kokonaisvaltaisesti enää tämän jälkeen, ei mahassa eikä mahan ulkopuolella. Todella perusteellinenhan tuo tutkimus on. Toki ei siinäkään kaikkia sairauksia pystytä toteamaan, mutta saadaan kuitenkin paljon tärkeää tietoa vauvan terveydestä ja kehittymisestä.

Ihanat kuvat saatiin vauvasta. Yhdessä kuvassa hän avasi nyrkin vähitellen ja morjensti meitä aukinaisella kädellään, kaikki viisi sormea selvästi näkyvissä. Ultran jälkeen oli riemukas olo. Sukupuolikin on pyörinyt mielessä ja on tullut jäsenneltyä ajatuksia nyt sen pohjalta, esim. mietitty jo nimeäkin tänään ja siviilikummeja. Tosin niitä on mietitty jo aiemminkin. Ihana ihana vauva! Onpa huojentunut mieli. :)


Lisäys. Ja se tuli vielä mieleen tuosta istukan paikasta, että oon tavallaan huojentunut, että se sijaitsee ylhäällä etuseinämässä, eli muistaakseni aivan eri paikassa kuin esikoisella. Esikoisen synnytyksen aikana pala istukkaa jäi kiinni kohtuun ja vuosin paljon verta. Jotenkin tuntuu mukavalta, että nyt istukka on ainakin eri paikassa, että ei ainakaan vanhoja haavoja aukaise irrotessaan synnytyksen jälkeen. Vaikka eipä noista ikinä tiedä, siis että miten synnytys menee ja siitä toipuminen.

Ihanin vappu!

Mulla oli ihan loistovappu! Nuo kaksi päivää oli helpostikin onnellisemmat kuin esimerkiksi viime joululoma.

Meillä ei ollut mitään sitovaa ohjelmaa. Tai oli, mutta kyläilypaikassa oli sairastuttu ja näin lauantaistakin tuli perheen yhteinen kotipäivä. Koko viikonloppu oltiin vain yhdessä. Pari näteimmän väristä serpentiiniä laitoin kotia koristamaan ja yhden silkkisen koristepallon, jonka olin ostanut lapsen tulevia synttäreitä varten. Perjantaina oltiin käyty isosti kaupassa.

Aamupalaa porukalla, legoleikkejä, kävelyretkiä auringonpaisteessa leppoisasti lapsen tutkiessa etanoita ja tieltä löytyneitä risuja, rauhallista grillaamista, pitkiä päikkäreitä, rocky roadin ja munkkien syöpöttelyä, retkeilyä sorsalammelle (jossa oli jo muutama sorsa ja iso lauma härskejä/pelottavia lokkeja) ja äänekkääseen Tivoliin (jonne ei metelin ja ihmismassan takia jääty oleskelemaan enempää). Leikkipuiston vapputunnelmaa ja Panda-nallen tapaamista, lapsen riemuisaa juoksua kävelykadulla vappukansan joukossa, metrilakuja, rauhaa, lepoa ja naurua. Koko perheen henkistä läsnäoloa. Innostuttiinpa jopa lauantaina siivoamaan parveke kun aurinko paistoi niin lämpöisesti. Tai mies siivosi sen hörppien kesäisesti pientä olutta ja me tytön kanssa käytiin piirongin laatikoiden kimppuun. Samalla löydettiin paljon lisää kirppistavaroita.

En ole aikoihin ollut niin onnellinen kuin tänä vappuna. Yhteiset tekemiset, rauha, aurinko, miehen tulevat lomapäivät. Yritän pitää tästä tunteesta kiinni.