Uusi koti häämöttää - anopin selän takana!

Pari sanaa asuntoasioista. 

Päästiin vihdoin noin kuukausi sitten käymään tulevassa kodissamme ottamassa strategisia mittoja ja kirjaamassa ylös remonttitarpeet. Oikeasti tuntuu, että tuosta on jo pari-kolme kuukautta, kun tässä välissä on ollut niin paljon asioita hoidettavana. Asunto näytti tällä kertaa melko pieneltä, mutta mitä voi odottaakaan rivitalokodilta, jossa on alle 100 neliötä kahdessa kerroksessa. Ei yläkerran makuuhuoneista silloin tule kovin isoja, mutta toisaalta ei tarvitsekaan. Pääasia että jokaisella perheenjäsenellä on oma pieni tilansa.

Miehen isyysloman aikana saatiin hoidettua tosi paljon pankki- ja keittiöasioita eteenpäin. Mies kilpailutti eri paikkoja ihan urakalla ja valinnat alkavat nyt olla aika selvät. Jotkut pankit olivat valmiita parantamaan tarjoustaan kuultuaan mitä oltiin muualta saatu. Osasta taas huokui, että meidän asiakkuudella ei ole heille merkitystä. Mies kävi viimeisissä keittiöfirmoissakin ilman minua, koska tiesimme jo melko tarkalleen, millaiset ratkaisut keittiössä täytyy tehdä. Lopulliseen päätökseen on vaikuttanut moni asia.

Virallinen remonttisuunnitelmakin on vihdoin tehty ja viety isännöitsijälle. Ensisilmäyksellä hän piti sitä hyvänä. Meidän pitää palkata remontille vielä valvoja sekä taloyhtiön tulee hyväksyä tietyt remonttisuunnitelman osa-alueet. Anoppi on luvannut varata ajan kaupan tekemiseen tutulta kaupanvahvistajalta. Tarkka hintakin on vihdoin selvillä. Remontin suhteen olen luottavainen, koska valitsemamme remonttifirma on saanut kehuja. Ensi viikolla yritetään päästä asunnolle remppatyyppien kanssa: katsomaan tarkemmin remontin sisältöä.

Anopin kanssa on kyllä menny hermot moneen otteeseen. En muista, kerroinko kuinka hän soitti meiltä kysymättä tuntemaansa remonttifirmaan ja sanoi sinne meidän remontista. Sopi aikatauluja ym. Tai kun soitti isännöitsijälle ja kertoi meidän ottavan sen tietyn remonttifirman. Hoitaa tätä remonttiasiaa kuin omaansa! Miten ärsyttävää! Tai miten paljon hän on viestitellyt kaikkea turhaa asuntoon liittyen, esim. stressannut lastenhuoneiden koon riittävyyttä tai meidän pärjäämistä lainan kanssa. Viestitellyt ja soitellut, välillä monia kertoja päivässä.

Ärsyttävää on myös se, että nyt kun on alettu sanoa anopille selkeämmin ja suoremmin meidän mielipiteitä, hän laskee sen stressin vaikutukseksi ja kyselee meiltä, "ollaanko stressaantuneita?" Monesti on tehnyt mieli sanoa, että "kyllä, sinä kulutat meidät puhki". Anoppi oli alkukuusta viikon pituisella lomamatkalla ja olin silloin onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Se herättikin minut huomaamaan, miten suuri painolasti tästä ihmisestä todellakin aiheutuu. Hänen matkansa jälkeen on pidetty vähemmän yhteyttä. Se on kuitenkin ollut hankalaa, koska on vietetty lapsen synttäreitä ja on ollut muitakin asioita hoidettavana hänen kanssaan. 

Tämä alkaa kuulostaa nyt ihan huvittavalta taas, mutta jälleen kerran joudun toteamaan, että kaupat eivät vieläkään tapahdu minulle luvatussa aikataulussa. Kuinkahan mones kerta tämä on, kun aikataulut venähtävät? Masentaa edes laskea. "Vuoden vaihteessa, tammikuussa ennen Thaimaan matkaa", "huhtikuussa", toukokuun loppuun mennessä", "juhannukseen mennessä" ja varmaan muutakin on meille/mulle luvattu. Ja joka kerta olen hyvää hyvyyttäni uskonut. Ja aina pettynyt. Tänään kuulin, että tuo "ennen juhannusta" ei nyt taas pädekään vaan jostain syystä anoppi ei ole saanut sovittua kaupantekopäivää kaupanvahvistajan kanssa ajoissa. Jep. Seuraava sovittu kaupantekohetki on 1.7. mutta arvatkaapas uskonko enää. Nyt pitää vain muistella sitä onnellisuutta, jota koin anopin ollessa lomalla ja muistaa pitää häneen etäisyyttä. Välillä sen kuitenkin unohtaa, kun hän niin kauheasti kyselee ja yrittää kaikin keinoin tunkea meidän elämään. 

Lisäys: Ja harmittaa, miten tämä koko tilanne jahkaavan anopin kanssa on vaikuttanut minun ja miehen suhteeseen: kiristänyt välejä. Olisin toivonut mieheltä vielä jämäkämpää suhtautumista, mutta hän ei jotenkin osaa sanoa äidilleen suoraan, vaikka häntäkin selvästi rasittaa. Hän avautuu mielestäni liikaa äidilleen meidän asioista. Minunkin asioista. Ollaan tästä kyllä puhuttukin yhdessä. Minä oon sitä mieltä, että tässä tilanteessa, jos kerta me molemmat halutaan enemmän etäisyyttä anoppiin, meidän myös pitää ottaa sitä itse eikä kertoa niin paljon yksityiskohtia meidän suunnitelmista ym. En halua anopin esim. tietävän, kuinka paljon meidän kuukausittaiset lainanhoitokulut on tai millainen pyykkiteline otetaan uuteen kylppäriin. Tässä tilanteessa hänen ei tarvitse tietää näitä tämmöisiä asioita ollenkaan.

Ristiriitainen anoppi

Pakko avautua tästä nyt. Yritän kirjoittaa ytimekkäästi, vaikka asiaa olisi paljon.

Oon ihan ihmeissäni, mitä ajattelisin mun anopista. Välillä tykkään hänestä tosi paljon ja välillä hän on ihan järkyttävän rasittava ja ärsyttävä ja joskus tekisi mieli vain katkaista meidän välit, tai ainakin viilentää ne. Argh.

Musta tuntuu, että ulkopuoliset tuomitsevat minut kiittämättömäksi ja ahneeksi, jos valitan anopista kaiken sen avun jälkeen, jota häneltä saadaan. Tiedän, että meillä on asiat todella hyvin, kun hän hoitaa tyttöä niin mielellään ja usein. Olen hänelle tosi kiitollinen siitä. Hänen antama lapsenhoitoapu on ollut täysin korvaamatonta ja etuoikeutettua. Olen yrittänyt muistuttaa häntä, että aina saa kieltäytyä tulemasta ja että itseään ei saa väsyttää. Toisaalta anopista myös huokuu ilo ja onni, kun hän saa olla tytön kanssa. Ja valittaa ikävää, jos ei viikkoon näe tyttöä. Usein hän patistaa minua omille asioilleni, jotta saisivat olla kahdestaan lapsen kanssa, näin olen kokenut.

Toisaalta hän käyttäytyy välillä todella tökerösti eikä näytä yhtään arvostavan joitain meidän toiveita. Esimerkiksi pari viikkoa sitten hän oli ostanut meidän tytölle kalliin softshell-takin, vaikka oltiin nimenomaan monta kertaa kielletty häntä ostamasta sitä. Oltiin hyvin selvästi sanottu, että "ei saa ostaa, ostetaan itse kun nähdään tarpeelliseksi". Ainakin kolme-neljä kertaa hän kysyi, saako ostaa ja aina sanottiin oikein jämäkästi. Vaan ei mennyt perille. Oli erittäin ristiriitaista hyväksyä tätä takkilahjaa. Samalla olin järkyttyneen ärsyyntynyt, mutta takki oli kuitenkin hieno ja pian olisi jouduttu itsekin joku hankkimaan. Nyt en saanut itse valita, millaisen haluan.

Kun anoppi tulee meille, hän on meidän vieraana. Tämä on minun miehen, lapsen ja minun kotini ja hän ei ole minulle riittävän läheinen laittaakseen meidän arkitiskejä astianpesukoneeseen tai tehdäkseen meille ruokaa lupaa kysymättä. En halua hänen ostavan meille hyviä tiskirättejä, pesuaineita, uutta imuria (!), tarratassuja tuolien alle, nipsuja parvekelaseihin, en mitään. Niitä omatoimisesti hankkimalla hän hyvin vahvasti vihjaa, että emme osaa hoitaa talouttamme hänen standardiensa mukaan. Miksi muuten tarvitsisimme pesuaineita ja uusia tiskirättejä? Kai nyt osaamme ostaa niitä itsekin! Kuvitelkaapas itse tilanne, jossa puolisonne äiti tuo jatkuvasti kotiinne siivousvälineitä! Eikä hänen tarvitse myöskään pestä lapsen ulkovaatteita käsipesuna minun ollessa poissa kotoa. Pesen ne mielelläni itse, kiitos.

Minun varpailleni astutaan koko ajan, minun kodissani ja muuallakin. Hän yrittää vaikuttaa meidän elämään ja arkeen jatkuvasti eri tavoin. Aluksi se ei ollut niin selkeää eikä se haitannutkaan, mutta nyt asiat ovat alkaneet kertyä ja anoppikin on alkanut paljon aiempaa enemmän puuttua meidän elämään. Ehkä hänellä on tylsää tai hän on stressaantunut. Tunteidensa purkaminen ainoan poikansa perheeseen on varmaan hänestä huojentavaa. Mutta minä en jaksa sitä. Eikä jaksa enää mieskään.

Nyt anoppi on saanut päähänsä, että hänen täytyy kannustaa minua liikkumaan. Voi että se ärsyttää. Olisi eri asia, jos esimerkiksi oma äitini mainitsisi, kuinka liikunta on tärkeää raskaudessa, mutta tämä on ihan erilaista. Sanoin vapun jälkeen anopille, että "ei ehditty edes vappupalloilla leikkiä lapsen kanssa kun oltiin niin paljon ulkona kävelyillä". Anopin kommentti siihen oli, että "hienoa, sitten sinäkin sait liikuntaa!" Särähti kyllä korvaan, varsinkin kun ei todellakaan ole eka kerta kun hän puhuu liikunta-asiasta. Muutamia viikkoja sitten menin vahingossa sanomaan hänelle, että jalkoja ja muutenkin koko kroppaa väsyttää iltaisin niin, että en enää miehen kotiin tultua jaksa kävelylle. Hän kyseli ummet ja lammet minun terveydestä: "huimaako", "nukutko ihan syvässä unessa päiväunet", jne. Arvostan huolehtimista, mutta hän on väärä ihminen minusta huolehtimaan. Meidän välit kun on jo niin tulehtuneet minun puolelta. 

Ja vielä remonttiasioista. Tätä anopin ja minun välistä tilannetta hankaloittaa nyt se, että ollaan ostamassa nimenomaan häneltä sitä meidän uutta kotia. Tiesin, että siitä tulee raskasta, mutta en arvannut, että näin karsean kuluttavaa ja hankalaa. Luulisi, että kaupat läheisen sukulaisen kanssa sujuisivat kätevästi, vaan ei, täysin päinvastoin. Hän yrittää kauheasti ohjeistaa meitä siitä, kuinka paljon meidän kannattaa asuntoa remontoida ja millainen remontti olisi hyvä. Hänellä on esimerkiksi lukuisasti mielipiteitä keittiöremontistamme ja hän ei todellakaan arkaile sanoa ajatuksiaan suoraan. Hän antaa vinkkinsä lähes määräysten kaltaisina äkäisesti tokaistuina lausahduksina, esim. "no kylpyhuoneen lattian remontoinnissa menevät rahat täysin hukkaan, kun lattia on niin hyvä ja meidän itsemme laittama, että sitä ei missään tapauksessa pidä mennä purkamaan!" Tottakai halutaan säästää rahaa ja kuunnella neuvojakin, mutta valitettavasti tuollaisella äänensävyllä sanotut määräykset eivät mene helpolla läpi. Minullakin nimittäin on aika kova pää ja tahto. Meidän molempien, miehen ja minun, ajatuksena on ollut, että remontti tehdään nyt kunnolla ja hyvin. Uudesta kodista tehdään nykyistä kotia uudenaikaisempi sisustukseltaan ja kaikki tarvittavat jutut hoidetaan kerralla. Otetaan yksi laina, jolla samalla remontoidaan koko 80-luvun kämppä meille mieluisaksi. Ei todellakaan jätetä laittamatta esim. vessaa tai kylppäriä. Ja itse me se laina maksetaan. Jos häntä niin kamalasti huolettaa meidän rahatilanne, niin laskisi myyntihintaa sitten sen mitä verottaja sallii (omalle lapselle saa antaa siis pienen alennuksen). Oon ihan kyllästynyt siihen, että hän puuttuu meidän raha-asioihin ja esim. säännöllisesti muutaman kuukauden välein kysyy mieheltä: "ethän ole saamassa potkuja". "Muista käydä töissä ahkerasti" jne.

Odotan kuin kuuta nousevaa, että saadaan tehtyä viralliset kaupat. Niidenkin toteuttaminen on vain venynyt ja venynyt. Anoppi on vitkutellut kaikissa mahdollisissa asioissa, vaikka on nyt kuitenkin luvannut meille asunnon myydä ja on seurustelumme alusta asti sanonut, että voisimme muuttaa tuohon asuntoon. Hän lupasi tehdä kaupat alunperin vuodenvaihteessa 2016, sitten perui. Olimme tosi turhautuneita, koska tiesimme klomihoidoista jo syksyllä ja kerroimme niistä anopillekin, jotta saisimme asiat etenemään. Kerroimme myös heti raskaudesta. Lopulta hän lupasi irtisanoa vuokralaiset. Nyt hiljattain hän lupasi soittaa vuokralaisille, että milloin päästään katsomaan asuntoa, ei ole päästy vieläkään. Joten en odota ihmeitä hinta-arvion tekemisen ym. suhteen. Hän lupasi heti vapun jälkeen sopia arvion tekemisestä tutun kiinteistöfirman ihmisen kanssa. Tuskin on tällä viikolla asiaa hoitanut. Tuntuu, että anoppi olettaa minun ottavan asuntolainaa näkemättä edes asuntoa kunnolla. Hän mielistelee tuntemattomia vuokralaisia eikä uskalla päästää meitä katsomaan kämppää. Kaikki on hänen kanssaan niin vaikeaa tässä asuntoasiassa. Hän on eläkkeelläkin jo, että varmasti ehtisi hoitaa asiat jos haluaisi.

Toisaalta tuntuu, että anoppi haluaa myös mielistellä meitä ostamalla meille niitä kalliita tavaroita. Itse kun nimenomaan haluan päästä turhista kamoista eroon ja pitää kodin ja elämän mahdollisimman selkeänä ja simppelinä. Joululahjojen jakaminen hänen kanssaan on ihan vaivaannuttavaa. Joka joulu sanotaan hänelle, että "et saa ostaa meille niin kalliita lahjoja". Ja silti meidän 1-vuotias saa monta Lego-pakettia, vaatteita, rahaa, kirjoja, kalliita puisia leluja ja niin edelleen! Minä saan kielloista huolimatta kalliita lasiesineitä ja mies saa lahjojen lisäksi paksun kirjekuoren. Kotiin saadaan nimenomaan niitä imureita ja vastaavia isoja hökötyksiä. Monesti tuntuu, että anoppi haluaa ostaa meidät puolelleen, haluaa ostaa meiltä kiitollisuutta ja hyväksyntää. En halua hänen ostavan meille niin paljon lelujakaan. Haluan itse äitinä ja varhaiskasvatuksen asiantuntijana päättää, millaisia leluja meille hankitaan, tietysti miehen kanssa yhdessä. Säilytystilaakaan ei ole liikaa eikä se edes lisäänny muuton jälkeen, päinvastoin: uudessa kodissa ei ole häkkivarastoa jonne dumpata sillä hetkellä tarpeettomat tavarat. Kaiken pitää mahtua sisälle. Ymmärrän, että hän haluaa antaa ainoalle pojalleen ja toistaiseksi ainoalle lapsenlapselleen hyvät lahjat. Silti riittäisi paaaaljon pienemmätkin.

Rasittavinta on, että sitten kun kerätään kanttia ja sanotaan anopille hänen toiminnastaan aidon rehellisesti ja kiertelemättä, hän loukkaantuu suuresti. Hän miettii ja märehtii sanomisiamme todella pitkään ja aina haluaa niistä puhua meille uudelleen ja uudelleen. Minusta on aivan oikein, että aletaan vihdoin uskaltaa sanoa hänelle suoraan. Itse olen pelännyt sitä, että jos aletaan oikein rehellisiksi nyt yhtäkkiä, hän ei myykään meille sitä asuntoa. Toisaalta mielistelyllä on aika kova hinta oman mielenterveyden kannalta. Ja onhan noita asuntoja muitakin sitten, vaikka ei ehkä yhtä hyvältä paikalta. Ei siis olla mitenkään erityisesti häntä mielistelty vaan tarkoitan sitä minun ja meidän tavallista yliymmärtäväistä asennetta, kun ei haluta hänen mieltään pahoittaa sanomalla suoraan. Se liittyy ainakin itselläni siihen samaan asiaan, kun en meinaa muillekaan ihmisille aina uskaltaa sanoa suoraan, mitä ajattelen heidän toiminnastaan.

Olen viime aikoina myös nähnyt häntä aivan liikaa. Keittiöfirmoissa käymisen ajaksi meidän on täytynyt pyytää häntä lapsenvahdiksi, koska muuten keittiön suunnittelu olisi ollut todella hankalaa. Yhteen aikaan hän laittoi minulle whatsuppia jatkuvasti ja odotti vastauksia pikaisesti. Jos en vastannut ajoissa, hän lähetti tekstiviestiä perään. Tai jos mieheni ei vastaa hänen lähettämään viestiin, hän kysyy heti minulta, miksi mies ei vastaa. Pitäisi olla jatkuvasti hänen saatavillaan. Tässä eräänä päivänä havahduin tosiasiaan, että olen nähnyt häntä useammin kuin omia ystäviäni yhteensä. Se tuntui hyvin hälyttävältä. Hän osaa olla tosi mukavakin, mutta ei hän ole minulle niin läheinen.

Ehkä olen nyt oppinut, että minun ei tarvitse nöyristellä häntä tai olla ikuisessa kiitollisuuden velassa, vaikka hän tekeekin paljon meidän hyväksi. Minun ei tarvitse tykätä koko paketista eikä tarvitse hyväksyä kaikkea mitä hintaan kuuluu. Saan olla ärtynyt häneen ja minun pitäisi opetella vielä paljon rohkeammaksi tunteiden ilmaisijaksi. Pelkään vain, että kun sitten lopulta jotain napakkaa sanon, se tulee ulos liiankin terävänä ja tylynä. Ja sitten hän loukkaantuu taas verisesti. Toisaalta sisimmässäni kyllä tiedän, että se on edessä ennemmin tai myöhemmin. Siis se, että hän joutuu käsittelemään tilanteen, jossa sanon suorat sanat.

Tuntuu, että kirjoitin paljon kaikkea negatiivista. Kuten otsikossa lukee, suhteeni anoppiin on kuitenkin nimenomaan ristiriitainen. Hän on meille ja minullekin tärkeä ihminen ja hänessä on paljon hyvää. Juuri se tekee niistä haasteista niin hankalia. Arvostan sitä, että hän välittää meistä niin paljon, mutta hänen pitäisi ymmärtää, että meillä on kuitenkin oma elämämme ja että haluamme olla itsenäisiä ja hänestä erillisiä. Ja ehkä jotain muuta miniää nämä asiat ei niin haittaisi, mutta minut on kasvatettu siten, että kun lapsuudenkodista lähdetään, on tarkoitus ja tavoite pärjätä omillaan. Apua saa, jos sitä pyytää, mutta kannustetaan enemmänkin itsenäisyyteen ja omatoimisuuteen. Ja pidän siitä, että saa vapautta ja rauhaa. Silloin jokainen saa olla ja elää niin kuin tahtoo ja perheen kaikki aikuiset ihmiset voivat edelleen olla tärkeitä toisilleen, kuitenkin vapaina, itsenäisinä ja omanlaisina aikuisina.