Rauhaa ja kuolemanpelkoa

Kotona kolmen päivän jälkeen! Oli kokonaisuudessaan oikein kiva reissu. Rauhallisia tunteja hyvän kirjan parissa, lepoa, elämän yksinkertaisuutta, rentoa maalaismaisemaa, rantasaunaa, seinäkellon yksinäistä tikitystä, yön rehellistä pimeyttä, aikaa viilata ja lakata kynnet.

Yleensä en reissuissa paljon kaipaa kotiin. Paitsi nyt. Aina kun sain mieheltä jonkun ihanan kuvan tai videon lapsesta, huokailin ikävää ja nauroin ääneen suloisen tytön touhuja. "Hei hei, äiti-Papu!" "Piaaan, äiti-Papu!" (nähdään pian, äiti-Pauliina) <3 Mietin paljon miestäkin. Miten hän jaksaa touhukkaan neidin kanssa? Onko remontti tuonut yllätyshommia alkuviikkoon? Onko mies väsynyt?

Synnytysasiat on pyörineet mielessä matkallakin. Tai ei ne muuten varmaan olisi, mutta keskustelu äidin kanssa sunnuntai-iltana toi ne taas ajatuksiin. Ärsytti ja harmitti tosi paljon, koska olin jo oikeasti aika ok tämänhetkisen päätökseni kanssa. Siis sen, että pt-synnytys voi jopa onnistua ja että sitä lähdetään yrittämään, jos synnytys käynnistyy ennen seuraavaa polikäyntiä. Äiti kyseli hyväntahtoisesti pt-synnytyksen riskeistä ja taas, aivan yllättäen, epävarmuus ja pelko vyöryivät mun yli. Äiti varmaan huomasi mun orastavat kyyneleet ja sitten vakuutteli vain, että kaikki tulee menemään hyvin. Mutta vahinko oli jo tapahtunut.

Eilen illalla muut menivät ajoissa nukkumaan ja minä sitten jäin pyörimään netissä. Tiedän, että ei pitäisi lueskella mitään synnytysjuttuja tässä tilassa tai ainakaan iltaisin yksinäni poissa kotoa. Silti kiusausta on kauhean vaikea vastustaa, kun mieli janoaa tietoa. Törmäsin nimenomaan minun synnytyssairaalani henkilökunnalle tehtyyn luentomateriaaliin, jossa opastettiin, mitä kertoa synnyttäjille, joiden vauva on perätilassa. Kaiken lisäksi löytämäni teksti oli tältä vuodelta, joten eihän tätä uutta tietoa tietenkään voinut jättää lukematta!

Lukemastani tekstistä ilmeni samaa myönteisyyttä alatiesynnytystä kohtaan kuin poliklinikalla tapaamaltamme kätilöltäkin, mutta siellä luki myös paljon sellaista, jota meille ei oltu sanottu. Esimerkiksi todettiin, että molempien synnytystapojen riskit tulee kertoa synnyttäjälle, mutta ei meille kyllä kerrottu paljonkaan alatiesynnytyksen komplikaatioista. Edelleen on myös olo, että meidän edellisen synnytyksen pelkoja ei otettu huomioon.

Jutusta ilmeni sekin, että sairaalassamme on hoidettu viime vuoden aikana 17 perätilavauvan ulosauttoa. Toisin sanoen, vain 17 vauvaa on syntynyt vuodessa siellä alateitse perätilassa. Todennäköisesti hieman useampia on lähdetty silti yrittämään siten, mutta kiireellisellä sektiolla tai hätäsektiolla syntyneitä ei ole laskettu tähän määrään. Näin käsitin. 17 kuulostaa vaan tosi vähältä. Jos yhtään matematiikkaa tajuan, niin se tarkoittaisi, että keskimäärin noin kolmen viikon välein syntyisi yksi. Ja mikähän lie sitten todennäköisyys sille, että juuri meidän synnytyksen aikaan työvuorossa oleva kätilö/lääkäri on kohdannut näitä pt-synnytyksiä.. Luotan kyllä lääkärien ammattitaitoon ja kokemukseenkin, mutta en voi mitään sille, että 17 vauvaa vuodessa yksinkertaisesti vain tuntuu kovin pieneltä määrältä. 17 ei ainakaan vakuuta mitenkään, että asia osataan. Ja minä en ainakaan aio olla mikään kokeiluasiakas, jonka alapäätä kaikki tulevat tuijottamaan synnytyksen kriittisillä hetkillä. Tai että eletään asenteella: "Katsotaan miten käy."

