Ikävä ystäviä. Minun ystäviä ja lapsen taaperokavereita.
Ikävää ei helpota se, että sovitut tapaamiset siirtyvät viikoilla meidän kaikkien sairastelujen takia. Tai että nähdään ohimennen kaupungilla. Tai että kaikilla on kiireitä. Tai että nähdään isolla porukalla. Tai että näen ystävien puolisoita.
Kaipaan rauhallista aikaa kahdestaan eri ystävien kanssa (ja lapsien seurassa). Kaipaan tyttöjen juttuja, spontaaneja kävelyretkiä ystävän luo teelle, kuvaviestejä tavallisesta elämästä. Arjen jakamista ja pikkuruisten ilojen hehkuttamista. Avoimuutta ja kokemusta lämpöisestä ja läheisestä ystävyydestä. Yllättäviä ja rentoja kyläilyjä, kahvilatreffejä ja sitä kun näin ennen ystäviä monta kertaa viikossa. Vertaistukea kasvatusasioissa, vinkkejä joulukorttiaskarteluihin lapsen kanssa. Keskusteluja ja lempeää hiljaisuutta ystävien seurassa.
Kaipaan vertaistukea, joka aiemmin oli niin helposti saatavilla ystäviltä. Sitä kun joku muu kertoi, minkä merkkinen talvihaalari on hyvä tai minkä kokoiset kengät kannattaa lapselle ostaa. Tai kun pohdittiin yhdessä, millaisin rutiinein laittaa lapsi nukkumaan päikkäreitä ja millaisia ruokia hänelle antaisi milloinkin. Nykyään arjen pienet asiat ovat vaikeampia, kun niitä joutuu pohtimaan yksin. Ei ole aikaa vertaistuen jakamiselle puolin ja toisin enkä paljon jaksa tutustua uusiinkaan ihmisiin perhekerhoissa tms.
Kaipaan niitä, jotka muuttivat kauas. Ja niitä, joilla on nyt niin paljon töitä ja opiskeluja, ettei ehditä nähdä kuin harvoin. Kaipaan joitakin niistä, joiden kanssa yhteydenpito on syystä tai toisesta lakannut. Eniten kaipaan niitä, jotka asuvat melko lähellä, koska heidän tapaamisiensa vähyys ei johdu ainakaan pitkästä välimatkasta.
Juuri eilen puhuttiin miehen kanssa, kuinka monet ystävyydet on hiipuneet lyhyestä asumisetäisyydestä huolimatta. Ja vaikka perhetilanteetkin on aika samanlaiset. Se on harmi. Tuntuu, että joidenkin meidän tuttujen perheiden on kauhean vaikea tulla meille kylään tai kutsua meitä kylään. Tai lähteä meidän kanssa edes puistoon. Meille kun kävisi monena päivänä aina samoihin aikoihin. Eli meille sopisi sinänsä aika helposti. Ja mielellämme järjestetään aikaa ystäville. Tuntuu, että joidenkin muiden elämä on kauhean vaikeaa, kun eivät ehdi koskaan kylään. Ehkä ei olekaan kyse ehtimisestä vaan lähtemisen vaivasta ja halusta.
Ymmärrän, että muilla ei ole yhtä paljon aikaa ajatella ystäviään tai vapaa-aikaansa kuin minulla täällä kotiäitinä. Tai että he eivät kaipaa sosiaalista kanssakäymistä työpäivän päätteeksi samalla tavalla kuin minä. Tai että heillä on muitakin ystäviä kuin minä. En ole vihainen tai katkera. Harmistunut ja pettynyt ehkä. Surullinen. Yksinäinenkin välillä.
En haluaisi myöskään liikaa pommittaa ystäviäni viesteillä. Ehkä he eivät jaksa niitä ja ne alkavat rasittaa heidän hektisessä kiireisessä arjessaan. Ehkä he ajattelevat, että "taas pitäisi vastata Pauliinalle joutavaan pieneen viestiin, mutta en nyt ehtisi tai jaksaisi". Ehkä muistutan heitä tahtomattani siitä, että he joutuvat käydä töissä ja minä saan/voin olla vielä kotona. Ehkä he ovat kateellisia. Tai sitten eivät. Ehkä he ovat täysin tyytyväisiä omaan tilanteeseensa ja yhteydenpito ja näkeminen on vain muista syistä vähentynyt. Esimerkiksi siksi, että en osaa kuunnella heitä riittävästi ja puhun vain omista asioistani. Tai siksi, että en ole itse pitänyt heihin riittävästi yhteyttä. Joskus polut erkanevat myös muuten vain. Se on luonnollista, vaikka toki hyvistä ihmisistä kannattaa pitää aina kiinni.
Ehkä me kaikki ollaan vain vähän kiireisiä ja ajauduttu enemmän muihin juttuihin. Ei se ole vakavaa. Se on vain harmillista, että meillä on keskenämme erilaiset tilanteet ja toiveet. Että minulla on niin paljon aikaa täällä kaivata ystäviä. Ja puistotutut ja muut uudet tuttavuudet on kivoja, mutta eivät ne korvaa niitä rakkaimpia ja tärkeimpiä.
<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti