Sunnuntaina yhtäkkiä tajusin, että useimmat minun äitiystävät ja muutkin rakkaat ystävät menevät töihin seuraavana päivänä. Äitiysloman aikana minulla on ollut koko ajan 1-3 ystävää seuranani tässä samassa kaupungissa, toisia äitiyslomalaisia. On nähty päivisin miesten ja muiden kavereiden ollessa töissä, jaettu arjen pikkuruisia iloja ja harmeja, oltu toistemme saatavilla, käyty hengailemassa kaupunkikahviloissa ja kaupoissa sekä tehty spontaaneja kyläilyjä puolin ja toisin. Nyt tämä aika on päättynyt, kun kaikki muut lähtivät töihin tai opiskelemaan. Uusi tilanne. Sunnuntai-iltana olikin aika haikea olo, kun viestittelin rakkaan ystävän kanssa asiasta. Koko äitiysloma ollaan hehkutettu, miten kivaa on ollut yhtä aikaa lomailla ja nyt se vain loppui naps. Eikä edes omasta tahdosta. Tuntui tosi itsekkäältä harmitella ystävälle omaa haikeutta, kun ystävä valmistautui jännittävään tulevaan työpäivään. Tunsin kuitenkin jääväni rannalle yksin seisomaan muiden lähtiessä samalla veneellä kohti uusia seikkailuja. Oli yksinäinen olo.
Maanantaina tuntui hyvältä taas. Kävin ihanassa selkähieronnassa tutulla hierojalla ja sen jälkeen tyhjässä kauniissa kahvilassa aikaisella salaattilounaalla. Tajusin, että olen viimeisen vuoden aikana viettänyt niin paljon aikaa tiettyjen ystävien kanssa, että olen ehkä liikaakin takertunut heihin. Vaikka sitähän ystävyys on, että jaetaan kaikenlaista elämää. Mutta ei voi kuitenkaan elää toisten kautta tai olla kovin riippuvainen ystävistään tai heidän seurastaan. Minä myös huomaan aika helposti nappaavani ystäviltä erilaisia ajatuksia ja mieltymyksiä. Jos ystäväni hehkuttaa jotain asiaa, pian minäkin huomaan tykkääväni siitä. Ystävät myös tuovat esiin ihmisestä erilaisia puolia: eri ystävien kanssa ollaan eri tavoin. Niinpä onkin ehkä ihan hyvä, että välillä tulee tällaista luonnollista välimatkaa niihin läheisimpiinkin ystäviin. Silloin molemmilla on mahdollisuus keskittyä omiin juttuihin, ajatella omia ajatuksiaan ja muistaa, millainen ihminen itse oikeasti on. Silloin saa itsestään irti ehkä uudenlaisia asioita ja erilaisia piirteitä omasta itsestä pääsee nousemaan helpommin esiin.
Minulla on ihania ystäviä. Olen onnistunut löytämään ne parhaat. <3 Oman ajan ja tilan antaminen ei mitätöi tätä mitenkään. Päinvastoin. Haluan olla oma itseni ystävieni seurassa. Niin hekin saavat minusta eniten, aidon Pauliinan. Olisi ihana nähdä ystäviäni jatkossakin yhtä usein kuin nyt on nähty. Se ei kuitenkaan ole käytännössä mahdollista. Haluan antaa myös ystävilleni tilaa enkä halua olla sellainen, joka jatkuvasti soittelee ja on rasitteeksi. Joitain tärkeitä ystäviä olen nähnyt myös liian vähän. Siihenkin tahtoisin muutosta.
Olen miettinyt jonkin verran sitä, millaiseksi meidän arki lapsen kanssa muodostuu ilman päivittäisiä ystävätreffejä. Lapsi on kiinnostunut muista lapsista ja tykkäisi varmasti lapsiseurasta päivisin. Sitten kun arki koittaa ja mies menee töihin, me tehdään lapsen kanssa meille uudenlainen arki. Käydään ehkä uusissa puistoissa, rohkaistutaan perhekahvilaan, mielenkiinnolla mennään katselemaan avoimeen päiväkotiin ja muihin vastaaviin leikkipaikkoihin sekä aletaan luultavasti käydä avoimessa muskarissa. Mummu voi välillä hoitaa lasta minun käydessä jumpassa/lenkillä, voidaan ajella minun siskon luona ja joskus voitaisi taas lounastella miehenkin kanssa kaupungilla. Whatsuppi on päivisin ehkä hiljaisempi kuin ennen, mutta sitten kun nähdään ystäviä niin koetaan jokainen hetki täydellä sydämellä.
Nyt tuntuu mukavalta ja vapaaltakin aloittaa uudenlaista arkea. Mahdollisuus uudistua ja kehittyä monella tapaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti