Ruokaa ja onnellinen koti

Ystäväni sanoi niin hyvin kannustaessaan mua tähän arkiaherrukseen yksin kahden pienen kanssa: "riittää että lapset saavat ruokaa ja että saavat olla onnellisessa kodissa". Se on tosi hyvin sanottu ja se palaa minun mieleen aina välillä, kun takaraivossa kuiskaillaan, että pitäisi sitä ja tätä. Ei nimittäin pitäisi. Ei mitään muuta kuin pitää kaikkien mahat täynnä ja sydämet onnellisina. 

Arki on hektistä. Ja välillä rauhallista. Se on nimenomaan äärimmäisen vaihtelevaa ja ailahtelevaa. Koskaan ei tiedä, millainen päivä on tulossa, mitä ehditään ja mikä fiilis meillä kaikilla on. Esikoisen uhmakohtauksien esiintuloajankohtaa ei tiedä eikä sitä, miten vauva nukkuu. Seuraava hetki on aina mysteeri.

Alkuviikolla päästiin käymään leikkipuistossa ja kaupungilla kolmestaan (minä ja lapset). Vauva nukkui vaunuissa. Oli mukavaa. Tänään käytiin vain ruokakaupassa nopeasti ja oltiin kotona, helppoa. Oon yrittänyt kuitenkin heti lähteä liikenteeseen näiden kanssa, etten alkaisi liikaa aristella ja pelätä mahdollisia tilanteita. Siis niitä että molemmat huutaa yhtä aikaa. Tai että ihan vain esikoinen huutaa. :] Ja itsekin kaipaan ihmisten ilmoille ja raikkaaseen ilmaan.

Mietin tässä yhtenä päivänä, kuinka helposti yleistetään perhearkea ja lastenhoitoa: "kun meillä menee asiat näin, niin kyllähän noiden toistenkin pitäisi pystyä vähintään samaan". Olen varmasti itsekin syyllistynyt tähän aiemmin. Vaan ei se mene niin. Lapset kun ovat oikeasti niin valtavan erilaisia keskenään. Ja perheet. Toisen perheen lapsi voi viihtyä pitkän aikaa itsekseen ja puuhastella omiaan tyytyväisenä, kun toinen kaipaa jatkuvasti aikuisen huomiota. Yksi lapsi juoksee paikasta toiseen ja sotkee koko huushollin monia kertoja päivässä, kun taas yksi toimii rauhallisesti ja siivoaa jälkensä. Joku tottelee liikenteessä vanhempiaan kun taas joku muu kyntää ojien pohjia kielloista huolimatta. Joku syö kaiken mitä eteen laitetaan ja toinen närppii tai kieltäytyy koskemasta. Toki kasvatustavat, mutta erityisesti lapsen synnynnäinen temperamenttikin vaikuttavat todella paljon siihen, millaiseksi perheen arki muodostuu.

Lasten erilaisuus tulee todella näkyväksi varsinkin kun heitä on perheessä kaksi. Toisessa perheessä arki kahden kanssa voi sujua tosi sutjakasti ja kivuttomasti. Esikoinen ottaa kuopuksen mukisematta vastaan ja hyväksyy aikuisen selitykset siitä, miksi nyt on vauvan vuoro syödä. Keskittyy pitkään kirjoja lukien tai omia leikkejä touhuten tai innostuu lähtemään minne vain vanhempi pyytää. Helppoa ja vaivatonta vauva-arkea. Toisessa perheessä tilanne voi olla aivan erilainen. Elo voikin olla paljon haastavampaa ja myös vanhemmalle raskaampaa.

On vaarallista mennä ikinä olettamaan mitään toisten elämästä. Etukäteen ei myöskään voi tietää, millaista oma arki tulee olemaan kahden kanssa. Kuten sanoin, meillä se on tällä hetkellä oikukasta, arvaamatonta. Toisaalta koen suurta vapauden hurmiota kun saan edelleen olla kotona! Tunnen jotain samanlaista kuin esikoisen ollessa vauva. Onnea siitä, että voin keskellä päivää lähteä kaupunkikahville tai minne vaan lasten kanssa. Toisaalta yllättävät tilanteet ja vauvan rutiinittomuus kuormittavat.

Aika menee kuitenkin nopeasti. Vauva täyttää huomenna 1 kk. Nyt kun on yhden lapsosen vauvavuoden jo kokenut, pystyn ajatella, että tämä kaikki on väliaikaista. Se on haikeaakin. Vauva on niin söpö, pieni ja ihana, ja pian se kasvaa. Ihanana ja söpönä varmasti pysyy, mutta kasvaa. Näitä hetkiä ei saa takaisin. Toisaalta yön yksinäisinä tunteina, kun valvon neljättä tuntia vääntelehtivää ja kitisevää vauvaa ihmetellen/nostellen/syöttäen/mitä ikinä keksin, niin on huojentava ajatus, että tämä kaikki on ohimenevää. Eletään päivä ja yö kerrallaan, pari tuntia kerrallaan.

Nyt kun mulla on takana kolme kotipäivää ilman miesapuvoimaa, voin sanoa, että kyllä tämä työstä käy. Haastavasta työstä, mutta yleensä ihan mukavasta. Hommaa on paljon, vaikka mitään erikoista ei yritetäkään. Jo se kaikkien ruokailu ja esikoisen pitäminen viihdytettynä ovat välillä tekemisen takana. Mutta kyllä tämä sujuu. Vähitellen keksin keinoja yllättäviin tilanteisiin. Esimerkiksi tänään kun lapset heräsivät yhtä aikaa itkien, esikoinen pissat sängyssä ja vauva nälkää karjuen, nopeana ratkaisuna oli, että heitettiin esikoisen vaatteet pyykkiin ja mentiin sänkyyn katsomaan Pikkukakkosta läppäriltä. Mukaan napattiin lennossa banaania ja rusinoita: meidän välipala. Ja vauvakin sai maitoa. Kaikki olivat varsin tyytyväisiä. Sieltä vällyistä mieskin meidät sitten löysi tullessaan kotiin. 

Minä oon aina ollut aika tarkka meidän rutiineista, esim. siitä että syödään pöydän ääressä tai siitä mihin aikaan mennään päikkäreille. Rutiinit helpottavat yleensä arkea ja luovat turvaa lapselle. Mutta ei se lapsi siitä varmastikaan pilalle mene, vaikka näistä välillä lipsutaan tilanteen niin vaatiessa! On itsellekin helpottavaa, kun voi antaa periksi jossain eikä tarttekaan pitää kiinni kaikista aiemmista tavoista, vaikka ne olisivatkin hyviä. 

Me tehdään niin kuin tässä tilanteessa on meille kaikille hyvä. Vaikka se tarkoittaisi sisällä vietettyjä kalsaripäiviä, eväsretkeä makuuhuoneeseen, tarralahjusten ostamista ruokakaupasta, nakkeja paistetuilla perunoilla ja avokadolla, Pikkukakkosmaratoneja, venähtäneitä päikkäreitä tai mitä vaan mikä helpottaa elämää tässä ja nyt.

Se on vielä pakko sanoa, että mies tekee todella paljon, ja se on korvaamatonta ja välttämätöntäkin. Hän huolehtii meille ruoat seuraavaksi päiväksi ja hoitaa esikoisen iltapäivät/illat/aikaiset aamut. Siivoaa keittiötä ja ripustaa pyykkejä kuivumaan. Samalla hoitaa remonttiasioita ja käy töissä. Iltaisin kun esikoinen on nukahtanut ja minä syötän vauvaa makuuhuoneessa, mies tulee minun viereen huilaamaan ja jutellaan hetki mitä mieleen tulee. Halaillaan ja pussaillaan. Yleensä jaksan olla hereillä siinä puolisen tuntia kunnes kipitän jo kovaa vauhtia iltapalalle ja pesuille ja nukkumaan. Kello on silloin yleensä 21.30. 

Vauvan syntymän jälkeen ollaan minun mielestä oltu aika hyviä puolisoita toisillemme. Meillä on riittänyt iloa, naurua, huumoria, suukkoja, ymmärrystä ja hellyyttä. Nyt kun mies meni töihin, tähän täytyy keskittyä entistä enemmän, koska yhteistä aikaa on huomattavasti vähemmän. Mutta pienetkin eleet ja teot vaikuttavat. Se että löydän kaapista miehen minulle ostaman Sukulakun tai kun laitan kuvaviestin meidän puuhista miehelle töihin. Tai kun mies soittaa meille kotiin kesken päivän muuten vain tai kun minä jätän uuniperunat syömättä jotta hän saa loput. Pikkujuttuja, mutta suuria.

Mies ja esikoinen ovat vielä jumppareissulla ja mulla on pitkästä aikaa ollut ihmeellistä vapaa-aikaa vauvan nukkuessa. Vauvalla on ollut tänään erilainen rytmi kuin muina päivinä. Nyt hän tuolta heräilee, ehkä. Hetki ollaan hereillä ja sitten toivotaan, että yö menisi suht hyvin. Viime yönäkin valvoin 2-3 tuntia putkeen kitisevää hoitaen, kunnes vauva nukahti ja nukkui sitten kolme tuntia putkeen. Kolme tuntia on luksusta tällä hetkellä!

Ihana vauva, meidän rakas ja suloinen poika! <3