Luin eilen myös kirjaa, jossa puhuttiin kaikkien tunteiden hyväksymisestä ja sen turvin yritin rauhoittaa mieleni iltatoimiin. Yritin sanoa itselleni, että "kyllä, tunnen nyt suurta huolta ja pelkoa ja se on ok." Ja että "huoli helpottaa kun annan itselleni luvan tuntea näin". Vaan ei, tunne ei mennytkään pois. Sängyssä sysipimeässä maaseudun hiljaisuudessa aloin vain kauhuuntua yhä enemmän. Tuntui, että happi loppuu ja pyörryn. Olo oli sietämätön.

Oltiin jo aiemmin viestitelty miehen kanssa hyvät yöt, mutta pakko oli vielä juuri ennen puoltayötä kertoa, että ahdistaa. Illat on muutenkin mulle herkkää aikaa ja kaikki huolet tulevat helpommin pintaan. Ja sitten minä tyhmä olin vielä lueskellut tästä jännittävästä aiheesta yömyöhään ja yksin. Ja kun muutenkin ikävöin lasta ja miestä kovasti. Viestittely miehen kanssa auttoi.

Miehelle en kuitenkaan halunnut niin myöhään enää sanoa, että se mikä eniten ahdisti juuri sillä hetkellä, oli järjetön kuolemanpelko. Puhelimeni ruudulla vilahti välillä taustakuva suloisesta hymyilevästä tytöstäni ja kestämätön ajatus tytön kasvamisesta ilman äitiä velloi päälle väkisin. Yritin ajatella järjellä, mutta eihän se mitään auta, tiesinkin sen jo etukäteen. Puristava, pakottava, murskaava tunne, että mitä jos käykin pahin ja kuolen. Että tyttö jää ilman äitiä ja mies ilman vaimoa.

Enkä usko, että kuolemanpelko liittyy tuohon synnytystapaan niinkään. Se on poikennut nimittäin kylässä pari kertaa aiemminkin jo tämän raskauden aikana. Edellisen synnytyksen aikaansaamista huolista se varmaan lähinnä kumpuaa ja siitä, että ymmärtää synnytyksen olevan aina melko hallitsematon tapahtuma. Ja siitä, että poliklinikalla ei saatu mielestäni riittävästi empatiaa. Ja tietenkään tämä erityistilanne, perätila, ei helpota asiaa.

Eilen kuolemanpelossani kaduin tätä raskautta. Niin paljon pelotti ja ahdisti. Tunsin olevani maailman huonoin äiti, kun asetan maailman rakkaimman esikoiseni tällaiseen asemaan, jossa vaarana on menettää tärkeä äiti. Jep. No ei tilanne tietenkään ole näin vakava, mutta koin niin siinä pimeässä makuuhuoneessa yksinäni. Mutta vaikka se oli "vain" kokemukseni, se oli aito ja lamaannuttava. Kun mietin, että uskallanko koskaan enää raskautua tai kun kadun raskautta, jota olen kovasti toivonut ja joka on kaikesta epävarmuudesta huolimatta tuntunut ihmeeltä. Kun mietin, että voisin tehdä kuolemani varalta testamentin, mutta mitä se auttaisi oikeasti siihen lapsen ja miehen suruun. Kun he jäisivät yksin.

Kamalia ajatuksia. Ihan kamalia.

Aamulla mieli oli jo parempi. Silti raskas ja painostava. Olisin ollut jo aamulla valmis lähtemään kotiin rakkaideni luo, kertomaan kuinka tärkeitä ja arvokkaita he mulle ovat. Ja että rakastan heitä aivan käsittämättömän paljon. Halaamaan ja pussaamaan tytön puhki. Iltapäivän bussi toi minut vihdoin kotiin.

Välillä auttaa juttelu miehen kanssa, välillä se, että yrittää vain hyväksyä hallinnan menetyksen ja luottaa ammattilaisten taitoihin ja näkemyksiin. Helpottaa, kun saa pitää lasta sylissä ja kuunnella hänen uutta kalavitamiinilauluaan. Ja kun saa laittaa iltapuuron tuttuun tapaan tulemaan ja opastaa lasta, että äitiä ei saa läpsiä. Tuttu tavallinen arki.

Ehkä huomenna jo nauran eilisille peloilleni. Kuka tietää. Harmittaa silti, etten hakeutunut pelkopolille ajoissa. Ei tuntunut aiheelliselta. Mutta ei tuommoinen kuolemanpelko ole kyllä hääviä. Torstaina on neuvola. Ehkä siellä puhun asiasta, vaikka raskausviikot ovatkin jo näin pitkällä ja oma terkkari lomalla. 

Luultavasti ja todennäköisesti kaikki menee lopulta ihan hyvin. Mutta tämmöisiä ahdistavia ajatuksia on kyllä vaikea kääntää paremmiksi. Varsinkin yöllä yksinään.